Työnantajalla on työntekijäänsä niin sanottu direktio-oikeus. Vaikka työntekijä ja työnantaja ovat tehneet kahdenkeskisen sopimuksen siitä, että työntekijä antaa työpanoksensa ja työnantaja maksaa siitä rahallisen korvauksen, on työnantajalla oikeus johtaa työtä. Työpaikalle on saavuttava, töissä on oltava ja tehtävä niitä tehtäviä, joita työnantaja osoittaa. Tietenkään mitään lain tai hyvien tapojen vastaista ei saa ohjeistaa tekemään.
Joskus kuulee sanottavan, että pakko ei ole kuin kuolla ja maksaa veroja. Työntekijän on paiskittava töitä, maksettava ansioistaan veroa ja toivottava, että eläkekahvien jälkeen ehtii vetää henkeä muutenkin kuin sen viimeisen kerran, eikä joudu siirtymään heti seuraavaksi hautajaiskahveihin. Nekin kun on maksettava omista varoistaan, eikä edes pääse osalliseksi rusinapullasta ja pienistä kupeista tarjoillusta kitkerästä kahvista.
Äskeisen tarkoitus oli havainnollistaa, että jotkin asiat elämässä ovat välttämättömiä ja pakollisia. Osa – ja onneksi iso osa – perustuu vapaaehtoisuuteen. Harrastukset ovat usein tällaisia pakottoman puuhastelun keitaita. Kuvasin edellisessä blogikirjoituksessani juoksuharrastukseni tämänhetkistä tilaa junana, jonka kyytiin olen hypännyt ja jonka vauhti vain kiihtyy. Juna pysähtyy seuraavan maratonini kohdalla 17.5.2025.
Tietenkin voin hypätä maratonohjelman vauhdista pois milloin tahansa. Pikajuna on vain vertaus tunteesta, joka on edellisiltä maratonille valmistavilta kausilta tuttu. Se ei ole todellinen paikka, jonka punaiseen hätäjarrukahvaan yritän tarttua. Ei tarvita kuin yksi harha-askel, kuten viime marraskuussa, jolloin nyrjäytin oikean nilkkani ja jouduin viikon mittaiselle juoksutauolle. Vauhti pysähtyy yrittämättäkin äärettömän helposti.
Harjoitusohjelmani rungon olen ottanut paperisesta maratonoppaasta. Jos alkaa tehdä tiukkaa, poltan mieluummin oppaan saunanpesässä kuin itseni loppuun. Kiukaassa tuli saa nuolla vetotreenin ohjeita, hormi imaista höyryn sisäänsä ja muurattu piippu tuprauttaa valkoisen paksun savun ilmoille. Hetken kesäillassa leijailtuaan savu laskeutuu naapureiden pihaan kitkeränä katkuna. Minua ei kukaan pakota tähän puuhaan.
Se, että ei ole pakko, innostaa. Työt on tehtävä ja piste. Niiden tekemättä jättäminen huomattaisiin varsin pian. Kotona ruokahuolto kaupassakäynteineen ei ulotu kenenkään direktio-oikeuteen, mutta tunnen moraalista velvollisuutta pitää perheeni ruoassa ja puhtaissa lakanoissa. Aina voin myös käyttää oikeuttani sanoa, että ”Tehkää itse”.
Harrastan ja puuhailen vapaa-ajallani aika paljon. Tietenkin juoksen, minkä lisäksi luen kirjoja ja kirjoitan. Päivitän blogia vähintään kerran viikossa, vaikka siihen ei ole mitään velvollisuutta. Olen luonut blogini WordPress-alustalle ja muokannut sen mieleisekseni. Tykkään kirjoittamisesta ja ajatusteni kirjaamisesta paperille. Koska harrastukset maksavat, pulitan verkkotunnuksesta riihikuivaa rahaa. Olen tyytyväinen, että minulla on oma kanavani, jossa saan julkaista tuotoksiani.
Tämän tekstin idea syntyi makaronilaatikon äärellä työpäivän jälkeen tavallisena maanantaina. Söin päivällistä ja luin ammattiliittoni kerran vuodessa ilmestyvää paperista lehteä, jossa oli artikkeleita työelämästä. Sisältö sinänsä ei tullut yllätyksenä, koska lehdykän julkaisijana toimii työmarkkinajärjestö. Se on kallein lehtitilaukseni heti Kirkko ja kaupunki -aviisin jälkeen ja ainoa, josta saa verotuksessa vähennystä. Kirkko ja kaupunki -lehden avaan aina ensin ristikon kohdalta ja täytän sen.
Ammattiliiton julkaisun artikkelit herättivät minussa ajatuksia työelämästä, sen vaatimuksista ja siitä, miten paljon kannattaa itseltään edellyttää sen lisäksi. Mitä, jos on itselleen liian ankara? Ajaako eteenpäin vain halu olla parempi kuin muut? Pelko jäädä huonommaksi kuin joku toinen? Sosiaalinen media ruokkii kilpailua, eikä tämä ole vain mielipiteeni. Maailmalla tunnetaan jo muuleja, jotka maksua vastaan juoksevat lenkkejä toisten puolesta ja merkitsevät ne maksajien nimiin Stravaan. On kysyttävä itseltään, onko harrastukseenkin hiipinyt joku tai jokin, joka väittää itsellään oleva jonkin sortin direktio-oikeuden.
Vaativat äänet ovat vain kunkin päässä. Ellei ole allekirjoittanut valmennus- tai sponsorisopimusta, ei ole mikään pakko lähteä lenkille, salille tai maadoittamaan itseään luontoon ja postata sieltä #siunattukiitollinenonnellinen.
Kuka sua määrää? Harrastuksissa ohjaa halu tehdä sitä, mistä tykkää. Se tehdään ilman palkkaa, ellei hyvää mieltä lasketa. Elämässä on ihan tarpeeksi pakkoja, joten harrastukset kannattaa pitää siitä vapaina vyöhykkeinä. Pitää olla varaa löysätä joltain elämänalueelta, jos arki alkaa tuntua liian kiireiseltä ja viikonloput turhan lyhyiltä palautumiseen. Yksi ammattiliiton lehden artikkeleista käsitteli sitä, miten mielenterveyteen liittyvät sairauspoissaolot töissä ovat lisääntyneet. Tämä koskettaa etenkin nuorempia työntekijöitä, ja ilmiö on yleinen muissakin länsimaissa – ei ainoastaan Suomessa.
En sano, etteikö itseltään saisi harrastuksissakin vaatia tiettyjä asioita. Juokseminen on minulle opettanut, että epämukavuuden takaa löytyy uusia ja upeita asioita, jotka kerran saavutettuani saan pitää ominani. Ne ovat muistoja merestä nousevasta auringosta tai puiden seasta päänsä esiin pistävästä hirvestä, maratonennätyksiä ja uusia juoksukavereita. Joidenkin asioiden vuoksi on ollut ponnisteltava enemmän, ja jotkut ovat vain putkahtaneet eteeni. Tärkeintä on se, että olen tällä matkalla oma oppaani.
LENKILLÄ 