Omalla kohdallani juoksuharrastuksen aloittamiseen ei liittynyt elämäntapamuutosta. Vielä vähemmän elämänmuutosta. En laihduttanut, en päättänyt ”näyttää” kenellekään, en osallistunut haasteeseen tai noussut katuojasta.
Kun 31-vuotiaana aloin juosta, olin 1-, 3- ja 5-vuotiaiden lasten äiti. Olin jo valmiiksi melko aktiivinen, sillä lapseni olivat kotihoidossa. Yhtä työnsin rattaissa, yksi kulki seisomalaudalla ja kolmas tuli perässä milloin mitenkin. Kun katson sen aikaisia kuvia, näen hoikan nuoren äidin.
Juoksu astui melko helposti kuvioihin, sillä olin hankkinut hyvän peruskunnon kävelemällä. Olin myös alkanut käydä sauvakävelylenkeillä kavereideni kanssa. Aloin juosta ensin kahden kilometrin lenkkiä. Pian kokeilin viittä, sitten seitsemää kilometriä.
Vuoden kuluttua harrastuksen aloittamisesta osallistuin ensimmäiselle puolimaratonille. Juoksin sen reilussa kahdessa tunnissa. Olin löytänyt harrastuksen, jossa riitti ihmeteltävää ja riittää edelleen.
En ole entinen yleisurheilija tai mikään muu urheilija. Kävellä olen tykännyt aina. Joskus yliopistoaikoina kävin juoksulenkeilläkin, mutta silloin en vielä innostunut lajista.
Välillä mietin, että niinä vuosina jäin paljosta paitsi, kun en juossut. Asian voi nähdä myös toisin: minua eivät vaivaa vanhat urheiluvammat. Maltoin myös palautua kaikista kolmesta raskaudesta, kun ei ollut kiire takaisin lenkille.
Juoksuharrastukseni aloittamiseen ei liity mitään, josta saisi hienon kertomuksen. Ajattelin, kuten Forrest Gump: I just felt like running.
Keväällä tulee kuluneeksi yhdeksän vuotta siitä, kun lähdin ensimmäisille lenkeilleni. Siitä huolimatta tunnen itseni ”uudeksi” harrastajaksi. En ole nuoruudessa elänyt yleisurheilukentillä tai harjoitellut tavoitteellisesti. Ne ovat nyt vasta tulleet elämääni.
Samaistun heihin, jotka ovat jättäneet entiset elämäntapansa ja alkaneet juosta. Tiedän ihmisiä, jotka ovat olleet huomattavan ylipainoisia, mutta laihduttaneet ja aloittaneet juoksun. Olen kuullut tarinoita entisistä päihteiden käyttäjistä, jotka ryhtyivät hakemaan hyvää oloa polkujuoksusta. Heillä on samanlainen innostunut ja utelias suhde juoksuun: niin moni asia on uutta ja viehättävää.
Itseäni koukuttaa tällä hetkellä tavoitteellinen harjoittelu. Toki pinnistelen jatkuvasti sen kanssa, miten ehdin mahduttaa harjoittelun perhearkeen. Ykkösasia siinä on armollisuus itseään kohtaan: väliin jääneet harjoitukset eivät ole maailmanloppu.
Tänä vuonna ennen puolimaratonia minulta jäivät viimeiset kovat treenit tekemättä. Siitä huolimatta juoksin ennätykseni. Kahta viikkoa myöhemmin rutistin maratonin ajan alle neljään tuntiin.
Kun harjoittelee harjoitusohjelman mukaisesti ja tekee ainakin suurimman osan harjoituksista, ei voi välttyä kehitykseltä. Tämä minun on pitänyt itse kokea, jotta olen sen sisäistänyt. Joku urheilua vuosikausia harrastanut tietää, että näinhän se menee.
Olen vielä sen verran aloittelija, että aikojen parantuminen tuntuu edelleen ajoittain vain tuurilta. Toisaalta kehitykseen tottuu ja alkaa pitää 20 kilometrin aamureippailua ihan peruslenkkinä.
Sairastuminen tai vammautuminen ovat aina välillä pudottaneet maanpinnalle. Kun viiden kilometrin lenkki keuhkoinfektion jälkeen tuntuu puolimaratonilta, alkaa taas arvostaa omia saavutuksiaan.
Toivon, että pääsen vielä joskus samalle tieto- ja taitotasolle kuin he, jotka ovat koko ikänsä juosseet tai urheilleet. Katson heitä ylöspäin, vaikka tässä olenkin moneen kertaan tuonut esiin, miten hienoa on ollut vasta aikuisena löytää juoksun ilo.
Olen blogiin arvostellut kaksi englanninkielistä juoksukirjaa Running Man ja Reborn on the Run. Molemmissa kirjoissa entinen päihderiippuvainen alkaa osana selvää elämäänsä juosta. Varsinkin jälkimmäisessä kirjassa elämänmuutos on totaalinen.
Tällaiset tarinat kiinnostavat. Eihän niitä muuten olisi kirjoitettu ja painettu kansien väliin. Kun mietin, mikä niissä viehättää, on se varmasti juuri tuo kaiken uuden ja hienon ihmettely. Juoksu voi avata ihan uudenlaisia maailmoja.
Kuten alussa totesin, en ole noussut katuojasta enkä edes laihduttanut kymmeniä kiloja (iän myötä niitä on tullut vain lisää). Silti juoksu tuntuu upealta aarteelta, jonka olen löytänyt. Siksi siitä haluan kertoa muillekin. Kiva, kun olette täällä seurassani hämmästelemässä.
LENKILLÄ 