Tämä on arvio kirjasta Reborn on the Run (Skyhorse Publishing 2018, 216 sivua, englanninkielinen) ja pohdinta, voiko (ultra)juoksua verrata huumeidenkäyttöön. Sinänsä kirja on melko tavanomainen kertomus siitä, miten epäurheilullinen ihminen löytää juoksun, huomaa osallistuvansa ensin kymmenen kilometrin kisaan, maratonille toisensa jälkeen ja lopulta ensimmäiseen sadan mailin kisaan.
Kirjan kirjoittajalla, nyt jo yli 50-vuotiaalla Catra Corbettilla, metamfetamiinin käyttö vaihtuu 1990-luvulla ultrajuoksuun. Melko lyhyen ajanjakson aikana hän juoksee 60 sadan mailin kisaa ja jopa Yhdysvaltain halki Kaliforniasta Washington DC:hen. Se saa lukijan miettimään: vauhtuiko tässä nyt vain addiktio toiseen?
Lukija ei ole ajatuksen kanssa yksin. Corbett vastaa kirjassa moneen kertaan edellä esitettyn kysymykseen. Corbett ei tunne juoksun olevan ansa, kuten huumemaailma oli. Hänen ei ole pakko juosta vaan se on vapaaehtoista, mikä erottaa noita kahta maailmaa toisistaan.
Catra Corbettin sisko kuoli huumeisiin. Corbett pidätettiin kerran huumeiden hallussapidosta. Se oli hänelle riittävä varoitus. Hän halusi vieroittautua kokonaan aineista. Juoksusta hän sai apua jättää huumemaailma taakseen. Juoksuharrastus auttoi häntä myös käsittelemään vaikeita asioita. Juoksusta hän sai samanlaista hyvää oloa kuin huumeista, mutta sillä erotuksella, että juoksu paransi hänen elämänsä eikä sekoitanut ja pilannut kaikkea.
Corbett painottaa juoksusta saamaansa ilon tunnetta. Juoksu tuo endorfiineja mutta myös itseluottamusta. Catra tuntee saavansa uuden identiteetin juoksijana. Hän ei ollut enää huumeiden käyttäjä vaan ultrajuoksija. Jos hän ennen viihtyi muiden huumeidenkäyttäjien seurassa, nyt hänen uusi yhteisönsä koostui ultrajuoksijoista.
Kirjoittaja pystyy melko hyvin vakuuttamaan, että hän ei vain vaihtanut addiktioita. Kirjassa valotetaan, mikä alunperin ajoi Corbettin käyttämään huumeita. Kokemus, jota hän pitkään pakeni, ei ole kaunista luettavaa. Se on kuitenkin kerrottava, jotta kertomus saa pohjaa alleen ja tarina voi jatkua.
Kirjan edetessä Corbettin elämässä tapahtuu uusia kipeitä asioita, joihin hän löytää avun juoksusta: vanhempien ja ystävän kuolema sekä salamarakastumista seurannut lyhyt ja epäonninen avioliitto. Hän ajattelee usein juostessaan täältä poistuneita rakkaitaan.
Corbett aloitti juoksun kolmikymppisenä ja on nyt päälle 50-vuotias. Kahdenkymmenen vuoden aikana ihminen toki kypsyy muutenkin, mutta Corbett uskoo juoksun auttaneen häntä monella tapaa. Hän paranee nuoruudessa alkaneesta syömishäiriöstä, kun tajuaa, että ei liian laihana kestä ultrajuoksujen rasitusta.
Nuorempana Corbett inhosi urheilua, mutta huomasi vanhemmiten pitävänsä siitä kuten isänsä aikoinaan. Kuiville päästyään Corbett asuu äitinsä kanssa ja tutustuu tähän uudelleen. Hän huomaa, että hänessä on samaa sisukkuutta ja kestävyttä, kuin pienikokoisessa italialaissukuisessa äidissään.
Kirja on kertomus myös parantumisesta ja elämänilon löytämisestä. Entinen gootti alkaa pukeutua mahdollisimman värikkäisiin vaatteisiin. ”Dirt Diva” on väripilkku hiuksia myöten. Hän on varmasti äärimmäisyyksien ihminen, mutta hänessä tapahtuu paljon sekä sisäisesti että ulkoisesti, kun metamfetamiini vaihtuu juoksun tuomiin endorfiineihin.
Ultrajuoksussa on kyse yhtä paljon kestävyydestä kuin juoksusta, Corbett toteaa. Hän myös kertoo, miten hänellä on kyky palautua ultrajuoksusta muita nopeammin. Hän ei ole myöskään kärsinyt rasitusvammoista. Ainoastaan kivuliaat virtsatulehdukset vaivaavat siihen asti, kunnes hänelle määrätään oikeanlainen estolääkitys.
Juoksun saralla kirja keskittyy enimmäkseen ultrajuoksuun. Lyhyt avioliitto vuorikiipeilijän kanssa tuo kirjaan hieman muuta sisältöä, mutta enimmäkseen liikutaan poluilla ja kuumalla asfaltilla. Kirja on enemmän omaelämäkerrallinen teos kuin tietokirja, josta voisi löytää vinkkejä. Anekdootit ovat sitäkin hauskempia: hallusinaatioita, pystyyn nukahtamisia ja aamulla makupussin vierestä löytyneet puuman tassunjäljet.
Corbett kuvaa hauskasti ja lämpimästi myös ultrajuoksuyhteisöä. Mitä Vegasissa tapahtuu jää Vegasiin pätee myös poluilla. Voin allekirjoittaa tämän. Pitkillä lenkeillä kertoillaan henkilökohtaisia asioita ja kunnioitan sitä, että niitä ei kerrota eteenpäin. Aivan kuten Corbett kuvaa, juoksuyhteisössä huolehditaan toisista ja kannustetaan muita. Hän toteaan, että ei vaihtanut addiktioita vaan vaihtoi yhteisön – mielestäni paljon paljon parempaan.
Suomalaisia juoksukirjoja lukiessani olen törmännyt siihen, että samat nimet ja teemat alkavat toistua. Olen jonkin verran lukenut myös muuta englanninkielistä juoksukirjallisuutta kuin nyt puheessa oleva Reborn on the Run. Kuinka ollakaan, sen kanssa kävi samoin. Charlie Engle on yksi Corbettin juoksijakavereista. Olen kirjoittanut aiemmin arvion Englen kirjasta The Running Man. Hänellä on hyvin samanlainen tarina kuin Corbettilla. (Ks. linkki arvioon lopusta).
Viimeisen luvun on kirjoittanut kirjan teossa auttanut Dan England. Hän nostaa esiin sisäisen kriitikon ja käyttää siitä nimea ”the lizard” eli lisko. Se kaivautuu esiin kiven alta heikkona hetkenä ja saa huutelullaan juoksijan epäilemään itseään ja kykyjään. Samasta sisäsisestä kriitikosta ovat kirjoittaneet mm. Tarja Virolainen ja Alexandra Heminsely. (Ks. linkit lopussa)
Vaikka samat teemat ja arviot toistuvat, jokaisen (juoksu)tarina on erilainen. Ei tarvitse olla ultrajuoksija (eikä edes entinen narkkari), jotta voi samaistua kirjoittajaan. Eräänlainen hulluus, juoksuyhteisön tuki, juoksun antama itseluottamus ja asioiden selkiyttäminen juosten – jaan hyvin monen asian kirjoittajan kanssa. Kirjoittaja kuvaa rehellisesti tuntojaan ja elämän kipeitä asioita. Toisaalta hän pukee sanoiksi sen, mitä itse joskus haluaisin kyselijoille vastata:
”Running gave me something to focus on. Even though it became like an addiction, it was not an addiction. – – – It made me healthier and happier, and it made me feel like I could take on anything.” (s. 65)
Jos tykkäät lukea kirjoja englanninkielisinä ja ultrajuoksu kiinnostaa, voin lämpimästi suositella kirjaa. Käytetty kieli on melko helppoa. Suomalaiselle teltassa luonnon keskellä yöpyminen ei esittäydy äärimmäisenä kokemuksena, mutta muuten kirja tarjoaa näköalan yhdysvaltalaisiin luonnonpuistoihin ja siihen, millaista on juosta isojen puiden katveessa. Uusimmat Catra Corbettin kuulumiset voit käydä katsomassa hänen Instagram-tililtään @dirtdiva333 .
Kirja-arvostelu: Charlie Engle – Running Man
Kirja-arvostelu: Tarja Virolainen – Juoksijan sielu
Muita kirja-arvosteluja:
Mark Rowlands: Running with the Pack
Alexandra Heminsley: Running Like a Girl
Kirja-arvostelu: Joonas Laurila – Juoksijan järki
Kirja-arvostelu: Matti Riekki – Raskas askel
Larry Shapiro: Zen ja juoksemisen taito
Kirja-arvostelu: Adharanand Finn – Running with the Kenyans
Kirja-arvostelu: Adharanand Finn – The Way of the Runner
Kirja-arvostelu: Markus Torgeby – Juoksijan sydän
Kirja-arvostelu: Aki Nummela – Juokse!
Mikä tekee hyvän juoksukirjan – lista lukemistani juoksukirjoista
LENKILLÄ 
Niin – onko juoksu addiktio? Piti oikein kuuklata THL sivuille ja katsoa mitä on riippuvuus. Jopa oli paljon samaa alkoholiriippuvuudessa ja juoksuun hurahtamisessa. Eiköhän sovita, että kuntoiluryhmän kokoontuminen aloitetaan tästä eteenpäin aina sanoilla: ”Olen Pasi ja olen juoksija”. Mitä mieltä Elina itse olet?
TykkääTykkää
Kiitos Pasi kommentistasi. Oma pohdintani jäi vähiin, koska en mielestäni ole oikea henkilö sitä sanomaan (en ole minkään sortin ammattilainen). Mutta mielestäni juoksu EI ole addiktio. Pahimmillaan ehkä jollekin, mutta kuten tuossa kirjassa tuotiin esiin, juoksu tuo paljon hyvää ja tuhoaa vähemmän ”käyttäjän” elämää. Luin kesällä Mike Tysonin ja Marko Jantusen elämäkerrat, enkä kyllä mitenkään voi yhdistää juoksun koukuttavuutta päihderiippuvuuteen nuo luettuani. Päihteet ovat usein keino paeta oman elämän demoneja. Nyt lukemassani kirjassa päähenkilö kertoo suorastaan syntynensä uudestaan juoksun avulla. Siinä on mielestäni suuri ero. Ja sitten on sellaisia tylsiä syitä juosta kuin kunnon ylläpito, raikkaassa ulkoilmassa oleminen, kavereiden näkeminen, elintasosairauksien estäminen ja toimistotyössä jumittuneen kehon liikuttaminen. 😉 Ultrajuoksu on tietenkin oma maailmansa, josta siitäkään en tiedä mitään. 😀
TykkääTykkää
Kiitos mielenkiintoisesta kirjavinkistä jota ei ehkä muuten olisi tullut vastaan.
Mielestäni arkipuheessa usein liiotellaan liikunnan addiktiivisuutta, tottahan toki siihen voi uppoutua kuten muihinkin harrastuksiin, tai vaikka työhön tai perhe-elämäänkiin voi uppoutua. Työ- ja perhe-elämäänkin kuuluu myös se että aina ei huvita jne. ja silti tekee siihen kuuluvia asioita, niin kuin kuntoiluharrastukseenkin voi kuulua, jos haluaa systemaattista kehitystä. Luulisin että kaikkiin varsinaisiin addiktioihin kuten peli- ja päihderiippuvuuksiin kuuluu tietynlainen ”kaaos” jonka ne tuovat mukanaan (toiminta/päihde hallitsee ihmistä), liikunnan harrastamiseen taas toivottavasti ei liity kaaos vaan nimenomaan elämän järjestyminen ja se että ihminen hallitsee itseään.
Päihdeongelmista ei ole kokemusta mutta olen sairastanut syömishäiriötä 2x ja kummallakin kerralla lenkkeilyharrastus on ollut toipumista motivoiva ja auttava tekijä. Siinä missä sairasaikana tunsi itsensä heikoksi ja sairaus hallitsi minua, niin liikunnan avulla sai / saa tuntea vahvuutta, hallinnan tunnetta jne. sekä tietysti yleistä mielihyvää mitä se tuottaa. Eihän lenkkeilyä suotta suositella esim. masennuksesta kärsiville. On hyvä myös muistaa että esim. päihderiippuvuus tai vaikka syömishäiriö on asia, joka usein tekee sairastajan elämästä ns. kuplan ja täyttää sen kokonaan, joten siitä irti pyrkiessä, on sitten tarpeenkin löytää ja saada uusia asioita tilalle. Ei välttämättä uutta riippuvuutta, mutta jotain uutta, mihin ohjata energiaa. Eli vaikka juoksu voi olla tässä mielessä tosi hyvä juttu. Juoksu on myös sellainen laji, missä kehitykseen ainakin pitkällä aikavälillä vaaditaan jo järkevää levon ja rasituksen suhdetta, suunnitelmallisuutta ja aitoa itsestä huolehtimista, jne. eli mitään pikavoittoja ei siinä lajissa voi saada, jolloin se motivoi myös pitämään itsestään huolta ja tekemään asioita pitkäjänteisemmin, kun riippuvuuksiin (ja syömishäiriöönkin omasta kokemuksestani) usein kuuluu tietynlainen lyhytjänteisyys ja isomman perspektiivin kadottaminen. Hups, tulipa pitkä kommentti:) mutta taidan laittaa tuon kirjan tilaukseen, kiitos vinkistä!
TykkääTykkää
Kiitos todella mielenkiintoisesta ja pohtivasta kommentista. Ja hienoa, että kiinnostuit kirjasta.
Tuo on totta, että juoksussa kehittyäkseen on maltettava myös levätä. Elimistö helposti kertoo, jos on tullut harjoiteltua liikaa: tulee kipuja, väsymystä tai haluttomuutta. Kehon viestejä ei helposti huomaa, mutta viimeistään siinä vaiheessa jos tulee rasitusmurtuma tms. ymmärtää levätä. Järkevässä juoksuohjelmassa on riittävästi lepopäiviä. Ne myös malttaa pitää, kun tietää niiden olevan osa ohjelmaa. Puhun nyt omasta puolestani, sillä minulla on ylipäänsä vaikea olla paikoillaan.
Näen juoksuharrastuksessa niin paljon hyvää, että en sitä mielelläni kutsu addiktioksi. Sanalla on jotenkin ikävä kaiku. Sanotaan, että jos alkaa käyttää runsaasti alkoholia jo nuoruudessa, tunne-elämän kehitys jää siihen. Alkoholi on se, jota käyttää käsitelläkseen epämiellyttäviä tunteita (miksei iloisiakin). Juoksuhan on päinvastoin itsetutkiskelua! Pitkien lenkkien aikana ehtii miettiä paljon ja toisaalta voi tarkkailla itseään, miten suhtautuu vastoinkäymisiin tai miten paljon uskaltaa laittaa itseään likoon.
Toivoin juuri tällaista keskustelua aiheen tiimoilta! Kiitos siis vielä kommentista ja mielenkiintoisia lukuhetkiä!
TykkääTykkää