Vuosi 2018 ei jää mieleen sarjana onnistumisia. Siihen mahtui nousu, polville tipahtaminen ja itsensä kampeaminen takaisin pystyyn. Paljon suunnitelmia ja juoksukilometrejä alkuvuonna, hyvä tulos ensimmäisessä juoksutapahtumassa. Lonkan rasitusvamma, juoksutauko ja juoksukilometrien lisääminen uudestaan loppuvuotta kohti. Sen toteaminen, että joutuu tekemään paljon työtä, että on taas lähtöpisteessä.
Kuulostaa alakuloiselta, mutta ei sitä ole. Oikeasti ikäviä asioita ovat esimerkiksi ne, kun oma lapsi makaa sairaalassa verenmyrkytyksen vuoksi, läheinen sairastuu masennukseen tai lähipiirissä joku eroaa. Se, että en pystynyt juoksemaan, mutta pystyin tanssimaan aamuviiteen (katso heinäkuu), oli vain elämää kaikessa moninaisuudessaan.
Juoksuvuosi meni plörinäksi, enkä sen vuoksi ilmoita suuria suunnitelmia ensi vuodelle. Kerron niitä sitä mukaa, kun jotain mainitsemisen arvoista tapahtuu. Olen mukana Helsinki City Running Dayn Street Teamissä vuonna 2019 ja juoksen jonkin 18.5.2019 järjestettävän tapahtuman matkoista vitosesta tuplaan (63 kilometriä). Tavoitteillani on yhtä suuri haitari.
Tammikuu
Juoksin yli 100 kilometriä kuukaudessa. Osallistuin Espoon Tapioiden Juoksuklubin yhteislenkeille ja järjestin Juoksujalka vipattaa -blogia pitävän Merituulin kanssa oman yhteislenkin Espoossa. Pitkiä lenkkejä pakkassäässä. Lisäksi juoksin keskiviikkoisin Juoksuklubi2:n omissa treeneissä Esport Arenalla.
Helmikuu
Juoksukilometrejä huimat 141. Muistan, miten pitkien lenkkien jälkeen mietin, että jalkani kestävät hyvin juoksua. En tuntenut mitään kolotuksia, ainoastaan normaalia lenkkien jälkeistä väsymystä ja loputonta nälkää. Kilometrejä kertyi paljon ja lihaskuntoharjoittelu jäi minimiin. Siinäkö loin rasitusvammalle tietä?
Maaliskuu
Juoksukilometrejä reilu 80. Olimme viikon Lapissa hiihtämässä, jolloin jätin lenkkarit kotiin. Ei tulisi mieleenkään pakata juoksukenkiä hiihtomatkalle. Murtomaahiihto on mukavaa ja erittäin nautinnollista se on Lapin lumoavissa maisemissa. Oletko koskaan kuunnellut hiljaisuutta? Lapissa se on mahdollista. Lisäksi loma on aina lomaa. Nautin niin perheen yhteisistä hetkistä kuin omien ajatusten kanssa olosta hiihtoladulla tai kahvikupin äärellä.
Huhtikuu
Huhtikuun juoksusaldo oli 117 kilometriä, joista kymmenen juoksin kovempaa kuin koskaan. Osallistuin huhtikuun lopulla Helsinki10-tapahtumaan ja tein uuden kymmenen kilometrin ennätykseni 48:53 minuuttia. Se voi olla monelle harjoituslenkin vauhti, mutta itse pidän sitä suurena saavutuksena. Varsinkin, kun juoksu tyssäsi kuin seinään kisan jälkeen.
Toukokuu
Juoksukilometrejä pyöreä nolla. Mistä lonkan kipu tuli? Nyt voin jo esittää valistuneita arvioita, vaikka en ole varma. Olen syyttänyt Hoka-lenkkareita, seisomapöytää ja itseäni. Osteopaatilta sain ilouutisen: mitään ei ole lonkassa rikki. Jumppaamalla heikkoja lihaksia juoksisin taas muutaman viikon päästä. En uskonut.
Kesäkuu
Vaihdoin pyöräilyyn. Mittarin kanssa pyöräilin 168 kilometriä. Italiassa Venetsian lähellä Lido di Jesolossa poljin vuokrapyörällä joenuoman vartta ja mietin, että ei tämä niin paha juttu olekaan. Pyöräilemällä pääsee pidemmälle ja näkee enemmän. Osteopaatin luvalla aloin tehdä juoksua ja kävelyä yhdistäviä lenkkejä rantakadulla.
Heinäkuu
Italian rundi jatkui Garda-järvelle. Pyöräilin, vaikka sain vähän juostakin. Salòn kaupungista Mussolini johti nukkevaltiota 40-luvulla, mutta en nähnyt muistomerkkejä pyörälenkeilläni. Suomessa pyöräilin pisimmän lenkkini koko kesänä: 61,25 kilometriä 24,4 km/h keskinopeudella. Minulla oli lainassa kummisetäni pyörä, jolla pääsin maantiepyöräilyn makuun. Juoksin alle viiden kilometrin lenkkejä ja sain kokoon 36 juoksukilometriä.
Kuumasta Italiasta perheemme oli palannut lähes yhtä kuumaan Suomeen. Täytin 38 vuotta. Hyvätkin bileet päättyvät joskus, ja ne päättyivät auringonnousuun heinäkuisena aamuna. Kunto ei ole enää sama kuin nuorena. Juhlat ottivat veronsa ja vietin seuraavan päivän vaakatasossa sohvalla katsoen hyvin tarkkaan Trumpin ja Putinin jokaisen liikkeen Helsingissä. Helteinen pääkaupunki oli muuttunut maailmanpolitiikan polttopisteeksi.
Elokuu
Paluu töihin ja työmatkapyöräilyyn. Pyörälin työmatkoja yli 150 kilometriä. Juoksua kertyi alle kolmannes pyöräilykilometreistä, mutta kertyi kuitenkin. Taputin itseäni olalle, että olin pystynyt pitämään juoksublogia kesän ajan, vaikka en ollut juuri juossut. Nyt näytti jo valoisammalta. Aloitin blogiyhteistyönä peruskurssin Training for Warriors -salilla, jossa kävin lopulta treeneissä omalla kustannuksella koko loppuvuoden. Liian harvoin, mutta riittävästi muistaakseni, että voimailu on mukavaa ja ennen kaikkea hyödyllistä.
Syyskuu
Voiko olla totta, juoksin taas juoksutapahtumassa! Kesän aikana jäi väliin usea juoksutapahtuma, johon olin ilmoittautunut. Hetken mielijohteesta päätin lähteä juoksemaan Midnight Runin 10 kilometriä Helsingin iltaan. Se oli juuri sellaista kuin muistinkin: juoksututtuja, väenpaljoutta, bajamajoja. En juossut lujaa mutta juoksin kuitenkin.
Lokakuu
Juoksukilometrejä 73. Tilastosta näen, että juoksin jo muutamia yli 10 kilometrin juoksuja. Lonkka kesti taas juoksua, mutta olin varovainen. Kävin pienessä leikkauksessa, jonka vuoksi olin reilun viikon liikuntakiellossa. Ennen taukoa juoksin viiden kilometrin testijuoksun, jossa juoksin 5:16 min/km keskinopeudella. En päässyt alle viiden minuutin kilometrivauhtiin kuten vielä huhtikuussa, mutta täältä tullaan!
Marraskuu
Syksyn juoksuharjoittelua ohjeisti Juoksuopiston verkkovalmennus, jonka sain blogiyhteistyönä. Valmennus tuotti hedelmää ja juoksin ensimmäisen oikean pitkiksen, yli 20 kilometriä. Juoksussa pidän eniten pitkistä rauhallisista lenkeistä. Olisiko toisen maratonini juokseminen sittenkin mahdollista, huomasin pohtivani. Osan marraskuun lenkeistä juoksin Gran Canarialla. Siellä katselin auringon painumista Atlanttiin ja mietin juoksuharrastuksen hienoutta. Kilometrejä kertyi juoksusta lähes sata.
Joulukuu
Sain kertoa blogissa, että olen mukana Helsinki City Running Dayn Street Teamissä. Olin pitänyt ”salaisuutta” syyskuusta alkaen. Mukana olo loi luottamusta siihen, että juoksuharrastukseen kuuluu ylä- ja alamäkiä, joista ei pidä lannistua. Hyvin harva lopulta selviää ilman taukoja – johtuivat ne sitten ylirasituksesta, loukkaantumisesta tai jostain muusta. Olin iloinen, kun sain juosta perinteisen joulunpyhien pitkiksen itsekseni. Juoksukilometrejä kertyi joulukuussa yhteensä 93.
Vuodet eivät ole veljeksiä keskenään. Onneksi rasitusvamma ei tullut vuonna 2017, jolloin olin Midnight Runin tapahtumalähettiläs. Minut lähetettiin kaksi kertaa lähettiläskauden aikana Ruotsiin ja tunsin, että minulla oli jotain velvoitteita menestyä. Kaikki meni hyvin. Nyt tuotin pettymyksen vain itselleni, vaikka vuosi poiki myös hyvää.
Vaihdoin hetkeksi pyöräilyyn, jonka ansiosta pääsin Ylen toimittajan ja maakuntalehtien reportterien kanssa pressimatkalle Hankoon ja kauemmas. Vastasin ”Ciao!” -tervehdykseen Italiassa pyöräillessäni. Sain kuulla, että on jopa ihan toivottavaa tehdä osa aerobisesta harjoittelusta pyöräillen.
Juoksu on ah niin tehokas ja helppo liikuntalaji. Toisaalta se rasittaa kehoa hyvin yksipuolisesti. Ei tarvitse muuttua punttipirkoksi, mutta riittää, että tekee kotona välillä keskikehoa vahvistavaa treeniä ja kyykkää voimaa pakaroihin. Olin itsekin heittäytyä marttyyriksi, kun en ehdi käydä kuntosalilla. Tekosyitä, tekosyitä.
Lopuksi haluan vielä kiittää teitä blogini lukijat, jotka olette pysyneet mukana ja aina välillä kommentoineet kirjoituksiani. Bloggaaminen jatkuu ensi vuonna. Kiitän myös ystävääni ja valokuvaajaani Jenni Somervallia, jonka käsialaa kaikki tämänkin postauksen kuvat ovat. Hän on juossut kameransa kanssa perässäni koko vuoden. Menestyksekästä vuotta 2019 meille kaikille!
LENKILLÄ 
Kiva yhteenveto vuodesta, kiitos! Juoksu on ihana harrastus ja niin kovin tärkeäkin aina välillä, mutta tosiaan kaikkein tärkeintä ovat läheiset ❤️. Aina välillä on hyvä laittaa hommaa perspektiiviin, vaikkapa tämmöisten vuosiyhteenvetojen kautta. Tuossa huomaa myös, että toivottomalta tuntunut juoksutilanne on muutaman kuukauden päästä ohi ja siitä ehkä opittiin jotain. 👍
Onnea todella (juoksu)blogin pitämisestä: itse kirjoittaisin rentoutuakseni tosi mielelläni, mutta tuo vapaa-ajan prioritertti nro 1, eli lapset vievät sen ajan. Minun yhteenvetoni vuodesta 2018 tulee toivottavasti ennen juhannusta. 🤣
TykkääTykkää
Kiitos Lotta mukavasta kommentistasi! 😊 Se on totta, että jälkeenpäin tarkasteltuna kaksi kuukautta on lyhyt aika, vaikka tuolloin se tuntui ikuisuudelta. Pienen varovaisuuden rasitusvamma jätti harjoitteluun, joten en viitsi suureen ääneen haaveistani ainakaan vielä huudella.
Etenkin lasten kautta on tullut perspektiiviä siihen, mikä oikeasti on tärkeää. Joskus silti saa olla ihan luvan kanssa turhamainen. Aina ei tarvitse olla niin vakava. Tänään viimeksi harmittelin, kun en löytänyt kahdesta isosta marketista mun lempiöljyhoitoa hiuksille. 😅 Miten käy nyt uudenvuoden juhlinnan?! Hiukset törröttävät kuivina ja sähköisinä?
Oikein hyvää uuttavuotta ja jatketaan tarinointia taas ensi vuonna! 😊
TykkääTykkää
Käväisin lukemassa. Vielä jokunen vuosi sitten nämä blogit oli juoksunharrastajien keskuudessa yleisempiä, mutta nykyään tuntuu kaikki siirtyneen Instagramiin tai vastaaviin. Itsekin vuoden yhteenvedon raapustin, vaikka muutoin olen kesän jälkeen kirjoittelun jättänyt kun ei huvittanut vain vammaisesta elosta tekstejä tuottaa. Ehkä jatkossa taas jotain…
Mutta asiaan: Olet ottanut varsin nopeasti onkeesi kun heti olet korjaillut treenejäsi myös huoltavaan suuntaan. Itse hakkasin päätäni seinään lukuisten vammojen osalta vuosikausia ennen kuin tajusin mitään oikeasti tehdä. Olen juossut aktiivisesti jo vuodesta 16-vuotiaasta vuodesta 1996 lähtien. Tavoitteellisemman harjoittelun tulokset mielessä aloitin loppuvodesta 2004 ja sen jälkeen on meno ollut pääosin vammojen sävyttämää. 2005 kesällä sain pahan rasitusmurtuman oikeaan sääreen, joka esti juoksut koko kesänä. 2006 meni ihan hyvin, mutta vasen polvi hajosi heti v. 2007 alussa tuoden usean kuukauden juoksutauon. Sama vamma toistui v. 2008 keväällä pilaten koko kesän. Syksyllä 2009 juuri ennen maratonia tuli paha lonkkavaiva riesaksi. Vasta tässä vaiheessa aloin enemmän panostaa lihaskuntoon sekä huoltaviin treeneihin ja otin oikeasti selvää, millä tavalla vastaavat voisi jatkossa estää.
Kannatti, sillä v. 2010 oli hyvä, juosin ekan maratonini ja tavoitteena ollut 3h alituskin onnistui heti (2:58.55). Ei ole meno ollut kyllä hääviä tämän jälkeenkään, vaikka vammat olivatkin pois muutaman vuoden. 2011 sairastuin mykoplasma/keuhkoklamydia infektioon pääsiäisenä, joka esti treenit oikeastaan juhannukseen saakka. Myös 2012 oli sairastelujen sävyttämä. 2013 oli ehkä ja hieno vuosi, mutta siitä eteenpäin ei ole taas sujunut. Vasen polvi hajoili taas v. 2014 ja sitä jouduttiin operoimaankin. Lunta tupaan tuli kunnolla keväällä 2015 kun oikean nivusen ja reisilihaksen kiinnityskohta repesi. Seurauksena iso operaatio huhtikuun alussa ja taukoa juoksuun elokuulle saakka. Kaikista eniten on sapettanut v. 2016 kun olin loppusyksystä elämäni kunnossa, mutta sairastuin juuri maratonviikolla kun lokakuun lopussa piti lähteä Dublinin maraton juoksemaan. Sama toistui todella epäonnisten tapahtumien jälkeen syksyllä 2017 ja tyydyin vain hölkkäämään joulukuisen Honolulun maratonin Havaijin saarilla läpi. Nyt sitten v. 2018 tappelinkin urakalla oikean akillenjänteen vammojen kanssa, jotka päätyivät operaatioon marraskuun lopussa.
Aika usein on mielessä käynyt, että onko tässä touhussa mitään järkeä?!? Tympäisee tämä jatkuva romuna oleminen! Olen kanssasi aika samanikäinen, täytin juuri 39 vuotta 30.12. Tavoitteita kuitenkin on ja niiden eteen olen valmis vielä yrittämään. Ainakin alle 2:50 tekisi mieli maraton juosta. Pari kaveriani saavuttivat pitkään jahtaamansa alle 2:40 maratontulokset vasta 44 ja 45-vuotiaina, joten onhan tässä vielä hyvin vuosia yrittää 🙂 Itsellä on vielä ”ongelma” että olen oikea suursyömäri, joka vetää napaansa koko ajan kaikkea suurella ruokahalulla kun kyntöhevonen, joten paino nousee aina exponentiaalisesti pakkolepojen aikana. Nytkään ei tahdo housut mahtua jalkaan sairasloman jäljiltä 🙂 Tästä tosin en ressiä revi ja mottonani on aina ollut, että paino lähtee liikkumalla jos on lähteäkseen, ei syömällä sillä millekään fiksulle ruokavaliolle mua ei saa kirveelläkään.
Summa summaarum, hyvä jos treenit maittaa ja tietotaito lajin vaatimuksista karttuu. Toivottavasti saat paljon ehjiä kilometrejä! (oho tulipa tekstiä).
TykkääTykkää
Kiitos kommentista! Voisin ojentaa sinulle virtuaalisen palkinnon pisimmästä blogiini tulleesta kommentista. 😃🏆 Harmi, että sulla kirjoittelu on jäänyt, sillä blogeissa olisi mukava olla myös miesnäkökulmaa. Mutta ymmärrän varsin hyvin, että vammoista kertominen ei ole sitä mieluisinta puuhaa, kun haluaisi juosta.
Ihan kunnioitettavan mittainen sairauskertomus sulla. Ja mahtavia aikoja olet juossut! Ei ihme, että keho on ollut kovilla. Mä luotan myös siihen, että 40-50 -vuotiaana voi juosta vielä kelpo aikoja. Juoksupiireissä on aika paljon vähän vanhempaa porukkaa, jotka vetää kovempaa kuin itse. Tällä hetkellä harjoittelua rajoittaa ennen muuta perhe (3 alakouluikäistä lasta) ja työ. Se voi olla myös hyvä asia, ettei harjoittele liikaa.
Innostuin juoksusta 2012 kolmannen lapsen jälkeen. Siihen ei liittynyt mitään elämänmuutosta tai muuta raflaavaa, kunhan sain omaa aikaa. Itse asiassa olin laihemmassa kunnossa tuolloin. Mitä enemmän liikkuu, sitä isompi nälkä on. Ja sitten tulee syötyä, vaikka ei kuluttaisikaan niin paljon. Ei mua juoksu ainakaan ole laihduttanut. Ehkä auttanut painonhallinnassa.
Ja kiitos tsemppauksista! Itsekin toivon vielä paljon ehjiä kilometrejä ja että pääsen vielä joskus juoksemaan toisen maratonini. Hyvää alkanutta vuotta! 😊
TykkääTykkää