Ensimmäinen sija Miljoonan sentin hölkässä

Juoksutapahtuman hinta oli kymmenen euroa ja siihen kuuluivat kahvi ja munkki. Numerolaput olivat kierrätettäviä ja tuotto meni paikallisen järven kunnostukseen.

Miljoonan sentin hölkällä Siikaisten Sammissa oli myönteiset vaikutukset niin luontoon kuin mielialaan.

Kylä- ja talkoohenki sekä yhteiseen hiileen puhaltaminen eivät ole kadonneet minnekään. Niitä joutuu vain hieman etsimään.

Paikallislehden toimittaja haastatteli minua tapahtuma-alueella. Kun hän oli kysynyt etu- ja sukunimeni, tiedusteli hän vielä tyttönimeäni. Täytyyhän tietää, kenen poikia ja tyttöjä kukin on.

Päädyin kummisetäni johdattelemana Miljoonan sentin hölkkään jo kolmatta kertaa. Tapahtuman järjestää paikallinen kyläyhdistys.

Kaikkinensa vuoden 2024 Miljoonan sentin hölkkä oli 18:s kerta, kun se järjestettiin.

Miljoona senttiä on kymmenen kilometriä. Reitti kulki pienen järven ympäri. Tapahtumassa oli myös 2,8 kilometrin kävelysarja ja kymmenen kilometrin pyöräilysarja.

Tänä vuonna Miljoonan sentin hölkkä järjestettiin lauantaina 17.8.2024. Osallistujia oli vain kourallinen. Naisten sarjaan osallistui lisäkseni kolme juoksijaa.

Juoksijoiden pieni määrä ei vähentänyt kisatunnelmaa. Olin osallistunut hölkkään viimeksi vuonna 2019 ja voittanut. Se asetti paineita.

Solmin kankaisen numerolapun t-paitani päälle. Satuin saamaan numeron 13.

Muistelin viime vuoden Espoo Rantamaratonia, jolloin yksi numerolappuni kulma irtosi ja lepatti levottomasti tuulessa. Tätä numerolappua ei puhuri veisi.

Juoksutapahtuman kisakeskuksena toimi kylätalo, jossa pääsi muun muassa vessaan. Tapahtuman pienestä koosta johtuen ehdin tehdä kaikki kisaa edeltävät toimet rauhassa.

Tiesin pystyväni noin 53 minuutin aikaan kymmenellä kilometrillä. Paikallislehden toimittajalle kerroin, että tähtään alle 55 minuuttiin.

Kyseiset ajat tarkoittavat nykyisellä juoksukunnollani reipasta vauhtikestävyysjuoksua. Lämmittelin ennen juoksua hölkällä, juoksukoordinaatioilla ja dynaamisella venyttelyllä.

Lähtö tapahtui kylätalon edestä. Seisoin viivalla kuin 800 metrin juoksijat Pariisin olympialaisissa.

”Kuvitelkaa, että takananne on 5 000 juoksijaa” sekuntikelloa kädessään pidellyt ajanottaja sanoi.

Todellisuudessa takanamme kulki seututie 270, jolle pian kylätalon pihasta kaartaisimme.

Kun lähtökäsky tuli, napsautin kelloni päälle. Ensimmäiset neljä kilometriä olivat asfaltoitua tasaista tietä. Juoksijat juoksijat tien vasenta laitaa.

Edelläni juoksi kaksi miesjuoksijaa, mutta olin alun jälkeen ottanut paikkani naisjuoksijoista ensimmäisenä.

Vauhtini oli noin 5:10 min/km. Kymmenen kilometriä on raaka matka, sillä koko ajan on juostava kovaa.

Alussa kilometrit etenivät vaivattomasti, vaikka eivät itsestään. Vauhtia oli ylläpidettävä tietoisesti.

Pyrin ajattelemaan myönteisesti, että on onni ja etuoikeus saada juosta. Sellaiset ajatukset kuin että ”Tämä on kamalaa!”, ”Miksi teen tätä?” ja ”Eikö tämä pian jo lopu?” yritin haihduttaa pois mielestäni.

Reitin varrella oli kaksi juomapistettä, joilla tarjoiltiin vettä ja sekamehua. Pidin sitä herttaisena.

En yleensä juo kymmenen kilometrin matkoilla, sillä ne voi juosta ilman lisänestettä.

Kaksi miestä juoksi edelläni ja muita naisia ei ollut aivan kintereilläni, joten pysähdyin nopeasti juomapisteelle, joka oli neljännen kilometrin lopulla. Laimea sekamehu maistui hyvälle.

Reitillä oli kolme risteystä ja kaikissa liikenteenohjaus. Hyvää panostusta näin pienessä tapahtumassa.

Juoksualusta muuttui viidennellä kilometrillä hiekkatieksi ja mäkisemmäksi. Ohitin toisen edelläni olleista miesjuoksijoista.

Oli pakko pitää vauhtia yllä, jotta säilyttäisin asemani. Siihen riitti noin 5:30 min/km -vauhti.

Onnistuin kuromaan sen verran kaulaa, että uskalsin pysähtyä seuraavalle juomapisteelle, joka oli seitsemän kilometrin kohdalla.

Sekamehu oli tällä pisteellä vahvempaa, mutta maistui kesken kesäpäivän kuuman lenkin. Join sitä mukillisen, kiitin ja jatkoin matkaani.

Olin kuunnellut koko matkan musiikkia nappikuulokkeilla. Sykkeeni oli yli 160 lyöntiä minuutissa ja hengitykseni äänekästä.

Viimeisessä risteyksessä oli jälleen liikenteenohjaus, mistä olin tyytyväinen. Matkaa oli jäljellä enää kilometri, eikä takanani näkynyt ketään. Siinä kohtaa urakkaa olisi ollut harmillista juosta harhaan.

Viimeiset sadat metrit eivät tuoneet muuta helpotusta kuin tietoisuuden siitä, että pian tämä olisi ohi. Viimeinen mäki näytti siltä, kuin seinä olisi nostettu edessäni pystyyn.

En vaihtanut kävelyksi, vaikka olin jo varmistanut naisten sarjan voiton.

Saavuin toisena juoksijana maaliin ja ensimmäisenä naisista. Oma ja järjestäjän kello näyttivät samaa loppuaikaa 53:44 minuuttia. Keskivauhti oli 5:23 min/km.

Maaliin päästyäni join lisää mehua ja vettä ja lähdin lunastamaan osallistumismaksuun kuuluneita kahvia ja munkkia.

Kun olin saanut nautittua hyvin ansaitut munkkikahvit ja viimeinenkin juoksijat oli saapunut maaliin, alkoi palkintojenjako.

Viime vuonna Helsinki Spring Marathonilla voitin ikäsarjani, mutta muuten en ole saanut paistatella podiumilla.

Kylätalon pihassa ei myöskään sen enempää nostettu korokkeelle, mutta palkintojenjakoseremonia oli lämminhenkinen.

Sain naisten sarjan voitosta pannunalusen, kolme pullollista paikallista havupuu-uutejuomaa ja tuttavallisen halauksen.

Vaikka tapahtuma oli ollut pieni, olin päässyt kisatunnelmaan. Juoksin ajan, joka vastaa nykyistä kuntoani.

Sykkeeni ei enää tahdo nousta yli 170:n, mikä on merkki iän kertymisestä. Täytin tänä vuonna 44 vuotta.

Into juosta ja osallistua niin massatapahtumiin kaupungeissa kuin kylätapahtumiin maalla ei katoa minnekään.

Tapahtuman jälkeen minut valtasi tuttu tunne onnistumisesta ja siitä, miten hienoa on saada juosta. Voittaminen oli kirsikka kakun päällä, mutta leivonnainen maistuu hyvälle ilman sitäkin.