Olen hiihtäessäni tömähtänyt useamman kerran hankeen: kyljelleni, takamukselleni, polvilleni. Viime maaliskuussa kevään jo kolkutellessa ovia kaaduin alamäessä kyljelleni. Mäki kaartui oikealle, mutta massani jatkoi suoraviivaista kulkuaan eteen- ja alaspäin. En voinut, enkä ehtinyt taistella fysiikan lakeja vastaan. Reiteni ulkosyrjään tuli sellainen pahkura, että terveydenhoitajan työstään eläkkeelle jäänyt äitini kohotteli kulmiaan sen nähdessään.
Paria vuotta aiemmin tipahdin jostain käsittämättömästä syystä istualleni ladun päälle. Latukone ja pakkanen olivat tehneet urasta niin kovan, että siihen ei jäänyt päärynävartaloisen takamuksen jälkeä, vaan kehoni antoi periksi. En tiedä, mursinko rytäkässä häntäluuni, mutta jälkikäteen olen pohtinut, että tuolloin olisi kannattanut mennä lääkäriin. Säryt olivat kovat jopa tällaisen henkilön mielestä, joka on puskenut maailmaan kolme lasta ja viimeisen ilman mitään puudutteita. Maratoneja oli tuossa vaiheessa takana useampia kuin synnytyksiä.
Hiihtotaitoni joutuu kyseenalaiseen valoon, kun kerron vielä yhdestä pienestä onnettomuudesta. Se tapahtui viime talvena ja nolotti enemmän kuin sattui. Olin ilmaniistämistä vältelläkseni vetänyt nenästä ulos pyrkivää vetistä limaa sisäänpäin. Pieni herpaantuminen käsien ja jalkojen vuorotahtisessa liikuttelussa aiheutti sen, että olin yhtäkkiä polvillani. Kasvoni pysähtyivät 15 senttimetrin päähän lumesta. Kontrollini petti ja räkää valui suitsina nenästäni. Vasen polveni kolahti suksen reunaan ja siihen tuli symmetrisen muotoinen mustelma.
Kun kehon liike äkisti lakkaa, mielen on vaikea pysähtyä. Mieli on kuin keihäänheittäjän matkaan viskaisema teräväkärkinen metallinen keppi. Urheilija makaa rähmällään tartanilla ja katsoo väpättäen ilmojen halki kiitävää keihästä. Keihäs tumpsahtaa maahan vasta monen kymmenen metrin päässä ja uppoaa kärki edellä pehmeään nurmeen. Valkopukuiset toimitsijat rientävät tarkastamaan tilanteen, nykäisevät keihään irti maasta ja palauttavat sen omistajalleen.
Viimeisin kompurointini tapahtui kolme viikkoa sitten metsässä. Oikea nilkkani vääntyi sisäänpäin, ja tunsin heti, että nyt ei ollut kyseessä ihan pieni muljahdus. Pystyin kävelemään kotiin ja tein päivän aikana vielä pieniä kotiaskareita, mutta enimmäkseen vietin päivän sängyn päällä maaten jalka muutaman tyynyn päälle nostettuna. Näin kului vielä toinenkin päivä. Seuraavan viikon kaksi ensimmäistä työpäivää tein sohvalta käsin kipeä jalka kohotettuna.
Pysähtyminen oli liikkumaan tottuneelle kova pala. Olin kuin selälleen kellahtanut kovakuoriainen, joka ei ymmärtänyt, että sätkiminen ei auta. Öisin jalkaa ei särkenyt, vaikka se oli kosketusarka. Aamulla, kun nousin sängystä, muistin taas, että ai niin. Ensimmäinen askel makuuhuoneen laattalattialla palautti mieleni maanpinnalle ja keihäs tömähti kohahdusten saattelemana nurmeen: jos en pysty normaalisti kävelemään, on juoksemisesta turha haaveilla.
Olin viikon juoksematta. Yllättävän nopeasti jalka alkoi tuntua paremmalta. Kokeilin ensin varovasti ottaa muutaman juoksuaskeleen kuntosalin juoksumatolla. Jalkaan ei sattunut. Seuraavalla kerralla juoksin 20 minuuttia ja sitä seuraavalla salikäynnillä 30 minuuttia. Kaksi viikkoa jalan nyrjähtämisen jälkeen uskaltauduin ulos juoksemaan ja juoksin melkein tunnin.
Nyt kolme viikkoa nilkan nyrjähdyksen jälkeen jalka alkaa pientä jäykkyyttä lukuun ottamatta tuntua entiseltään. Tiedän, että kerran nyrjähdettyään nilkka antaa helposti periksi toisenkin kerran. Jalan paraneminen on yksi juttu ja uskallus palata entiseen toinen. Varsinkin ennen ensimmäistä ulkona juostua lenkkiä pelkäsin, että jalka muljahtaa epätasaisella alustalla.
Juoksen talvisin enimmäkseen nastalenkkareilla, joilla ei tarvitse pelätä kaatumista, mutta nekään eivät pelasta epätasaiselta alustalta. Pimeys tekee ulkona juoksemista vielä kertaluokkaa haastavampaa. Pelkoni oli turha. Ensimmäiselle lenkille lähdin varovasti koko jalkapohjalla maahan astuen. Muutaman kilometrin jälkeen uskalsin alkaa ottaa reippaampia askeleita ja laskeutua alas vain jalan keski- ja etuosalla, kuten yleensä juoksen.
Koska kerroin sosiaalisessa mediassa, että olin loukannut jalkani, sain jonkin verran yhteydenottoja. Yhdessä viestissä kerrottiin, että jalka saattaa nyt näyttää ja tuntua ilkeältä, mutta usein se näyttää pahemmalta kuin on. Viestin lähettäjä kertoi, että saattaisin juosta jo viikon päästä. Sain huomata, että toivo pitää pinnalla. Toivon ylläpitäminen ja uskon valaminen ovat äärimmäisen tärkeitä silloin, kun juoksemiseen tulee tauko. Usko ja toivo eivät nopeuta palautumista, mutta ne tekevät odottamisesta siedettävämpää.
Olen kirjoittanut juoksemisen estämästä vammasta ennenkin. Nilkan nyrjäyttäminen ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun olen joutunut juoksutermein ilmaistuna telakalle. Tuohon liittyen erehdyin sosiaalisessa mediassa aikoinaan kirjoittamaan positiivisen ajattelun eduista. Joku ymmärsi sen niin, että positiivinen ajattelu voisi parantaa kivut ja vaivat. Olin kuulemma pilannut hänen päivänsä. En väitä positiivisen ajattelun nopeuttavan vammojen paranemista. En väittänyt tuolloin enkä väitä nyt.
Kun luottaa, uskoo ja toivoo, että paranee, ei pelkojensa vuoksi hidasta palaamistaan juoksun pariin. Alkukesästä 2018 olin kaksi kuukautta juoksematta, koska oikea lonkkani kipeytyi pahasti. Jopa käveleminen sattui. Ensin minuun loi uskoa osteopaatti, jonka juttusilla kävin. Sain häneltä myös kuntoutusohjeet. Hän vannoi, että juoksen vielä. Se oli parasta, mitä saatoin kuulla. Kun lopulta sain juosta ja pystyin siihen, ensin pelkäsin, että vamma uusiutuu. Pelko oli kuitenkin unohdettava. Menin eteenpäin, verkkovalmennuksen avulla palasin puolimaratonkuntoon ja seuraavana keväänä juoksin maratonin. Lonkkakipua ei sittemmin ole ollut.
Positiivinen ajattelu tai toivominen ei karkottanut vammaa, mutta olisi ollut turha jättää juoksut juoksematta vain pelon takia. Jos kipu olisi palannut, sitten se olisi palannut. Minulle kävi niin, että lonkkavaiva jäi ja kaikenlaista uutta on sittemmin tullut tilalle, mutta olisi ollut väärin jäädä pelkoihin rypemään. Fysiikan lakien mukaisesti kappale jatkaa matkaansa eteenpäin, ellei jokin muu voima vaikuta siihen. Välillä epätasainen tai liukas alusta saa kaatumaan, mutta oman mielen ei kannata antaa olla esteenä tiellä.
Tulevat joulunpyhät ja muut vapaat tarjoavat jälleen hyvän mahdollisuuden lenkkeilyyn. Uusi vuosi on uuden aikaa, mutta minulla on vanhat kujeet. Minut tönäistiin jälleen kerran hetkeksi pois polultani, mutta löysin äkkiä takaisin. Avaan juoksuohjelmani ja katson, millä viikolla mennään. Hyppään kyytiin ja toivon suoraviivaista etenemistä kohti toukokuun maratonia.
LENKILLÄ 