Tänä kesänä aika on kulunut oudosti. Viimeisiä kertoja on ollut enemmän kuin ensimmäisiä. Menneiden muistelu on hidastanut päivien ja viikkojen kulkua, ja jokainen hetki on ollut arvokas.
Aikuinen lapseni muuttaa kesän päätteeksi pois kotoa ja vieläpä toiseen maahan. Tilanteessa huomaan olevani se, joka katsoo taaksepäin, eikä haluaisi päästää irti vanhasta. Lapseni katsoo tulevaisuuteen – tietenkin.
Se, että osaa asettua toisen henkilön asemaan, on arvokas taito. Kiemurtelin aikani, ennen kuin huomasin muistella, millaista oli aikoinaan lähteä maailmalle. Sehän oli parasta, mitä ajatella saattoi, koska edessä oli kaikkea uutta ja jännää.
Niinpä lopulta ymmärsin, että minä ja lapseni katsomme eri suuntiin. Hän toiveikkaana tulevaan, ja minä kaihoisasti aikaan, kun hän oli pieni. On kuitenkin tultava uusia lähtöjä, jotta tietää, millaista on kokeilla omia siipiään ja lentää pesästä.
Ajankulua on kuluneena kesänä jarruttanut tarttuminen hetkeen. Tulevasta ovat muistuttaneet iso musta matkalaukku ja yhdensuuntainen lentolippu. Yhdessä vietetty aika ennen isoa muutosta ei ole vaatinut mitään erityistä. Elämä on tavallisissa asioissa.
Viiden viikon kesälomani päättyy tänään. Koska elämässä on tulossa isoja muutoksia, ei töihin palaaminen tunnu erikoiselta. En edes osaa tuntea haikeutta siitä, että samalla viikolla tapahtuva töihin paluu ja koulujen alkaminen kahdella nuoremmalla lapsella tarkoittavat syksyn lähenemistä.
Jos katson vain viiden viikon ajan taaksepäin, näkyy siellä sisätiloihin pakottanutta kaatosadetta, hellepäivien pitkiä pyörälenkkejä sekä uimista Pielisessä, Välimeren suolaisissa aalloissa ja Leppävaaran maauimalan kloorivedessä.
Olosuhteet ovat saaneet muistelemaan myös paljon vanhempia asioita. Vauva turvakaukalossa uuden kodin lattialla, punainen fleecepeitto ja touhuava taapero nurmikolla, joululahjaksi saatu Barbie, jolla oli perhosensiivet selässään.
Selkä menosuuntaan matkustaessa tulee vain huono olo. Siksi yritän kääntää penkkini ja katsoa eteenpäin. Mitä siellä näkyy?
Kun vaivatta pystyy katsomaan lähes kaksikymmentä vuotta taaksepäin, voi ajatella aikaa myös vuoden tai kaksi eteenpäin. Olen päättänyt juosta ensimmäisen ulkomaan maratonini lapseni tulevassa opiskelukaupungissa. Olen asettanut tavoitteen syksylle 2026.
Lapset, jos mitkä, vähentävät itsekkyyttä ja omaan napaan tuijottelua. Toisaalta se, että joutuu huolehtimaan seuraavasta sukupolvesta, pakottaa pitämään huolta myös itsestään.
Täytin tänä kesänä 45 vuotta, mikä tietenkään ei ole vielä mitään, mutta se on kuitenkin ikä, jossa ei enää jaksa samalla tavalla kuin 25-vuotiaana. Elämäntavoilla saa lisää terveitä vuosia, eikä aikaa ole hukattavaksi.
Olen juoksija ja maratonjuoksija kymmenen maratonin kokemuksella. Niinpä jälleen yksi maratonprojekti tuntuu omimmalta nyt, kun minun on aseteltava tulevaisuuden suuntaviittoja. Jos edessä onkin paljon uutta ja tuntematonta, juoksuharjoittelu on minulle tuttua.
Elämä asettuu varmasti uomiinsa siellä ja täällä. Nyt kuitenkin elän muutosten aikaa. Vaikka olen saanut valmistautua uuteen tilanteeseen, on sen todeksi tuleminen vavisuttava kokemus.
Aika entinen ei koskaan palaa, ja näitä päiviä tulen kaipaamaan. Joskus suuret muutokset tulevat rytinällä ja ennakkoon varoittamatta, mutta lapsen pois muuttaminen ei onneksi ole sellainen. Olen osannut nauttia hetkistä ja kääntää katseeni sinne, minne kuuluukin, eli tulevaan. Kuullaan taas!
LENKILLÄ 