Kirjoituskurssille ilmoittautuminen oli minulta harkittu teko. Edellisen luovan kirjoittamisen kurssin kävin syksyllä 2025. Kun lokakuussa kokoonnuimme viimeistä kertaa, ohjaaja kysyi innokkuutta osallistua mahdolliselle jatkokurssille.
Moni nosti tuolloin kätensä pystyyn – minä mukaan lukien. Viime viikolla nuo kädet kirjoittivat jälleen vihkoihin ja tietokoneille Helsingin aikuisopiston Runeberginkadun tiloissa, kun luovan kirjoittamisen jatkokurssi alkoi. Kaksi uutta käsiparia oli liittynyt joukkoon.
Uimakouluun ilmoittautuminen oli minulta päähänpisto, johon liittyi vahvasti yksi varpaistani. Myönnän, että olin miettinyt paremman uimataidon hankkimista monesti. Ehkä sitten, kun olen vanha. Tai jos en enää pysty juoksemaan. Opettelen kunnolla uimaan sitten, kun minulla on aikaa. Näin olin ajatellut pitkään. Koska ykköslajini on juoksu, tuntui uimisen opettelu toissijaiselta sitten-, jos- ja kun-asialta.
Se, miten paljon olen jauhanut varpaastani viime viikkojen aikana, alkaa olla jo vitsi ja niin kulunut juttu, että en itsekään sitä jaksaisi enää toistella. Mutta lyhyestä virsi kaunis: vasemman jalkani neljäs varvas murtui tapaninpäivänä, kun löin sen sohvanjalkaan. En ole sen jälkeen voinut juosta.
Vaikka yksi edellä mainituista ehdoista nyt täyttyy, eli en voi juosta, ei tilani ole lopullinen. Vaikutus on hetkellisesti kuitenkin sama kuin silloin, jos en enää voisi koskaan juosta. En pysty juoksemaan, joten nyt on hyvä syy uida. Pari päivää sen jälkeen, kun olin loukannut varpaani, ilmoittauduin vapaauinnin alkeiskurssille.
Elättelen samalla toiveita siitä, että voisin juosta maaliskuussa maratonin, jolle ehdin ilmoittautua ennen pientä tapaturmaani. Maraton juostaan Alankomaissa Amstelveenissä 15.3.2026. Se olisi 11. maratonini. Yritän pysyä juoksutauon aikana hyvässä aerobisessa kunnossa. Uimisen ohella olen käynyt spinningissä ja kuluttanut aikaa crosstrainerilla.
Täytän tänä vuonna 46 vuotta. En ole vanha, mutta en enää ihan nuorikaan. Olisi ollut helpompaa opetella vapaauintia lapsena tai nuorena, mutta ehkä lintsasin liikuntatunnilta, jossa sitä harjoiteltiin. Voi olla, että vapaauintia ei minulle koskaan olisi opetettu muutenkaan. En muista enää niin vanhoja asioita, tai jos muistan, ei muistiini aina ole luottaminen.
Opin uimaan lapsena uimakoulussa. Sieltä muistan vain, miten ohjaaja pyysi meitä kokeilemaan saada kelluva uimalauta pysymään altaan pohjassa. Ohjaaja sanoi, että joku oli niin joskus onnistunut tekemään. Paljon myöhemmin ymmärsin, että meitä onnettomia uimakoululaisia huijattiin. Pedagoginen syy tälle on jäänyt hämärän peittoon. Sellaista oli 1980-luku. Muistan bussikuljetuksen uimahalliin ja todistuksen, jonka sain suoritettuani uimakoulun. Todistus tuskin on enää missään tallessa, mutta uimataitoni on. Vapaauintia aloin opetella vasta nyt.
Aikaa ei olisi. En tosin tiedä, onko sitä koskaan riittävästi. Kiire on osin itse aiheutettua. Tiesin ja ymmärsin, että luovan kirjoittamisen kurssi vaatii aikaa. Jos kirjoituskurssista haluaa jotain irti, ei riitä, että on vain tunneilla läsnä. Varsinainen työ tehdään kotona. Kirjoitustehtävät siis. Yhdessä käsitellään enimmäkseen vain valmiita tekstejä.
Kun varvas sinisenä joulun välipäivinä ilmoitin itseni vapaauinnin alkeet -kurssille, en aivan ymmärtänyt, mitä kurssi vaatii. Koska valitsin aamutunnit, oli suurin murheeni se, miten jaksan kahdeksan viikon ajan lähteä aikaisin aamulla uimaan.
Kirjoituskurssilla voi jättää kotitehtävät tekemättä ja osallistua silti tunneille. Se, kannattaako sellaisesta maksaa, on eri asia. Tunneille voi tulla kommentoimaan muiden tekstejä. Keksiä kehuja, huomauttaa varovasti virheistä ja nyökytellä muiden mukana. Aivan. Juuri niin. Enpä olisi paremmin osannut sanoa. Ja niin edelleen.
Uimakurssilla uppoaa pohjaan, ellei niin sanotusti anna eforttia. Laita itseään likoon. Muutoin jää pärskimään kloorivettä ja roikkumaan rataköysiin. Kokoonnumme muiden kurssilaisten kanssa uima-altaalle torstaiaamuisin. Olen sen lisäksi käynyt uimassa itsekseni tiistaisin ja lauantaisin. Ilman itsenäistä harjoittelua en saisi laisinkaan niin paljon irti kurssista, kuin nyt saan. Lisäksi huomaan, että olen hitto vieköön vähän oppinut vapaauintia.
Luovan kirjoittamisen jatkokurssi on tähän mennessä kokoontunut yhden kerran. Askeleeni ovat hapuilevia, mutta pidän siitä, mitä teen. Pääni tursuaa ideoita, enkä tunne tyhjän paperin kammoa. Harjoittelemme kirjoituskurssilla henkilöhahmojen kuvailua. Sen ansiosta ympäröivä maailma näyttäytyy loputtomana inspiraation lähteenä.
Ensimmäisen kirjoitustehtäväni päähenkilöllä on tatuointi. Minun pitäisi vain keksiä, millainen. Olen hakenut apua kuntosalilta. Ajattelin häikäilemättömästi kuvailla tekstissäni jonkun oikean henkilön tatuoinnin. Viimeksi, kun olin kuntosalilla, katselin ympärilleni, olisiko kenelläkään sopivaa tatuointia. Tarkkailupaikkani crosstranerin päällä oli oiva, mutta minua ei onnistanut. Moni peilaili joko vaivihkaa olkavarsiaan peilistä tai pullisteli huomiohakuisesti. Oli vain ihoa ilman kuvioita tai pitkiin hihoihin verhoiltuja käsiä.
Voin kehittyä kirjoittamisessa. Uimisessa vieläkin enemmän. On eri asia laittaa kirjaimia peräkkäin ja muodostaa niistä sanoja ja sanoista lauseita, kuin tehdä siitä puhuttelevaa ja oivalluksia tarjoavaa tekstiä. On myös eri asia uida altaan päästä päähän opeilla, jotka sai 1980-luvun uimakoulussa, kuin uida oikeaoppisesta vapaauintia.
Molemmilla kursseilla joudun kohtaamaan epävarmuuteni. Onneksi 2020-luvun opettamistyyli on aivan eri maailmasta, kuin se vielä 1980- ja 1990-luvuilla oli. Lisäksi vapaaehtoisuuteen perustuvat kurssit ovat lähtökohtaisesti myönteisiä oppimisympäristöjä. Kaikki osallistujat ovat harrastelijoita, joilla on ollut laittaa muutama punaisenruskea euroseteli kurssimaksuihin. Se, mitä sillä rahalla saa, on paljon itsestä kiinni.
LENKILLÄ 