Mun blogi ja minä päätän (eli ainakin vielä kerran koronasta)

Uusin Juoksija-lehti pyysi lukijoitaan kirjoittamaan ja kertomaan, miten koronavirus on vaikuttanut juoksuharrastukseen tai muuhun liikkumiseen. Hetken pohdin, pitäisikö raapustaa omat kokemukseni ja lähettää ne toimitukseen.

Sitten muistin, että minullahan on tämä oma media eli blogini, jossa olen päätoimittaja, tuottaja ja editoija. Kaikki tekstit ylittävät julkaisukynnyksen oli laatu mikä tahansa, eikä merkkejä lasketa. Juoksija-lehden kirjoitukseen merkkiraja oli 1 500, tässä postauksessa on 6 500 merkkiä. Koita jaksaa.

Olen viimeisen kuukauden aikana ehtinyt jo kirjoittaa melko paljon koronan tuomista muutoksista juoksuharrastukseeni. Maraton siirtyi lokakuulle, yhteistreenit päättyivät ja olen lenkkeillyt tavallista enemmän lasteni kanssa. He pyörällä ja minä jalan.

Koronakriisi iski kevään korvalla, jolloin kaikki ulkona liikkuminen – juoksu mukaan lukien – on melkein parasta, mitä voi tehdä. Vaikka tavoitteet siirtyivät monta kuukautta eteenpäin, juoksuinto on säilynyt ihan siitä syystä, että on niin mukava juosta ulkona. Olen nauttinut valoisista illoista ja aamun rauhallisista hetkistä.

Harjoittelen juoksuvalmentajan laatiman juoksuohjelman mukaan, joten harjoittelu sinänsä ei ole muuttunut. Mielentila on muuttunut. Juoksun suorittaminen on vaihtunut keskittyneempään tekemiseen ja ylipäänsä siihen, että ehtii miettiä, mitä ja miksi tekee.

Elämä on vähemmän sinkoilua paikasta toiseen, kun etätyön vuoksi työmatkat puuttuvat, lasten harrastuskuljetukset loistavat poissaolollaan ja kaupassa yritän käydä niin suunnitelmallisesti, että pärjäämme melkein viikon yksillä ostoksilla.

Näinä aikoina juoksu ei ole jotain, joka pitää kiireessä suorittaa alta pois. Joskus on päivällinen noussut ruokatorvessa ylöspäin ja polttanut rintakehässä, kun on joutunut liian pian syömisen jälkeen lähtemään lenkille. Kelloa vilkuillen olen yrittänyt ehtiä takaisin kotiin, ennen kuin muu perhe kokoontuu iltapalalle tai kömpii saunan lauteille. Kiire on rauhoittunut.

Olen löytänyt kotini läheltä uusia juoksureittejä ja juossut erilaisia lenkkejä. Olen asunut samassa talossa pian 14 vuotta, joista 8 vuotta olen harrastanut juoksua. Siitä huolimatta löysin nyt vasta kauniin lammen noin 3-4 kilometrin päässä kotoani. Yhtenä aamuna juoksin meren rantaa ja takaisin, koska halusin nähdä meren.

Olen alkanut käyttää enemmän läheisen Leppävaaran stadionin ja koko urheilupuiston palveluita. Ennen valitsin helposti kuntosalin juoksumaton vetojen juoksuun. Stadion tuntui ”oikeiden” juoksijoiden paikalta, mutta nyt olen vienyt sinne lapsenikin. Yksi lapsista on innostunut koordinaatioharjoitusten tekemisestä siinä määrin, että haluaa lähteä juoksuradalle silloinkin, kun minulla ei ole lenkkipäivä.

Urheilupuiston ulkosalia välttelen, koska siellä on liikaa väkeä. Eräänä päivänä paikalle ajoi jopa poliisin partioauto. Kävin sen sijaan hiljaisemmalla ulkoliikuntapaikalla, jonka ohi olen ennen aina paahtanut juosten. Lihakset eivät tiedä, nostanko kyllästettyä puhelinpylvästä vai rimpuilenko kuntosalilaitteessa.

Omista lenkeistäni on tullut enemmän perheen yhteistä aikaa, koska usein joku lapsistani on pyörällä mukana. Minulla ei ole tapana paasata kotona juoksuharrastuksestani tai tehdä siitä suurta numeroa. Sitä varten on tämä blogi ja muut sosiaalisen median kanavani, joissa voin tehdä asiasta aivan niin ison numeron kuin haluan.

Kun olemme yhdessä lenkillä, nuorin lapsistani jaksaa ihmetellä, ”miten sinä äiti jaksat juosta” ja ”miten voit juosta kokonaisen maratonin”. Nyt lapsillekin valkenee, mitä teen silloin, kun katoan ulko-ovesta lenkkivaatteissani ja palaan tunnin tai kahden kuluttua samasta ovesta sisälle. Ja nimenomaan miksi teen. Harjoittelu tuottaa tulosta.

Omassa juoksukuplassani olen edelleen. Se saa ajoittain hassuja ilmentymiä. Torstaiaamuna otin kaiken irti etätyön tuomista mahdollisuuksista ja lähdin heti aamulla reilun puolentoista tunnin pitkikselle. Join kupin kahvia ja söin pähkinäpatukan aamupalaksi. Hieman kevyt aamupala ennen pitkistä, joten nappasin taskuihin vielä yhden energiageelin ja pienen lötköpullollisen vettä.

Juoksu tuntui ajoittain raskaalta, vaikka yritin tarkkailla sykettä, jotta se ei nousisi yli 143:n. Ehdin mielessäni diagnosoida itselleni koronan, anemian tai vaikka molemmat, kun välillä hengästytti. Sitten tajusin, että mikä urpo olenkaan! On ihan normaalia vähän hengästyä, jos juoksee 15 kilometriä. Varsinkin aamulla. Näin sitä sokeutuu omille suorituksilleen.

Olen koronaeristäytymisen aikana nukkunut enemmän kuin pitkiin aikoihin. Lasten etäkoulu ei ala yleensä ennen yhdeksää, joten en itsekään kiiruhda aiemmin omiin töihini. Niinpä saatan nukkua jopa kahdeksaan, mikä on kaltaiselleni aamuvirkulle pitkään.

Olen onnellisessa asemassa, kun lasten etäkoulu sujuu pääpiirteissään hyvin ja minun ja miehen työt voi tehdä kokonaan etänä. Molempien työt myös jatkuvat koronatilanteesta huolimatta. Tilanteessa ei ole suurempaa huolta ja nukun levollisesti.

Vauhdin hidastuminen on tehnyt vain hyvää. Ainoastaan kiristyvät hartiat kielivät siitä, että on tullut istuttua liikaa sohvan nurkassa läppäri sylissä. Totta puhuakseni välillä kiristyy myös ilmapiiri, mutta silloin olen katsonut parhaaksi lähteä ihan yksin ovesta ulos. Rakkaimpienkin ihmisten naamat saattavat tässä tilanteessa alkaa pidemmän päälle ärsyttää.

Jos ei ole lenkkipäivä, ulos pitää siitä huolimatta päästä. Olen ihaillut ensimmäisiä leskenlehtiä, sini- ja valkovuokkoja ja nähnyt västäräkin, joka oli lentänyt tänne lauhojen ilmavirtausten mukana. Kevään tulo tuntuu tänä vuonna erityisen hienolta. Joku asia on kuten ennenkin.

Ensin tulee leskenlehti, sitten sinivuokko ja moni muu. Huhtikuussa maa on vielä ruskea, mutta maasta nousee jo monenlaista nystyrää ja kortta, jotka ilman vielä lämmetessä räjäyttävät ilmoille vihreytensä. Käsineet saa jättää pois ja pian lakkikin on liikaa.

Lehdessä kirjoitettiin tällä viikolla, että Suomen kesä sopii hyvin lumen säilömiseen. Se on lyhyt ja vähäluminen, mutta minä kyllä sanon, että Suomen kesässä kestää liikkua ilman sukkia, mikä ainakin itselleni tuo vapautuneen olon. Olkoon sitten kuinka otollista tahansa säilöä lunta, jotta etelän väki pääsee sivakoimaan heti loppusyksystä parin kilometrin hiihtobaanaa ja sohimaan tieltä hitaampia.

On vääjäämätön tosiasia, että vaikka toistaiseksi korona ei ole haitannut harjoittelua, tuolla se vaanii ruokakaupassa ja ohikulkijassa kadulla. Jos tauti hyppää minuun ja ottaa otteen, en paljon juokse.

Viruksella on vaikutusta tulevaisuuden suunnitelmiin, sillä perheemme on tottunut käymään kaksi kertaa vuodessa ulkomailla, mutta nyt molemmat matkat ovat uhattuina. Minulle reissujen kohokohtia ovat hyvä ruoka, kirjojen lukeminen aurinkotuolissa ja tietenkin aamulenkit. Ainakin Manner-Espanjassa aamu on keskikesällä ainoaa aikaa, kun tällainen pohjoismaalainen voi juosta.

Vaikka en ole vielä mitään tältä vuodelta menettänyt, tuntuu nyt jo haikealta, että suolaisen meri-ilman haistelu juostessa ja juoksun jälkeen meriveteen pulahtaminen saattavat jäädä väliin. Täytyy juosta Suomen kesäaamuissa. Tai kesäpäivissä tai -illoissa. Harvoin on liian kuuma.

Yhdestä pienestä viruksesta saa monta eri näkökulmaa. Näin se on vaikuttanut pelkästään juoksuharrastukseeni ja muuhun ulkona liikkumiseen. Jos haluat, voit alle kommentoida omia kokemuksiasi. Seula kommenttien julkaisemiseen on tässä mediassa väljä. Olen ainoastaan yhden kommentin joutunut jättämään julkaisematta koko blogiurani aikana. Saan itse kutsua itseäni urpoksi, mutta jätä sinä se sanomatta. Kaikki muu julkaistaan!