Kirja-arvostelu

Kirja-arvostelu: Adharanand Finn – Running with the Kenyans

Runner’s World -lehteenkin kirjoittava freelance-toimittaja Adharanand Finn ottaa 37-vuotiaana rohkean askeleen tuntemattomaan. Hän matkustaa puoleksi vuodeksi Keniaan vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa selvittämään Kenian juoksumenestyksen salaisuutta. Running with the Kenyans (2012) on kertomus tästä seikkailusta.

Matkalle Isosta-Britanniasta Itä-Afrikkaan ei aja pelkkä tutkiva journalismi. Keniassa asuu Adharanandin vaimon Mariettan sisko perheineen. Siellä juostaan myös Lewan maraton, jonka juoksemisen Adharanand ottaa matkansa urheilulliseksi tavoitteeksi.

Lähtiessään Keniaan Adharanandin vahvin hypoteesi kenialaisten viimeaikaisesta ylivoimasta pitkänmatkan juoksussa on paljasjalkajuoksu ja sen tuoma päkiäaskellus. Hän huomaa sen olevan vain osa totuutta. Ja osatotuuksiin hänen on tyytyminen.

”You people come here to find the secret, but you know what the secret is? That you think there’s a secret. There is no secret.” Näin toteaa Brother Colm (s. 199), joka on 1970-luvulla Keniaan Itenin kaupunkiin saapunut St Patrickin koulun opettaja. Paljolti hänen ansiostaan alueen katolisesta koulusta tuli yksi menestyksekkäin juoksijoita kouluttava keskus.

img_4295

Sittemmin harjoittelukeskuksia on syntynyt Itenin kaupunkiin Keniassa kuin sieniä sateella. Adharanand huomaa, että keskukset ovat yksi syy siihen, että Kenia pystyy lähettämään paljon huippujuoksijoita rahakkaisiin kilpailuihin Eurooppaan ja muualle länsimaihin.

Harjoittelukeskuksissa lupaavat urheilijat asuvat harjoitellen ja leväten. Hierojalle pääsee aina halutessaan. Paljon muuta he eivät sitten teekään. Lepo tarkoittaa lepoa, silloin ei tehdä mitään.

Mutta mistä lahjakkaat juoksijat tulevat? Heidän harjoittelunsa on alkanut jo ennen kuin he tajusivat harjoittelevansa. Kenialaisilla on aktiivinen lapsuus. He juoksevat kouluun ja takaisin useiden kilometrien matkoja. Eivät pelkästään juoksun ilosta, vaan osin sen pelosta, että opettaja lyö kepillä koulusta myöhästyneitä lapsia.

Keniassa ravinto on runsashiilihydraattista ja vähärasvaista koostuen lähinnä ugalista (maissileivästä), riisistä, pavuista ja vihanneksista. Pizzaa, hampurilaisia, jäätelöä tai juustoa ei yksinkertaisesti ole. Kenialaiset juoksijat syövät harvoin lihaa ja vain toisinaan juovat maitoa.

Juoksijat ovat kevyitä, ja myös Adharanand huomaa Keniassa olonsa aikana laihtuneensa kahdeksan kiloa (kunhan ensin löytää vaa’an, jolla punnita itsensä).

Korkeampi ilmanala parantaa veren kykyä sitoa happea itseensä. Tämä auttaa kestävyysjuoksijoita juoksemaan kovempaa (s. 165).

Kirjan parhainta antia, ja joka laittoi myös ajattelemaan eniten, oli pureutuminen juoksuun ilmiönä Keniassa. Siinä missä meillä Suomessa kaikille annetaan mahdollisuus valita ammattinsa ja opiskella ilmaiseksi korkeakouluissa, ei kenialaisella lapsella ole mahdollisuutta samanlaisiin valintoihin.

Juoksu on ainoita keinoja parempaan elämään. Jos harjoittelukeskuksen johtaja päättää lähettää lahjakkaan juoksijansa ulkomaille juoksukilpailuihin ja tämä voittaa tuhansien eurojen palkinnon, se muuttaa juoksijan elämän täysin. Huolimatta siitä, että johtaja vie oman siivunsa välistä.

img_4296

Juoksemalla saadulla menestyksellä kenialaisella on mahdollisuus muuttaa elämänsä. Ostaa auto, rakentaa talo, hankkia takapihalle lehmiä. Panokset ovat niin korkeat, että motivaatiota harjoitteluun ei tarvitse hakea.

Monen kenialaisen pitkänmatkan juoksijan ura jää tämän vuoksi lyhyeksi, sillä tarpeeksi ansaittuaan heistä tulee kuin kyläpäälliköitä, joilta pyydetään apua. He aloittavat rakennusprojekteja ja lainaavat rahaa muille. (s.77)

Kovat panokset ajavat juoksijat ottamaan kisoissa riskejä. He saattavat aloittaa maratonin todella vauhdikkaasti ilman varmuutta siitä, jaksavatko ylläpitää vauhtia loppuun asti. Jos he jaksavat, odottaa voittajaa iso potti ja katsojat saavat ihmeteltävää.

Nämä roolimallit varmistavat, että nuoremmasta polvesta on aina uusia juoksijoita tulossa ja tavoittelemassa samaa. Tutkimusten valossa (s. 201) ei ole geeniä tai geeniryhmää, joka selittäisi kenialaisten ylivoimasuutta. Adharanand muistuttaa, että vastauksen etsiminen geeneistä jättää huomiotta kenialaisten tekemän kovan työn, heidän päättäväisyytensä ja mielenlujuutensa (s. 204).

Yhtenä mielenlujuuden lähteenä Adharanand esittää poikien ympärileikkausseremonian. Poikien oletetaan seisovan seremoniassa kyläläisten edessä silmää räpäyttämättä ja eleettömänä. Jotkut miesjuoksijat kertoivat Adharanandille, että sen koettuaan loppukiri juoksukisassa ei tunnu enää miltään (s. 210). Vastustan jyrkästi tyttöjen ja poikien sukuelinten silpomista, ja tämä osa tarinasta teki hyvin surulliseksi.

img_4299

Adharanandin tavoite puolivuotisen Kenian vierailunsa aikana ei ollut vain selvittää kenialaisten juoksijoiden salaisuutta vaan treenata myös itseään kuntoon Lewan maratonia varten. Hän kasaa oman pienen joukkueensa, jonka kanssa harjoittelee ja lopulta juoksee vaativan Lewan maratonin. Maraton on Adharanandille kaikesta kivuliaisuudestaan huolimatta menestys.

Vaikka yksiselitteistä vastausta Kenian juoksumenestyksen syystä kirjoittaja ei saanutkaan, hän tuli kuvanneeksi hienolla tavalla kenialaista elämänmenoa. Adharanandin kieli on yksityiskohtaista, kuvailevaa ja elävää. Paikoittain voi melkein kuvitella olevansa itse Afrikan taivaan alla.

Juoksemaan lähdettiin aina aamulla ennen auringonnousua ja Adharanand kuvailee, miten kokoontumispaikalle alkoi kerääntyä muita juoksijoita kuin tyhjästä. ”(…) materialising out of the darkness.” (s. 64) Katuvaloja ei siis ollut. Erään juoksukilpailun aikana Adharanand kertoo kalastajien pysähtyneen tuijottamaan juoksijoita ja jähmettyneen aloilleen ”(…) frozen like photographs, their nets half drawn in.” (s. 207)

img_4297

Kun kirja alkoi kertomuksella kirjoittajan omasta lapsuudesta ja nuoruudesta, johon juoksu kuului yliopisto-opiskeluihin asti, oli asenteeni vastahakoinen. Itse juoksusta vasta yli 3-kymppisenä innostuneena en jaksa tarinoita, joissa juoksu on seurannut päähenkilön elämää ”aina”. Yliopistoaikoina Adharanandin elämään tulee muita mielenkiinnon kohteita ja pian hän on jo kolmen lapsen isä, joka yrittää sovittaa edes kaksi juoksulenkkiä viikkoonsa.

Kirja on alku- ja loppukappaleita lukuunottamatta kuvaus puolen vuoden matkasta Keniaan. Sekaan mahtuu tarinoita muista perheenjäsenistä ja heidän sopeutumisestaan maahan, mutta pääpaino on juoksussa. Kirja yllätti olemalla perinpohjainen katsaus koneistoon, joka syytää huippujuoksijoita maailman rahakisoihin. Asiat eivät ole yksinkertaisia, helppoja eivätkä aina edes kovin onnellisia.

Juoksukirjana teos sijoittuu enemmän juoksua ilmiönä tutkivien kirjojen kuin juoksuoppaiden joukkoon. Toki itselleen voi napata ohjeita korvan taakse. Itse aloin miettiä enemmän levon merkitystä harjoittelussa.

Kun Adharanand pohti juoksun mentaalipuolta, mieleeni tuli väistämättä juuri lukemani kirja Zen ja juoksemisen taito (lue arvostelu täältä). Kirjan kirjoittaja Larry Shapiro puhui ”seireenien laulusta”, joka estää antamasta kaikkensa kisoissa. Adharanand kuvaa samaa, miten hänen oma äänensä kuiski korvaan ja kehotti hidastamaan vauhtia, kun juoksukisan rasitus kasvoi (s. 209).

Kirjassa sivutaan myös samoja teemoja kuin aikaisemmin lukemassani Mark Rowlandsin kirjoittamassa filosofiaa ja juoksua sekoittavassa kirjassa Running with the Pack. Mark Rowlands toteaa moneen otteeseen, miten juostessa ajattelu lakkaa ja ajatukset alkavat. Adharanand ajaa takaa samaa ajatusta kirjoittaessaan, miten juoksijat tulevat tietoisiksi ajatuksistaan, kun he juoksevat (s. 213).

img_4300

Keniasta ja Itenistä olen lukenut ennenkin. Juoksija Tarja Virolaisella on tuoretta kokemusta Itenin harjoitusleiristä, josta hän kirjoittaa kirjassaan Juoksijan sielu. Myös hän kirjoittaa elävästi kokemuksistaan, vaikka vierailu Keniassa oli huomattavasti lyhyempi kuin nyt käsittelyssä olevassa kirjassa.

Kirjan luettuani muistan taas paremmin etuoikeuteni olla länsimainen ihminen, joka käy huvikseen juoksemassa juoksutapahtumissa. Maksan vuosittain kymmeniä ja nykyään varmaan jo satoja euroja erilaisiin juoksutapahtumiin osallistumisesta. Kenialaiselle juoksussa voi olla edelleen olla kyse elämästä ja kuolemasta tai ainakin selviytymisestä. Siitä tämä kirja on hyvä muistutus.

Tue Sairaalaklovnit ry:n toiminta täältä – juoksemalla hyvää!

3 kommenttia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s