Wannabe-urheilijalle on ollut rankka viikko, kun on pitänyt kerätä itseään fyysisesti ja henkisesti kokoon lauantain Helsinki City Marathonin jälkeen. Töissä käyvä kolmen lapsen äiti ei voi maata laakereillaan. Silloin kun lojuu paikoillaan hierojan pöydällä, pitää maksaa 70 euroa. Toista se on oikeilla urheilijoilla.
Myönnän, että maratonin jälkeisenä sunnuntaina istuskelin tunnin jos toisenkin pihalla varjoisassa paikassa ja kirjoitin kisaraporttia. Lopputulos on luettavissa täältä. Välillä tarkistin somesta viestit ja tykkäykset. Ennen somekuplaan sukeltamista olin tehnyt kunniallisia kotitöitä, jottei meno muuttuisi aivan holtittomaksi.
En uskaltanut kipeillä ja kankeilla jaloillani ajaa autoa. Niinpä kaivoin sunnuntaina varvassandaalit talvisäilöstä ja kävelin lähikauppaan. Ostin orvokkeja, jotka istutin etupihan parvekelaatikkoon. Tieltä saivat siirtyä narsissit, joiden sipulit puolestaan pääsivät pihamultiin talon toiselle puolelle.
Olin polvistuneena pienen kasvimaani ääreen, kun naapuri käveli ohitse. Juttelimme hetken aikaa maratonista. Hän naureskeli, että asiat eivät voi olla kovin pahasti, kun kyykin kädet mullassa herneen- ja porkkanansiementen äärellä. Oli pakko myöntää, että en pääsisi kyykystä ylös ilman apua.
En ole nyt perjantaihin mennessä juossut vielä yhtään lenkkiä maratonin jälkeen. Tiesin, että tasan viikon kuluttua maratonista olisi Naisten Kymppi, jolloin pääsisin taas juoksemaan. Niinpä olen ottanut tämän viikon levon kannalta ja kuunnellut tarkalla korvalla kehoani.
Kipeiden etureisien toteaminen ei tosin vaatinut kummoistakaan tuntoaistia. En ole koskaan saanut etureisiäni juoksemalla niin kipeiksi, kuin ne muutama päivä maratonin jälkeen olivat. En päässyt tuolista ylös ilman, että otin käsillä apua.
Maanantaina selvitin tieni työpaikalle. Havaitsin matkalla aivan uusia haasteita. Pelkäsin, pääsenkö nousemaan bussiin. Onneksi ne ovat nykyään enimmäkseen matalalattiabusseja. Samoin junien lattia on samalla tasolla laiturin kanssa. Rautatieasemalla oli pakko ottaa tukea kaiteesta, kun laskeuduin portaita alas.
Vajaan parin kilometrin kävelymatka asemalta toimistolle tuntui suoritukselta. Väkeä meni ohitse oikealta ja vasemmalta. Matkalla eräs työkaverini pyyhälsi ohitseni kuulokkeet korvilla, joten en voinut huutaa hänen peräänsä. En myöskään voinut juosta ja ottaa häntä kiinni, sillä en vain voinut. Iltapäivällä kävelimme samaa matkaa takaisin, kun ensin olin ottanut häneen puhe- ja katsekontaktin sisätiloissa ja kertonut rajoitteistani.
Tiistaina töiden jälkeen ystäväni houkutteli minut kanssaan metsään kävelemään. Pelkäsin, että kaadun epätasaisella alustalla. Kävely teki lopulta hyvää ja jalat vetreytyivät hieman. Keskiviikkona ja torstaina jalkoja ei tarvinnut miettiä enää koko ajan. Torstaina töiden jälkeen uskaltauduin hierojalle, joka sai hyvin jumeja pois varsinkin reisistä.
Kaikeksi ihmeekseni oikea lonkka, joka kipuili viime vuonna, ei tullut lainkaan kipeäksi maratonilla. Ajattelin, että yli 42 kilometrin asfalttijuoksu olisi takuuvarma keino saada vanha vamma oireilemaan. Mutta ei. Tästä on hyvä jatkaa juoksuharjoituksia eteenpäin.
Viikon aikana tuntui, että maratonilla menetettyjä nesteitä sai tankata itseensä takaisin jopa 2-3 päivän ajan. Join lähinnä vettä. Maanantaina täytin työpisteen vieressä pitämäni litran vetoisen juomapullon kaksi kertaa. Lisäksi join muita nesteitä kuten kahvia ja teetä. Ruokahalussa en huomannut juurikaan muutosta. Olen syönyt maratonin jälkeen melko normaalisti.
Fyysinen väsymys tuli jälkijunassa. Vuonna 2016 juoksemani maratonin jälkeen huomasin, että kehon vireystila pysyy ylhäällä vielä pitkään juoksun jälkeen. Tuolloin maraton oli sunnuntaina ja vielä maanantaina lounastauolla hihkuin työkaverille, että ”ei tunnu missään”. Ensimmäisen maratonin jälkeen jalkani eivät olleet samalla tavalla kipeät kuin tällä kertaa, mutta olin vielä täysin maratonin jälkeisessä yliaktiivisessa tilassa.
Väsymys iski myöhemmin. Niin myös tällä kertaa. Keskiviikkoiltana olin niin väsynyt, että unta ei vain voinut vastustella. Nukuin yli kahdeksan tuntia, mikä on minulle paljon. Silti haukottelin työkoneeni edessä torstaina ja työt edistyivät tahmaisesti. Perjantaita kohden oloni virkistyi.
Maraton on kaltaiselleni juoksijalle kova koettelemus, eikä ihme, jos sen jälkeen väsyttää. Varsinkin, kun työt ja muut velvoitteet jatkuvat normaalisti. On muistettava kokonaisrasitus, joka saattaa meillä wannabe-urheilijoilla jäädä huomioimatta. Vaikka tekisi ajattelutyötä, jollaista itse teen, sekin väsyttää ja vaatii palautumista.
Monesti kuulee puhuttavan maratonin jälkeisestä alakulosta. Se saattaa iskeä, kun suuri tavoite on saavutettu, eikä tulevaisuudessa siinnä enää tarkkaa kohdetta, jota kohti kulkea. Minulle maraton ei ole kerran elämässä -kokemus. Olen sen jo kaksi kertaa juossut ja lisää on jossain vaiheessa tulossa. Loppuaikaa on vielä vara parantaa. Niinpä en ainakaan vielä ole tuntenut alakuloisuutta, vaikka koko kevään kestänyt projekti on saatu päätökseen. Valmentaja Iran kanssa alamme pian juonia lisää.
Juoksuharrastus jatkuu, blogin kirjoittaminen jatkuu, seuraava juoksutapahtuma on yhden yön päästä. Naisten Kympillä ei mitata aikaa, enkä taatusti nyt olisikaan kymmenen kilometrin huippukunnossa. Sen testaaminen koittaa joskus toiste. Nyt nautin vaan huolettomasta välitilasta ja siitä, että on tämä vain hieno laji!
LENKILLÄ 
Mahtava kuulla että lonkka ei kipeytynyt rasituksesta. Naisten kympilllä saakin sitten nautiskella!
TykkääTykkää
Naisten Kymppi tulee sopivasti tähän perään. Ei aikapaineita. 😃
TykkääTykkää