Espoolaiset olivat intoutuneet hiihtämään suksensa rikki. Siltä näytti Leppävaaran laduilla keskellä Etelä-Suomen talvilomaviikkoa helmikuun puolivälissä.
Olen tottunut näkemään latujen varsilla sauvoista irronneita sompia ja sauvojen alaosia. Sinisiä, valkoisia ja kirkkaankeltaisia muovikappaleita – mustiakin. Tällä kertaa silmiini osui joko suksien siteistä pudonneita tai monojen pohjista irronneita osia.
Pääosin tykkilumelle vedetyllä uralla voi sauvoa myös ilman sompaa toisin kuin vaikkapa pellolle tehdyllä ladulla, jossa sauva humahtaa helposti syvälle hankeen.
Jos sauvan yrittää iskeä pintaa syvemmälle tykkilumeen, antaa komposiitti periksi ennen kuin lumen tiivis rakenne. Nykyisissä hiihtosauvoissa ei ole enää aikoihin ollut entisaikojen rottinkirengasta.
Sille, miksi harmaita ja mustia muovinpalasia nökötti Leppävaaran urheilupuiston laduilla Espoossa, en keksi muuta syytä kuin sen, että siellä oli paljon hiihdetty.
Luonnonlunta ei ole tänä talvena juurikaan ollut riittävästi hiihtämiseen. Leppävaaran urheilupuistossa on päässyt harrastamaan talvilajeja tykkilumelle tehdyllä ladulla.
Toisin kuin Helsingin Sanomien toimittaja (HS 19.10.2021) taannoisessa lehtijutussa oletti, tykkilumi ei ole tykillä rinteisiin tai laduille singottua lunta. Se olisi varsin vaarallista puuhaa, sillä kuutio kiinteää lunta voi painaa satoja kiloja. Sellaisen massan alle ei tekisi mieli jäädä.
Tämän talven harvoina pakkaspäivinä ja -iltoina Leppävaaran urheilupuistossa on voinut nähdä, miten tykillä ammuttu vesi leijailee maahan kevyinä lumihiutaleina. Lumitykkien eteen kasaantuneista kinoksista kaupungin uutterat työntekijät ovat ajaneet lunta työkoneilla pitkin parin kilometrin mittaista latua.
Olen tällä viikolla viettänyt talvilomaa samaan aikaan koululaiseni ja opiskelijoitteni kanssa. Myös puolisoni on ollut lomalla. Hiihtolomaksi kevätlukukauden katkaisemaa vapaata viikkoa ei ole kutusuttu virallisesti sitten vuoden 1972, mutta puhekielessä se sellaisena edelleen kulkee.
Hiihtolomalla piti päästä hiihtämään. Keskiviikkoaamu alkoi aurinkoisessa pakkassäässä. Toukokuun maratonille tähtäävässä juoksuohjelmassani olisi ollut vauhtileikittelyä, eli juoksulenkki vauhtia vaihdellen. Päätin juoksemisen sijaan mennä ladulle lykkimään.
Sain laittaa ensimmäistä kertaa tänä vuonna urheiluun tarkoitetut aurinkolasit päähäni. Se on yksi virstanpylväs kohti lempivuodenaikaani kesää. Keskipäivälläkin vielä melko matalalta paistava aurinko häikäisee, ja valkoinen lumi heijastaa valoa myös maasta päin kohti hiihtäjän talven jäljiltä valonarkoja silmiä.
Aurinkolasin kaivaminen laatikosta on yksi askel, ja seuraavaksi tulevat juokseminen ilman takkia, päähinettä ja käsineitä. Lämmin vuodenaika on monin verroin parempaa myös siksi, ettei ole niin paljon urheiluvaatteita pestävänä. Se aika ei kuitenkaan vielä ole täällä.
Laitoin hiihtämään lähtiessäni jopa aurinkorasvaa poskiini ja nenänpäähäni. Paljon muuta pipon ja tuubihuivin välistä ei näkynytkään. Auringolta on hyvä suojautua, mutta omalla kohdallani tarvetta aiheuttaa myös retinolivoiteiden käyttö. Ne kun lisäävät ihon aurinkoherkkyyttä.
Pyyhin pölyt hiihtomonojeni päältä ja nappasin mukaani perinteiseen hiihtoon tarkoitetut pitopohjasukseni ja sauvani. Toisen sauvan somman olen joutunut teippaamaan mustalla teipillä kiinni – sen verran lähellä on ollut minullakin pudotella varusteideni osia ladun varrelle.
Hiihdin neljä kokonaista kierrosta parin kilometrin mittaista lumetettua lenkkiä. Leppävaarassa on Kansainvälisen hiihtoliiton (FIS) kilpailujen vaatimukset täyttävät ladut. Se tarkoittaa leveitä hiihtoreittejä ja sykkeen nostavia mäkiä.
Sain vauhtileikittelyä kerrakseen, kun puutteellisella tekniikallani haarakävelin haastavat nousut ja laskin yli 30 kilometriä tunnissa -vauhdilla mäkiä alas. Ladut ovat minulle tuttuja, enkä alamäissä pelännyt muuta kuin sitä, että joku hitaampi tulee selkä edellä mutkan takaa vastaan.
Otan kyykkyasennon, nojaan kyynärpäitäni etureisiini, laitan sauvat kainaloihini ja annan mennä. Se on lepoasento, jossa sykkeeni laskee ennen kuin alan kavuta seuraavaa kansainvälisen tason korkeutta.
Olen aiempina vuosina saanut hyviä tuloksia juoksussa sillä, että olen hiihtänyt osan harjoituksista. Talvi 2020/2021 oli runsasluminen ja sitä seurannut kesä minun kaikkien aikojen juoksukesäni. Kaikki tuolloin juoksemani ennätykset kymmenestä kilometristä maratoniin ovat edelleen voimassa.
Perinteinen hiihto taaksepäin suuntautuvine potkuineen sopii hyvin juoksun pariksi. Se säästää jalkoja iskutukselta ja haastaa ylävartaloa.
Mikään ei tietenkään voita aurinkoisessa pakkassäässä ulkoilua. Eräs kanssahiihtäjäkin intoutui keskiviikkona juttusilleni ja kehaisi, että hyvin näyttää luistavan.
Luisto oli hyvä, vaikka se tarkoitti samalla sitä, että ylämäissä jonkin verran lipsui. Neljän täyden kierroksen lisäksi keräilin vähän hiihtomatkaa tasaisella ja pysäytin urheilukelloni 11,85 kilometrin kohdalle.
Talvilomalla myös juoksin ja nautin siitä, että pääsin lenkille valoisaan aikaan. Torstaina juoksin reilun tunnin mittaisen peruskestävyyslenkin. On epäseksikästä laahustaa läpi harmaiden maisemien vauhdilla, jolla maratonin juokseminen kestäisi lähes viisi tuntia.
Maratonilla kestävyys on kaiken perusta, eikä sitä saa muulla kuin matalatehoisilla harjoituksilla. Se kantaa, kun alkumatkan viisastelijat maratontapahtumassa väsyvät loppua kohden ja joutuvat vaihtamaan kävelyksi. Edellinen on tarina todellisesta elämästä .
10 000 askeleen tavoite täyttyi lomaviikon torstaina jo ennen puoltapäivää, ja hyvä niin: loppupäivä kului autossa istuessa. Lähdimme koko perheen voimin kahdeksi yöksi maalle.
Perjantaiaamu alkoi myös juoksun merkeissä. Sää oli tuulinen ja alkoi vielä kaiken kukkuraksi pyryttää lunta. Maalta sähköt katkesivat hetkeksi, mikä sai sähköauton lataajan mietteliääksi. Onneksi sähköt palasivat, eikä tuuli kaatanut puita lenkkeilijän päälle. Täyssähköauton akku latautui samalla kun kulutin energiaa juoksemalla.
Jos joku väittää, että juoksumatolla juoksemista voi verrata ulkona lenkkeilyyn, voi tulla kokeilemaan länsirannikon tuuliin. Sanotaan, että juoksumaton kulmaa pitää nostaa 0,5-1,0 astetta ilmanvastuksen puuttumisen vuoksi. Niin pieniä kallistuksia ei olisi voinut verrata lumituiskussa juoksemisen haasteisiin.
Jos sain juoksemisen kuulostamaan lähinnä kärsimykseltä, ei se sitä todellisuudessa ollut. Haasteellista kyllä, mutta mukavaa. Juoksin perjantaina noin 11,5 kilometriä ajassa 1:10 tuntia.
Lauantai oli lepo- ja matkustuspäivä. Sunnuntaina olin taas takaisin Espoossa ja juoksin viikon pitkän lenkin 20,5 kilometriä. Juokseminen oli helppoa ja mielekästä, sillä olin suunnitellut itselleni täysin uuden reitin.
Juoksukilometrejä kertyi tällä viikolla noin 43. Hiihdin 11,85 kilometriä. Sitten vielä se, mistä koko viikko alkoi: crosstrainerharjoitus.
Kun viime vuoden lopulla nyrjäytin nilkkani, enkä voinut juosta, palasin hikitreeneihin polkemalla crosstraineria. Olin aiemmin pitänyt sitä hirvittävän tylsänä kuntoilumuotona, mutta siinä hetkessä mikä tahansa juoksun korvaava kelpasi.
Tämän viikon maanantaina poljin crosstrainerilla puoli tuntia ja tein lihaskuntoa siihen päälle. Crosstrainerilla saa parhaat tehot irti, kun heiluu laitteessa mahdollisimman vähän. Se onnistuu, kun pitää keskivartalon tiukkana.
Vaikka nilkkani on jo täysin parantunut, huomasin, miten crosstrainerilla nilkkoihin tulee mukava pumppaava liike ilman iskutusta. Se teki hyvää, vaikka vammoja ei tällä hetkellä olekaan.
Minulla on yleensä viisi juoksulenkkiä viikossa. Välillä onnistun juoksemaan ne kaikki, kuten kaksi viikkoa sitten . Toisina viikkoina saldo jää kolmeen, mutta sekin vielä riittää siihen, että pystyn juoksemaan maratonin.
Talvilomaviikolla korvasin viidestä lenkistä kaksi muulla kuin juoksulla ihan vain siksi, että niin sattui käymään. Crosstrainerilla oli hyvä lämmitellä vähän pidempään ennen kuntosalitreeniä. Aurinkoinen sää houkutteli hiihtämään – olihan hiihtoloma.
Näin tuli päätökseen 16 viikon maratonohjelman neljäs viikko. Se tarkoittaa, että neljännes ohjelmasta on ohi, ja maratoniin on aikaa 12 viikkoa.
Sitä ennen osallistun ainakin yhteen puolimaratonin tapahtumaan, mutta siitä lisää seuraavalla kertaa!
LENKILLÄ 