Kirja saatu mediakappale.
Hurahtaneet-kirjassa (Nemo-kustannus 2024, 207 sivua) 40-vuotias Lotta Heikkeri haastattelee noin kymmentä aikuisiällä johonkin urheilulajiin hurahtanutta. Lajit vaihtelevat cheerleadingistä jousiammuntaan ja juoksusta fitnessiin. Koko kirjan ajan mukana kulkee Heikkerin oma hurahtaminen liikuntaan railakkaammin vietettyjen opiskelu- ja työvuosien jälkeen. Tällä hetkellä Heikkerin hurahdus numero yksi on pyöräily.
Kirjan haastateltavat esiintyvät vain etunimillään, eikä Hurahtaneet-kirjassa ole yhtään valokuvaa. Pääosassa on hurahtamisen olemus. Tunnistin ainakin yhden haastatelluista. Tämä henkilö on ainoa kirjaan haastatelluista, joka on hurahtanut juoksuun. Hänen tunnistamisensa ei ollut yllätys, sillä olen lukenut hänen tarinansa lehdestä ja kuullut podcastissa sekä tavannut tosielämässä. Olen jonkin verran hurahtanut itsekin, mutta siitä lisää myöhemmin.
Lotta Heikkeri on käynyt lähes kaikkien kirjaan haastattelemiensa kanssa yhdessä kokeilemassa näiden kunkin omaa lajia. Yksi mielenkiintoisimmista lajikokeiluista on jousiammunta. Sen lisäksi, että tunnistin kirjasta yhden haastatellun, myös moni tapahtumapaikka on tuttu. Oittaalla Bodominjärven kainalossa (s. 42), kuten kirjassa todetaan, Heikkeri on käynyt hiihtämässä yhden haastateltavansa kanssa. Pirkkolan jäähalli on kirjassa mainittu myös ilman sen tarkempaa sijaintia. Melko vahvasta pääkaupunkikeskeisyydestä huolimatta Heikkeri on löytänyt kirjaan monipuolisesti haastateltavia, mitä tulee heidän lajeihinsa ja sukupuoleensa.
Osan kirjaan haastatelluista liikkumaan on ajanut huoli omasta terveydestä ja toimintakyvyn säilyttämisestä vielä vanhanakin. Liikunta ei ole jäänyt kansallisissa suosituksissa mainittuihin määriin, vaan omaan lajiin on hurahdettu ja kovaa. Ne, jotka ovat hurahtaneet uuteen liikuntaharrastukseensa täysillä, ovat vähentäneet sen vuoksi työaikaansa. Onpa joku tehnyt harrastuksestaan uuden ammatin itselleen.
Heikkeri pitääkin yhtenä hurahtamiseen johtavana asiana sitä, että ihmisellä on elämäntilanne, jossa hurahtamiselle on tarve tai mahdollisuus (s. 139). Se ei kuitenkaan yksistään riitä. Lajin on sovittava omalle luonteelle ja keholle, ja ympäristön on oltava oikeanlainen. Eräs haastateltava toteaakin, että kun hän löysi oman lajinsa, hänestä tuntui, kuin hän olisi tullut kotiin (s. 101). Kyse on fyysisestä tekemisestä, mutta muutos tapahtuu usein pään sisällä.
Hurahtamisen kautta ihmisen minä muuttuu. Eräs raitistunut, jolle liikunnallisesta minästä tuli uusi identiteetti, kertoo kirjassa, ettei hän halua olla raitistumisen kokemusasiantuntija, joka kertoo juomisen lopettamisesta, vaan hän haluaa mennä eteenpäin (s. 180). Ihminen voi muuttua, minkä oivaltaa haastateltavien kertomuksista.
Lotta Heikkeri tuo kirjassaan esiin ansiokkaasti myös sen, että hurahtamisen mahdollistamiseksi henkilöllä on oltava riittävät resurssit, joista tärkeimpänä taloudellinen mahdollisuus panostaa lajiin. Harva laji on ilmainen, ja jotkin harrastukset edellyttävät hyvinkin kalliiden varusteiden hankkimista. Lisäksi on oltava ajallisia resursseja, eikä kaikkien työ ole kevyttä toimistotyötä, jonka jälkeen jaksaa rasittaa itseään fyysisesti.
Hurahtaneet-kirjan luvuissa toistuu sama kaava. On haastateltu hurahtanut ja sitten kerrotaan siitä. Tekstin seassa on limittäin ja lomittain kirjoittajan Lotta Heikkerin omia liikuntaan liittyviä kokemuksia ja oivalluksia. Mielipiteitä ei ole heitetty sellaisenaan ilmoille, vaan kirjoittaja tukee niitä tutkimustuloksin. Viittaukset tutkimuksiin tai muuhun tausta-aineistoon ovat tekstissä suurpiirteisiä, mutta jos niihin haluaa tutustua tarkemmin, on kirjan lopussa luvuittain jaoteltu lähdeluettelo. Näin tekstistä ei ole tullut liian jäykkää, mutta lähteet ovat asianmukaisesti kirjassa mukana.
Lotta Heikkeri on onnistunut tarttuvalla kirjoitustyylillään luomaan kokonaisuuden, joka innostaa lukemaan eteenpäin. Haastateltavien erilaiset taustat ja kokemukset tekevät tekstistä elävän. Heikkeri on kylvänyt sekaan paljon omia kokemuksiaan, mutta tämänkaltaisessa rennolla otteella kirjoitetussa kirjassa se sopii tyyliin. Hurahtamisen tieteellinen tutkiminen voisi olla hankalaa, eikä sellaiseen tarkkuuteen tässä ole pyrittykään. Haastateltaviksi on päätynyt monia sosiaalisen median tai muuta kautta Heikkerille entuudestaan tuttuja ihmisiä.
Sosiaaliseen mediaan viitataan kirjassa useasti. Lotta Heikkeri pohtii omaa sekä haastattelemiensa ihmisten läsnäoloa sosiaalisessa mediassa sekä sosiaalista mediaa yleensä. Henkilölle, joka ei ole sosiaalisessa mediassa, tällainen voi olla melko vierasta tekstiä. Ajoittain kirjan kieli on niin lennokasta, ettei se aukene ihan kaikille. Sanat ”burnarisaikku” (s. 52) tai ”diginomadi” (s. 36) on jätetty selittämättä, mutta gravel-pyöräily on suomennettu soratiepyöräilyksi (s. 153).
Hurahtaneet-teos antaa eniten kaltaiselleni itsekin hurahtaneelle pääkaupunkiseudulla asuvalle toimistotyötä tekevälle ja sosiaalista mediaa ahkerasti käyttävälle henkilölle. Kirja henkilöityy paljon kirjoittajaansa. Se, että Lotta Heikkeri on tuonut kirjaan niin paljon itseään, oli minulle lukijana yllätys. Toisaalta hän on saanut aikaan toimivan paketin, joka kuulostaa häneltä itseltään rempseine kielenkäyttöineen. Kirja on hyvin kirjoitettu ja tekstin lukeminen helppoa, vaikka se sisältää jonkin verran puhekieltä.
Olen seurannut Lotta Heikkeriä pitkään Instagramissa, mutta en tunne häntä henkilökohtaisesti. Vain neljä vuotta häntä vanhempana kuulun samaan ikäpolveen ja pystyn jakamaan hänen kanssaan monet sukupolvikokemukset. Kirjassa Heikkeri sivuaa vuosituhannen vaihteen lähes anorektista naisihannetta ja 2010-luvun alun fitness-buumia. Muistan molemmat oikein hyvin.
Kun luin kirjasta omanikäisteni tai hieman vanhempien ihmisten hurahtamisesta, ymmärsin, että oma hurahtamiseni juoksuun tapahtui lopulta melko nuorena, eli 31-vuotiaana. Olen aikaisemmin ajatellut, että olin vanha aloittamaan juoksuharrastuksen, sillä en ollut lapsena tai nuorena juossut. Joskus yliopistoaikoina lenkkeilin, mutta se jäi muiden mielenkiinnonkohteiden jalkoihin. En kuitenkaan kolmekymppisenä ollut ikäloppu, enkä 44-vuotiaana koe sitä olevani vieläkään. Tunne kyvykkyydestä on osa hurahtamista, kun on löytänyt itsestään aivan uusia vahvuuksia juoksemisen kautta.
Oma hurahtamiseni juoksemiseen liittyi elämänvaiheeseen enemmän kuin ikään. Olin kolmen alle kouluikäisen lapsen äiti ja halusin omaa aikaa. Juoksemaan oli helppo lähteä omalta kotiovelta, eikä se vienyt paljon aikaa. En tehnyt elämänmuutosta, sillä ei ollut tarve laihtua, raitistua tai lopettaa tupakanpolttoa. Oma hurahtamiseni menee kategoriaan ”minusta vain tuntui siltä, että haluan juosta”, ja sillä tiellä olen edelleen yli 13 vuotta myöhemmin.
Uskoisin, että kirja Hurahtaneet auttaa ymmärtämään, mitä kaikkea johonkin urheilulajiin hurahtaminen tarkoittaa. Ulkopuoliselle siitä näkyy usein vain fyysinen tekeminen ja lähes väistämättä hurahtaneessa tapahtuva fyysinen muutos. Hurahtaneelle itselleen se on lisäksi kaikkea muuta uuden yhteisön löytämisestä elämän merkityksellisyyden lisääntymiseen. Kuten kirjan alaotsikko toteaa, hurahtaneet ovat aikuisia, jotka ovat löytäneet itsensä.
Lue myös: Juoksua elämänmuutoksen jälkeen tai ihan muuten vain
LENKILLÄ 