Viikonloppuna olin valmentajani Ira Hassisen kanssa vetämässä Helsinki City Running Dayn yhteislenkkiä. Yhteislenkkien vetäminen ei kuulu valmennusohjelmaan tai siihen, että olen mukana HCRD Street Teamissä. Kunhan paikkasin kipeänä tai matkoilla olleita vetäjäkaartin jäseniä.
Yhteislenkin vetäminen oli melko uusi kokemus. Vuosi sitten järjestimme Juoksujalka vipattaa -blogia pitävän Merituulin kanssa kolme yhteislenkkiä Espoossa. Yhden jouduin vetämään yksin, koska Merituuli sairastui. Reitti oli tuolloin tuttu – juoksimmehan omilla lenkkipoluillani.
Lauantain HCRD-yhteislenkillä reitti ei ollut niin tuttu. Ira pyöräili edellä ja näytti tietä ja minä juoksin porukan mukana ja pidin vauhtia sopivana. Välillä juoksin porukan hännillä ja kyselin tuntemuksia. Välillä spurttasin porukan kärkeen ja pyysin hiljentämään, jos kärki alkoi ”keulia”.
Saimme Iran kanssa koko sakin takaisin Töölön kisahallille. Yksi uusi kokemus taas juoksun parissa takana. Tästä minä tykkään: juoksu tarjoaa jatkuvasti uusia elämyksiä. Haasteita on tarjolla niin paljon kuin haluaa ottaa vastaan.
Alun perin innostuin juoksusta keväällä 2012, jolloin nuorin lapsemme oli reilun vuoden ikäinen. Halusin aikaa itselleni ja aloin juosta kolmen kilometrin iltalenkkejä. Matka piteni viiteen ja sitten seitsemään kilometriin. Olin juossut pisimmillään 16-17 kilometriä, ennen kuin keväällä 2013 osallistuin ensimmäiselle puolimaratonille.
Juoksuharrastus on tuonut valtavasti uutta sisältöä elämääni. Jokainen lenkki ei ole nautinto, mutta useimmiten lenkkiä seuraa hyvä olo – myös kovempia tehotreenejä, joiden aikana ainoa ajatus on lopettaa. Pitkien rauhallisten lenkkien aikana nautinnollinen tunne hiipii luokse ja ennen kotiovea.
Monet juoksutapahtumat ovat jääneet ikuisesti mieleen. Ainoa juoksutapahtuma, johon olen osallistunut ulkomailla, on Midnattsloppet Tukholmassa elokuussa 2017. Muistan Tukholman pimeän mutta lämpimän illan ja kadulle kerääntyneiden ihmisten tsemppaushuudot. Sponsoroivan taksiyhtiön autot muodostivat kunniakujan ja kuskit hurrasivat autojensa vieressä.
Midnattsloppetista kaikki osallistujat saivat mitalin. Hukkasin omani ennen kuin pääsin hotellille. Ensin harmitti, mutta jälkeenpäin ajattelin, että mitä teen metallikappaleella? Muistot ovat tärkeimpiä.
Yllättäen ensimmäinen maratonini vuonna 2016 ei ollut mikään tajunnanräjäyttävä kokemus. Juoksin sen tasaisella vauhdilla ja sain Pukinmäen urheilukentällä mitalin kaulaani. Maalissa oli pahaa kookosvettä tarjolla. Ehkä olin keskittynyt eniten sen pelkäämiseen, että sairastamani norovirus palaa luokseni. Maraton juostiin sunnuntaina ja vielä torstaina olin ollut kuumeessa ja taudin kourissa.
Viime vuodesta jäi parhaimpana muistona 50 minuutin alittaminen kymmenellä kilometrillä. Alitin yli minuutilla tavoitteen, joka tuntui lähes tavoittamalta. Opin, että kovalla työllä saa tuloksia. Olin koko talvikauden juossut kerran viikossa juoksuryhmän kanssa erilaisia vetotreenejä, porrasjuoksua ja mäkivetoja.
Juoksun kautta olen tutustunut uskomattomaan määrään ihmisiä. On ollut mukava verkostoitua eri alojen ihmisten kanssa. Juostessa tunnemme olevamme samaa ”heimoa”. Pitkillä lenkeillä olen kuullut safariretkestä Afrikan savannilla ja kiipeilystä Kalliovuorilla. Terveysongelmista on helppo puhua toiselle, joka ymmärtää harmituksen pitkään kestäneestä flunssasta tai kipuilevasta polvesta.
Juoksun aloittaminen ei itselläni liittynyt esimerkiksi laihduttamiseen tai muuhun elämänmuutokseen. Hurahdin mukavaan touhuun, jota voi harrastaa itsekseen tai mennä muiden mukaan juoksemaan. Ymmärrän myös sen, että en ikuisesti pysty jatkamaan harrastustani. Saati tätä blogia. Molemmille olen antanut paljon, mutta pidän mielessä myös sen, että en voi laittaa kaikkea yhden harrastuksen varaan. Jos en enää kykenekään juoksemaan, ei pohja voi kokonaan pudota elämältä. Pitää olla myös muuta mielekästä tekemistä.
Juoksijan roolin lisäksi minulla on muita rooleja. On äiti-minä, joka tulen aina olemaan. Sain juuri kehun puolisoltani, että yhteisten 15 vuoden aikana olen muuttunut vain siten, että kuntoni on kohonnut. Kiva olla puoliso-minä, kun saa tuntea itsensä arvostetuksi. Työminäni on läsnä jokaisessa arkipäivässä. Lisäksi olen suhteessa muihin ihmisiin ystävä, sukulainen, naapuri.
Juoksija-minä toki tunkeutuu monelle muulle elämänalueelle ja se on vain hyvä asia. Onnistumisen kokemukset juoksussa tuovat itseluottamusta muille elämänalueille. Juoksun parista olen saanut uusia ystäviä ja tuttavia. Juoksu on ehdottomasti antanut enemmän kuin on ottanut. Välillä kauhistuttaa, mihin on tullut lupauduttua, mutta kaikesta on toistaiseksi selvitty. Se, jos mikä, rohkaisee jatkamaan.
LENKILLÄ 
Todella hyvä aihe blogikirjoitukselle! Itselläni juoksuharrastus lähti liikkeelle nimenomaan keinona pudottaa painoa, mutta vaikka tuo kyseinen projekti onkin edennyt hitaasti ja nytkähdellen, olen saanut aivan valtavasti kaikkea muutakin tästä harrastuksesta. Melkein puhuisin jo elämäntavasta, vaikka olenkin ihan harrastelija ja vielä alkumatkalla. Allekirjoitan ihan täysin myös sen, mitä sanot lenkkeilyn tuomasta omasta ajasta ja siitä, kuinka se taipuu henkisiin tarpeisiin – rakastan sitä, kuinka lenkillä saa olla yksin ja antaa ajatusten lähteä liikkeelle minne menevätkin, mutta se on tuonut myös ihanan lisän sosiaaliseen elämääni. Kuten sanoit, kanssalenkkeilijöiden kanssa käydyt keskustelut liikkuvat ihan omalla tasollaan (vaikkei se sitten olisikaan mitään sen syvällisempää kuin ”hitto mulla on lonkka kipeänä”). Oikein hyviä lenkkejä sinulle! 🙂
TykkääTykkää
Kiitos kommentista! 😊 Itsekin voisin kutsua juoksua elämäntavaksi, vaikka moni muu ”rooli” taistelee tilasta juoksija-minän kanssa päivittäin. 😃 Blogiinkin aina päätyy vähän uudenlaisia ajatuksia juoksusta, vaikka voisi luulla, että melkein kaikki on jo sanottu. Mutta kokemuksia on yhtä paljon kuin juoksijoitakin. Aina on jotain uutta ja se on yksi tämän harrastuksen hienous.
TykkääTykkää