Vesijohtovesi virtaa kotikaupunkiini Espooseen putkea pitkin yli sadan kilometrin päästä Päijänteestä. Kun avaan keittiössäni hanan, juoksutan vettä hetken ja otan sitä lasiin, saan puhdistettua, kirkastettua ja kemikaaleilla kyllästettyä juomaa. Ajoittain haistan kloorin.
Katkokset tai laadulliset viat vesijohtovedessä ovat harvinaisia. Olen asunut Espoossa 20 vuotta ja muistan vain yhden kerran, kun vesijohtovesi on varotoimenpiteenä pitänyt keittää. Bakteerit tai muut epäpuhtaudet kunnallisessa vesijohtoverkostossa ovat tietenkin suuri uhka. Jos vesijohtovesi saastuu, moni sairastuu.
Lähdin kloorilla kyllästetyn veden, pussijousitetun runkopatjan ja seinästä tulevan sähkön ääreltä perjantain ja lauantain väliseksi yöksi telttailemaan. Mukanani oli mieheni ja yksi kolmesta lapsestamme. Kohteena oli Iso-Melkutin reilun tunnin ajomatkan päässä Espoosta Lopen Räyskälässä. Paluumatkalla lauantaina pysähdyimme mummonmökillämme Lopella ja valmistimme hiiligrillissä lounaan. Kun tuli aika lähteä kotiin, jäin auton kyydistä pois noin 18 kilometriä ennen kotia.
Tein kaiken edellä mainitun vapaehtoisesti ja nyt mietin, miksi.
Syyskuu on jatkunut poikkeuksellisen lämpimänä, mutta päivät lyhenevät vääjäämättömästi, kun maapallo matkustaa akseli kallellaan halki avaruuden mahtimaiseman. Aurinko jaksaa pohjolassa aina vain laiskemmin ja laiskemmin nousta siniselle syystaivaalle. Vuoden lopussa se käy enää hieman horisontin yläpuolella vilahtamassa, ettemme kokonaan unohtaisi sen olemassaoloa. Siitä huolimatta vuoden pimeimpinä kuukausina saattaa tuntua, että valo on kadonnut maailmasta.
Olen nauttinut aurinkoisesta ja ajoittain jopa helteisestä loppukesästä ja alkusyksystä. Saan valosta voimaa ja pelkään jo, mitä pimeä ja ankea loppuvuosi tekee minulle. En erityisemmin pidä syksystä. Tiettyinä hetkinä valon puuttuminen on ihmiselle hyvä ja toivottava asia. Huomasin sen, kun aloin perjantai-iltana nähdä huonosti ympärilleni auringon laskettua.
Seurasin lapseni kanssa, miten tähti toisensa perään syttyi itäiselle taivaalle. Lännessä loimottivat vielä päivän viimeiset valonrippeet. Lopulta kaiken sulki syliinsä musta ja samettinen pimeys. Tähdet loistivat niin kirkkaina, että niiden valo heijastui peilityynestä järvestä. Mitä enemmän tähtiä tuikki taivaalla, sitä vähemmän minussa tuikki enää mitään. Alkoi väsyttää, ja aivoni sanoivat: nyt nukkumaan.
Muistelin kerran lukemaani kirjaa kenialaisista juoksijoista. Siinä kerrottiin, miten ammattijuoksijat Afrikassa elävät auringon valon mukaan. Herätys on aikaisin aamulla ja päivän viimeisen aterian ja levon aika illalla, kun aurinko laskee. Sähkö ja kaikki muut modernin elämän helpotukset ovat tietenkin löytäneet tiensä myös Afrikkaan. Se on valtava manner, jota ei voi laittaa yhteen lokeroon. En myöskään tiedä, miten realistinen kirjan kuvaus on, mutta jotain itua on ajatuksessa elää luonnon rytmin mukaan. Keinovalolla jatkettu päivä ei ole pelkästään hyvä asia.
Kirja-arvio ”Running with the Kenyans”
Puhelimeni oli pysyttävä toimintakykyisenä yhdellä latauksella, joten en käyttänyt sitä turhaan. Otin illan aikana muutaman kuvan ja käytin luuria taskulamppuna iltatoimissa. Pienellä niemellä Iso-Melkuttimen rannalla ei näkynyt muita valoja kuin laavun luona edelleen iltaa istuvien muiden retkeläisten punaisina hohtavat otsalamput.
Kun kattolampun kellertävä kajo, puhelimen sinertävä valo tai mikään muu ylimääräinen ei kutitellut aistejani, olin valmis lipumaan uneen heti kymmenen jälkeen. Keinovalo helpottaa elämää sata potenssiin kymmenen, mutta aivan varmasti häiritsee ihmisen normaalia vuorokausirytmiä. Miten monella meistä onkaan vaikeuksia rauhoittua iltaisin, malttaa vain olla ja nukkua riittävästi? Kömmin makuupussiini ja asettelin villapaidasta ja muista varavaatteista tekemäni tyynyn pääni alle. Kuuntelin hetken vaimeaa puheensorinaa, kunnes vaivuin tiedottomaan tilaan.
Aamukolmelta noin viiden tunnin unien jälkeen heräsin. Jos omasta sängystäkään ei keskellä yötä malttaisi nousta vessaan, vielä vähemmän niin tekee mieli tehdä, kun nukkuu yönsä teltassa. Vessahätä ei mennyt tahdonvoimalla ohitse, joten oli noustava ylös. Ulkona oli varmasti vielä yli kymmenen astetta lämmintä, joten en voi sanoa, että teltan ulkopuolella oli kylmä. Pimeää siellä oli, ja myönnän, että pelotti.
Iso-Melkuttimella ei ollut yöllä valosaastetta. Tähdet loistivat taivaalla monin verroin runsaampana kuin tiuhaan asutulla pientaloalueella, jossa majailen silloin, kun en vapaaehtoisesti halua hankaloittaa elämääni. Puhelimen näytön valossa hoidin asiani, ja sen jälkeen käytin puhelintani siihen, mihin sitä nykyään paljon käytän: valokuvan ottamiseen. Nojasin puhelintani rosoiseen männynrunkoon ja suuntasin linssin yläviistoon siinä toivossa, että metsän puut ja osa tähdistä näkyisivät kuvassa.
Kun olin päässyt takaisin telttaan ja vetänyt makuupussin vetoketjun leukaan asti kiinni, päätin, että aamulla ensimmäisenä poistaisin juuri ottamani kuvan sitä tarkemmin katsomatta. Aivan varmasti siinä näkyisi puiden takana piileskeleviä hahmoja: puukkohiippari, ihmissusi tai avaruusolio. Pahimmassa tapauksessa kaikki edellä mainitut.
Mielikuvitukseni lakkasi pian nelistämästä ja kopsahdin takaisin uneen. Aamulla puoli yhdeksältä heräsin. Laavulla oli jo ihmisiä aamupalalla. Kävin mieheni kanssa niemen toisella rannalla uimassa, ennen kuin aloimme laittaa aamupalaa oman telttamme vieressä. Olin napannut kotoa mukaani pikakahvia ja ostanut kaupasta pienen purkin lämpimässä säilyvää kauramaitoa. Veden otimme rannasta ja lämmitimme Trangialla.
Olimme lähteneet telttailemaan vain yhdeksi yöksi. Puolilta päivin teltta oli kasattu ja kaikki tavarat pakattu rinkkoihin. Lähdimme kävelemään takaisin autolle. Päätimme palata hieman pidempää reittiä kuin mitä olimme perjantaina tulleet ja kiersimme Iso-Melkuttimen vastarannan kautta. Kävelymatkaa tuli vähän alle neljä kilometriä.
Ajoimme kauppaan ja ostimme perunoita, vihanneksia ja kanansiipiä hiiligrilliin. Valitsin hyllyjen loputtomasta mehu- ja makuvesivalikoimasta mukaani myös kaksi puolen litran pulloa juomaa, sillä aioin juosta osan kotimatkasta. Päivä oli helteinen, ja minun oli parempi tankata nesteitä jo etukäteen. Juoksutarvikkeet olivat odottaneet autossa sillä aikaa, kun yövyimme teltassa. En aikonut jääräpäisesti juosta, jos tuntisin itseni väsyneeksi. Olin kuitenkin nukkunut poikkeuksellisen pitkät yöunet teltassa ja olin edelleen energiaa täynnä.
Edes syöminen ja ulkona auringonpaisteessa parin tunnin ajan istuskelu eivät alkaneet ramaista. Päätin juosta osan kotimatkasta. Siinä, missä olisin voinut jatkaa mukavaa istuskelua auton etupenkillä, jäin 18 kilometriä ennen kotia pois muiden kyydistä. Olen tehnyt saman tempun monta kertaa ennen, joten se ei aiheuta suuria tunteenpurkauksia kenessäkään. Ehkä minua hieman kirpaisee, kun näen automme katoavan seuraavan mutkan taakse. Ei auttanut jälleen kerran muu kuin alkaa juosta.
Keräilin hedelmäpussiin tyhjiä tölkkejä ja kuuntelin musiikkia. Seitsemän ja 14 kilometrin kohdalla otin energiageelin ja join juomaliivin lötköpulloista vettä. Juoksin kahden tunnin ajan yhteensä 18,68 kilometriä ja keskivauhtini oli 6:26 min/km. Ennen kuin menin kotiin, kävin lähikaupassa palauttamassa tyhjät tölkit. Olisin voinut juosta hieman pidemmänkin lenkin, mutta alla oli jo neljä kilometriä patikointia, joten se riitti.
Juokseminen on usein sitä, että lähden kotiovelta ja palaan samaan paikkaan. En siis oikein pääse mihinkään. Kun juoksen osan kotimatkasta, voin tuntea, että jalkani todellakin vievät minua paikasta toiseen. Myös urheilukelloni sovellus ilmoitti, että lauantainen lenkkini oli ollut hyötyliikuntaa. Lisäksi se oli laskenut puolestani säästyneet hiilidioksidipäästöt. Tosin säästöjä ei todellisuudessa tullut, sillä auton päästöt olivat samat, olin kyydissä tai en.
Tällaisiin perusasioihin palasin menneenä viikonloppuna. Nukuin ulkona tähtitaivaan alla vain ohut telttakangas minun ja ympäröivän luonnon välissä. Peseydyin järvessä. Juoksin kotiin. Kuten niin monessa muussakin asiassa, arjen ylellisyyksien arvon huomaa vasta, kun niitä ei ole: lämmin pehmeä sänky, sisävessa, suihku, sähkövalo ja sähköauto, joka vie kotiovelle.
Ennen sanottiin, että tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä. Tulisijassa tuli saa räiskyä, mutta jos se leviää koko taloon, niin hukka perii. Sama pätee moniin nykyajan mukavuuksiin. Keinovalo ja elektroniset vempaimet puhelin etunenässä häiritsevät unen tulemista illalla. Hyvä yöuni on kivijalka, jonka päälle on voi alkaa rakentaa energistä päivää.
Olen kolmen lapsen vanhempi ja sain lapseni neljän ja puolen vuoden sisällä. Tiedän yhtä ja toista univajeesta, väsymyksestä ja loputtomalta tuntuvista päivistä. Nyt on mennyt jo vuosia, kun kukaan ei enää herätä öisin. Lapset myös hoitavat itse iltatoimensa ja menevät nukkumaan käskemättä. Jos en itse malta painua pehkuihin ajoissa ja nukun liian vähän, on se usein aivan oma syyni. Vakavammat uniongelmat ovat tietenkin asia erikseen, eivätkä ne poistu, vaikka heittäisi älypuhelimensa järveen.
Lauantaina uhkuin elinvoimaa, enkä vähiten siksi, että olin hetkeksi palannut takaisin perusasioiden äärelle. Paksut mutkittelevat männynjuuret olivat kannatelleet minua maan alta ja yläilmoissa heiluvat latvukset suojanneet untani. Olin ollut luontoäidin hellässä hoivassa. Eikä siellä puiden lomassa mitään mörköjä yöllä ollut. Tarkistin asian ottamastani kuvasta, ennen kuin poistin sen.
LENKILLÄ 