Kisaraportti Helsinki10:ltä

Juoksin Helsinki10:llä uuden kymmenen kilometrin ennätykseni 48:53 minuuttia. Aikani parani syksyisestä 51:27 minuutista kahdella ja puolella minuutilla. Ennätys tuli rikkomalla hieman kisavalmistautumisen kaavaa, tasaisella vauhdinjaolla (kiitos jäniksen) ja tsemppaamalla itseäni juoksun aikana kaikilla konsteilla, joista olen talven aikana blogiin kirjoittanut.

Kisafiilis alkoi nousta perjantai-iltana, kun hain numerolapun Galleria Esplanadin kisatoimistosta. Olin liikkeellä kahdestaan mieheni kanssa. Tällä kertaa ei tarvinnut taluttaa yhtäkään lasta, vaan saimme kulkea kaupungilla toisiamme kädestä kiinni pitäen. Menimme syömään Rautatientorin äärellä olevaan Maya Bar & Grilliin, jossa olemme viimeksi käyneet kahdestaan syömässä yli kymmenen vuotta sitten.

Yleensä en ota lasillistakaan alkoholijuomaa juoksutapahtumaa edeltävinä päivinä. Mayassa oli kuitenkin niin houkuttelevan kuuloinen lista pienpanimoiden oluita, että otin pullollisen IPA-olutta. Jyväskyläläistä mallasjuomaa voisi sitten syyttää tai kiittää lauantain tuloksesta. Mieheni kanssa jaoimme kuubalaisen paellan ja nautimme jälkiruoat päälle. Oli mukavan rentoutunut olo.

Yön nukuin levottomasti. Minua kuitenkin rauhoitti joskus lukemani tieto, että täysin valvottukaan yö ei haittaa juoksusuoritusta. En ole koskaan valvonut kokonaista yötä ennen kisaa, mutta tiedän, että lähtöviivalla väsymys kaikkoaa ja kaikki ajatukset suuntautuvat edessä olevaan suoritukseen. Melkein tunsin adrenaliinin määrän lisääntyvän kehossani, kun lauantaina puolenpäivän aikaan kävelin varustekassi olallani kohti Esplanadin puistoa.

Näin heti juoksupiireistä tuttuja kasvoja. Melkein törmäsin Juoksujalka vipattaa -blogia pitävään Merituuliin. Hänen aina vauhdikasta olemustaan täydensi pari ilmapalloa ja kyltti, jotka Merituulilla oli mukanaan. Halasimme, ja hän kertoi, että oli jäniksenä 100 minuutin loppuaikaan tähtääville osallistujille. Esplanadin puistossa tapasin myös Ann-Marien, jolla on inspiroiva lifetastesgood_nanne -tili Instagramissa. Emme olleet aikaisemmin nähneet kasvotusten, joten oli mukava vaihtaa sana ja toinenkin juoksusta.

Tavoitteenani oli 50 minuutin alitus kymmenellä kilometrillä. En uskonut mahdollisuuksiini seisoessani Etelä-Esplanadin mukulakivillä ja odotellessani lähtökäskyä. Hain paikkaani 50 minuutin jäniksen perässä. En tiennyt, miten lähelle olisi pitänyt mennä. Pelkäsin, että jään heti hänen kyydistään ja tukin muiden tien. Kävi aivan päin vastoin. Edelläni olikin hitaampia juoksijoita, ja 50 minuutin loppuaikaan tähtäävä jänis ehti jo ensimmäisen korttelin aikana karata. Vanhan kauppahallin kohdalla olin kirinyt hänet kiinni, ja päätin olla päästämättä häntä enää näkyvistä.

Noin viiden minuutin kilometrinopeus ei tuntunut niin pahalta, kuin olin ajatellut. En katsonut matkan aikana omaa kelloani, sillä en halunnut nähdä näytössä nopeutta, jota en koskaan aikaisemmin ollut ylläpitänyt paria kilometriä pidempään. Onneksi en katsonut, sillä jänis juoksi koko matkan alle viiden minuutin kilometriaikoja. En myöskään seurannut kellosta matkan etenemistä, mutta tunsin aina värinän ranteessani, kun Garmin ilmoitti yhden kilometrin jääneen taakse. Matkalla oli toki merkitty jokainen kilometri kyltein.

Kolmen kilometrin kohdalla tsemppasin itseäni, että lähes kolmannes matkasta oli takana. Ei edelleenkään tuntunut niin pahalta, kuin olin pelännyt. Neljän kilometrin kohdalla otin juomapisteeltä suullisen urheilujuomaa ja heitin mukin ja loput juomat roskikseen. Ei ollut aikaa pysähtyä juomaan. Olen kuitenkin lukenut, että pelkkä makea maku suussa saa aivot luulemaan, että energiaa on enemmänkin tarjolla. Ja olihan sitä, mutta jätin mukirivistön taakseni ja jatkoin matkaa.

Koukattuamme Hernesaaressa ja suunnatessamme kohti Hietalahdenrantaa otin käyttöön seuraavan tavan huijata aivojani. Hymyilin, vaikka koko ajan hymyilytti vähemmän. Postauksessa Ensin mä olin että… kirjoitin, miten hymyily voi parantaa juoksutuloksia. Aurinko lämmitti koko ajan enemmän, ja pieni tuulenvire oli tervetullut.

Ensimmäiset epäilykset siitä, jaksanko sittenkään juosta koko matkaa samalla vauhdilla, tulivat puolenvälin jälkeen. Jälkikäteen syketilastoja katsoessani ymmärsin, että olin koko ajan juossut aivan vauhtikestävyysalueeni ylärajoilla. Keskisyke oli 165, kun vauhtikestävyysalueeni ”loppuu” 168 lyöntiin minuutissa. Joulukuussa tehdyn laktaattitestin perusteella tuosta alkaa maksimikestävyysalueeni, jolloin maitohappoa syntyy enemmän kuin keho sitä pystyy poistamaan. Tuolla sykealueella treenatessa uupumus koittaa hyvin äkkiä. Hieman kovempi vauhti olisi hyydyttänyt minut kauan ennen maalia. Mutta jaksoin edelleen ylläpitää vauhtia.

Hoin mielessäni yksinkertaisia hokemia ja hengitin niiden tahtiin. Jos mieleeni alkoi hiipiä epäilyksiä jaksamisestani, pyyhin ne heti pois mielestäni. Parasta oli olla ajattelematta oikein mitään. Tuntui, että jokainen ulkomaailmasta kuulunut puhe, huuto tai kannustus sai minut vain pois luomastani kuplasta ja sekoittamaan tahtini. Teki mieli huutaa ”Älkää puhuko mitään!”, jos joku lähistöllä avasi suunsa. En ollut tyypillinen minäni, joka tykkää juosta yhteislenkkejä ja rupatella muiden kanssa. Se oli minä, joka teki kaikkensa, jotta saavuttaisi haaveensa.

Kahdeksan kilometrin tietämillä otin vesihuikan reitin toisesta juomapisteestä. Osa juomasta meni suuhun, osa vaatteille ja osa henkitorveen. Täytyy opetella juomaan vauhdissa, ehdin ajatella. Baanalle tultaessa hengitin huohottaen. Yleensä olisin ollut iloinen juoksijoita tervehtineestä sambaryhmästä, mutta nyt en olisi vähempää halunnut kuunnella rytmikästä rummutusta. Tämä sotkee oman rytmini, ajattelin, ja juoksin viimeistä kilometriä kuin viimeistä päivää.

Jostain kuulin huutoja, miten pitkä matka maaliin vielä olisi. Mietin, mitä tarkoitti 800, 400 ja lopulta 200 metriä, kun olin niitä talven aikana radalla juossut. 50 minuutin loppuaikaan tähtäävän jäniksen olin jo jättänyt taakseni. En ollut uskoa silmiäni, kun maalikaaren alla digitaaliset punaiset numerot mustalla pohjalla näyttivät 48 minuuttia. En tajunnut, mihin suuntaan sekunnit raksuttivat. Kiihdytin tahtia, jotta pääsisin maaliin ennen kuin näytössä olisi 49 minuuttia. Olin maalissa ajassa 48 minuuttia ja 53 sekuntia.

En pystynyt puhumaan mitään osallistujamitalin kaulaani laittaneelle pojalle. Hoipertelin eteenpäin ja yritin ottaa itsestäni selfietä. Silloin hätiin saapui eräs blogini lukija, joka ehdotti, että ottaa minusta puhelimellani muutaman kuvan. Sopihan se. Myöhemmin kuvia katsoessani en näe kymmenen kilometrin uuvuttamaa ja hikistä naista, vaan onnea pursuavan juoksijan, jonka kasvoilta loistaa ilo. Oli mahtavaa saada hetki ikuistettua.

Maalialueella otin syömistä ja juomista, hain varusteet säilöstä ja juttelin muutaman tapaamani tutun kanssa juoksusta. He kaikki jakoivat ajatukseni hienosti järjestetystä tapahtumasta, hyvästä ja tasaisesta reitistä ja juoksun hienoudesta. Juoksu päättyi lähelle Rautatieasemaa ja pian istuinkin jo junassa matkalla kotia kohti. Havahduin ympäröivään maailmaan vasta noustessani pois junasta. Numerolappu vielä rinnassa, mitali kaulassa ja pelkkä takki heitettynä hikisten juoksuvaatteiden päälle minut erotti muista lauantaipäivän matkalaisista. Oli aika astua takaisin maan kamaralle.

Tunne itsensä ylittämisestä ja uuden ennätyksen tekemisestä oli huikea. Jos juoksu on minulle jotain opettanut, niin määrätietoista tekemistä, jota voi soveltaa muillakin elämänalueilla. Aina ei mene niin kuin on suunnitellut, mutta kova työ ja tavoitteellinen tekeminen palkitaan ennen pitkää. Kaikki talven aikana Espoon Tapioiden Juoksuklubin kanssa tehdyt vetotreenit tuottivat nyt tulosta. Mahdottomalta tuntunut 50 minuutin alitus muuttuikin 49 minuutin alittamiseksi.

PS: Oikea jalka oli kisaa seuraavana päivänä kankea ja eteneminen vaappumista. Garmin ilmoitti 70 tunnin palautumisajan, joten jalka saa nyt vapun yli vetreytyä takaisin juoksukuntoon. Juoksutapahtumat jatkuvat perjantaina Espoon iltajuoksussa.

Follow my blog with Bloglovin