Ennätysjahdissa

Se tapahtui sittenkin! Paransin puolimaratonin nettoaikaani viime vuodesta tasan minuutilla ja ylitin maaliviivan Espoon Rantapuolikkaalla ajassa 1:53:13. Tämä todistaa sen, että joskus juoksu vain kulkee, ja eilen oli ehdottomasti sellainen päivä. Sade ei menoa paljon haitannut, ja erityinen kiitos kuuluu 1:55 jäniksille sekä matkan varrelle kannustamaan saapuneille espoolaisille. Siltojen ja sateenvarjojensa alle suojautuneet katsojat huusivat kannustuksiaan, joista sai voimaa jatkaa matkaa ja askel nousi taas vähän kevyemmin.

Aamupäivä oli ollut aurinkoinen, ja vietin sen ekaluokkalaisen poikani kanssa ulkoillen. Sopivaa kevyttä liikuntaa ennen kisaa. Sitten nopea lounas, tavaroiden pakkaus reppuun ja muu perhe heitti minut kisapaikalle Otaniemeen. Sain heti autosta ulos astuttuani kaivaa päälleni kertakäyttösadetakin. Pääsin melkein Otahallille asti, kunnes sade yltyi niin kovaksi, että katsoin parhaaksi mennä puun alle odottamaan pahimman rankkasateen taukoamista. Ja mikä siellä puun alla seisoskellessa, kun samaan aikaan kuuntelin maratoonareiden lähettämistä matkaan. Heillä oli kostea lähtö. Kello oli tasan yksi ja omaan lähtöön aikaa vielä 45 minuuttia.

Vein reppuni tavarasäilytykseen ja edelleen kertakäyttösadetakkiin pukeutuneena siirryin kentälle odottelemaan alkulämmittelyä. Ennen lähtöä tapasin muutaman juoksun kautta tai muuten tutun puolimaratonille lähtijän, ja oli mukava vaihtaa kuulumisia. Sade oli lakannut ja aurinko paistoi suorastaan kuumasti. Lämmittelyssä oli hauska tunnelma, koska ohjaajien mikrofonit pätkivät, ja kentän laidalle kerääntyneet juoksijat tiirailivat lavalla olevia ohjaajia ja yrittivät toistaa liikkeitä pahaansa mukaan. Nurmikentälle lähemmäksi ohjaajien lavaa ei monikaan uskaltautunut, koska sade oli kastellut nurmikon läpimäräksi. Kenkien kastumisesta ei tosin olisi kannattanut olla kovin huolissaan, sillä sadetta olisi luvassa vielä ja paljon.

Lähdössä hakeuduin 1:55 loppuaikaan tähtäävien jänisten luokse. Olin ilmoittanut tavoiteajakseni 1:50, mutta sitä en lähtenyt edes yrittämään. Ensimmäinen puolimaratonin lähtöryhmä saatettiin matkaan, ja niin sitä taas mentiin. Edessä 21,1 kilometrin taival. Yritin pysyä tiiviisti 1:55 jänisten vetämässä ryhmässä, jossa juoksi paljon väkeä. Jopa ruuhkaksi asti, mutta kokemuksesta tiedän, että jos jänikset päästää liian kauas itsestään, niiden tavoittaminen on hetki hetkeltä vaikeampaa. Niinpä seurasin keltaisiin liiveihin pukeutunutta kahta jänistä kuin hai laivaa.

Yleensä kuuntelen musiikkia kisoissa ja muilla pidemmillä lenkeillä, mutta tällä kertaa olin päättänyt jättää kuulokkeet kotiin. Puhelimen olin laittanut olkavarsikoteloon, ja sen puolesta olin ensimmäisenä huolissani, kun kaatosade alkoi. Yritin vetää t-paidan hihaa kotelon päälle, vaikka tiesin sen epätoivoiseksi teoksi siinä sateessa. Mietin, että kuulokkeet olisivat olleet enää vain tiellä ja tuskin edes enää toimineet. Lisäksi ryhmä oli edelleen noin kolmanneksen matkasta ollessa takana hyvin tiivis, ja halusin kuulla, mitä ympärilläni tapahtui. Jänikset varoittelivat vesilätäköistä ja ilmoittivat tulevista juomapisteistä.

Juoksu kulki happirikkaassa ilmassa. Jänikset olivat koko ajan jonkin verran tavoiteaikaa edellä, ja se sopi minulle. Juoksu tuntui helpolta. Jossain vaiheessa tuuli tuntui ikävän viileältä osuessaan märkien juoksutrikoiden verhoamiin etureisiin. Onneksi housut kuivuivat nopeasti sateen loputtua ja tunne meni ohi.

Tunsin myös jotain terävää varpaiden välissä ja luulin jo tehneeni amatöörimäisen virheen ja jättäneeni varpaankynnet liian pitkäksi. Ajattelin, että kyllä pienen verenvuodon kestän, sillä erään puolimaratonin jälkeen mustui ja lähti kokonainen varpaankynsi. Kun kipu siirtyi toiseen paikkaan, tajusin, että varpaiden väliin oli kenkien ja sukkien läpi kulkeutunut kuralammikoista hiekkaa, joka hiersi märissä kengissä ja sukissa. En antanut tämän vaivata, vaan painoin asian pois mielestäni ja keskityin muihin asioihin.

Muistelin muun muassa sitä, mitä filosofi ja juoksija Mark Rowlands kirjoitti kirjassaan ”Running with the Pack”. Kun juoksussa laitamme kehomme koville ja energia kuluu jalan toisen eteen siirtämiseen, keho kompensoi tilannetta laittamalla aivot eräänlaiseen ”virransäästötilaan”, jossa ne vievät vähemmän energiaa kuin normaalin 20 prosenttia. Rowlands kuvasi kirjassaan, miten aktiivinen ajatteleminen vähenee ja ajatuksia alkaa tulla ja mennä vapaammin. Tähän perustunee se, että joskus juostessa saattaa ratketa kauan pohtimamme ongelma, kun ajatukset saavat vaeltaa päässämme vapaammin. Omassa päässäni ei mitään kuningasideoita syntynyt, mutta jonkinlaiseen flow-tilaan melkein kahden tunnin juoksussa vaipuu.

Kun kaksi kolmannesta matkasta oli juostu, jänikset alkoivat muistutella, että he eivät ota loppukiriä. Jos voimia tuntui olevan, he kehottivat jatkamaan matkaa nopeammalla vauhdilla. Jossain 16-17 kilometrin kohdalla uskoin heitä, ja jätin taakseni ryhmän, jonka kanssa olin juossut siihen asti. Juoksu tuntui edelleen kevyeltä. Mieheni ja kaksi nuorinta lastani olivat reitin varrella kannustamassa pari kilometriä ennen maalia. Heidän näkemisestään sain taas hieman lisää energiaa ja tiesin, että nyt jaksan samalla tahdilla maaliin asti.

En ole taatusti missään muussa kisassa katsonut yhtä vähän urheilukellon lukemia. Vauhtia ei tarvinnut vahtia, sillä siitä pitivät huolen jänikset. Lopussa en uskaltanut enää katsoa kelloa, sillä pelkäsin lannistuvani sen lukemista. Joko matkaa olisi liikaa jäljellä tai vauhtini liian hidasta. Jatkoin juoksua ja pidin vauhdin mukavan tuntuisena. Katsoin kelloani tarkemmin vasta, kun puolikkaan juoksijat ohjattiin kohti Otaniemen kenttää ja maratonin juoksijat toiselle kierrokselle. Kello näytti vasta vähän päälle 1:50 ja tajusin, että minulla on mahdollisuus tehdä uusi oma ennätykseni. En ainakaan saisi nyt hidastaa. Ihan kauheasti ei ollut varaa enää kiristää vauhtia, mutta maalissa olin lopulta ajassa 1:53:13. Bruttoaika eli aika lähtölaukauksesta maaliviivan ylitykseen oli 1:53:55.

Maalissa olin todella tyytyväinen suoritukseeni. Juoksu oli mennyt odotuksiani paremmin ja olo oli hyvä. Mieheni ja poikani olivat ehtineet kentälle minua vastaan. Tässä vaiheessa jo aurinko paistoi, mutta juoksun ja sateen jäljiltä olin kuin uitettu koira. Onnellinen sellainen.

Viimeisen viiden viikon sisään on mahtunut kolme 10 kilometrin kisaa ja nyt yksi puolimaraton. Nyt pitäisi alkaa miettiä seuraavia tavoitteita. Joku kisakin olisi vielä tänä syksynä kiva juosta. Onko teillä vielä kisakalenterissa merkintöjä tälle vuodelle? Oletteko asettaneet tavoitteita jo ensi vuodelle?