Ylläs huhtikuussa

Lainaan tähän alkuun Arttu Wiskarin kappaletta Suomen muotoisen pilven alla ja toivon, etteivät suosikkilaulajan lakimiehet ole pian ovellani käsi ojossa vaatimassa tekijänoikeuskorvauksia.

”Yhtä auttaa vain Jumala, toista perjantainen humala”, Wiskari laulaa. Kyseisen kappaleen sanoituksissa on monia osuvia kohtia. Siihen Wiskarin suosio taitaa liittyä – tuntuu, kuin hän laulaisi omasta elämästä.

Jumalat ja humalat riimittelivät urheilupipon peittämässä päässäni, kun vuoden tauon jälkeen juoksin Ylläksen talvipoluilla. Reitit mutkittelivat metsissä ja suoalueilla sekä ristesivät leveämpien hiihtourien kanssa.

Jalkani nakuttivat tasaista tahtia lumisella alustalla ja tunsin, miten rauha laskeutui päälleni kuin usva puidulle pellolle loppukesän kasteisena iltana.

Rauha oli paitsi hetkellinen kokemus, myös yleisempi oivallus. Juoksin talvipolkuja pitkin hieman vajaa 15 kilometriä ja näin muutaman pyöräilijän ja koiranulkoiluttajan. Jos maltoin hetkeksi pysähtyä, polkujuoksukenkieni tasainen tepsutus hiljeni, eikä muita ääniä kuulunut.

Ylläs on vilkas talviurheilukeskus. Etenkin laskettelurinteiden luona äänimaisema muodostuu hiihtohissien vaijereiden väsymättömästä rahinasta, rinneravintoloiden soittamien kasarihittien sävelistä ja lasketteluporukoiden iloisesta puheensorinasta.

Muutaman kilometrin päässä hissien ala-asemilta maisemaa halkoi vain yksinäinen polku ja sitä taivaltava kulkija, joka mietti, että täältä löytyy rauha. Ei jumalasta tai humalasta vaan juoksusta.

Juuri edellisessä blogikirjoituksessani kirjoitin, miten ihmisten tykästyminen juoksemiseen on vain evoluution jäänne siinä missä korvien liikutteluun tarvittavat lihakset, vilkkuluomen rippeet silmän sisänurkassa tai miesten nännit, jotka eivät vuoda kuin verta maratonilla.

Juoksu on minulle keino rauhoittua, maadottua ja saada mielekästä tekemistä. Juoksun aiheuttaman hyvänolon tunteen voi selittää ihmisen evoluutioon liittyvällä biologialla, mutta ei vie sen hohtoa pois. Niinpä juoksentelin metsiköissä Ylläksen lomani aikana lähes 30 kilometrin verran.

Olin pelännyt, että lämmin ja vähäluminen talvi myös Lapissa olisi ollut polkujen tuho, mutta onnekseni olin väärässä. Alusta oli kova, mutta ei jäinen. En tarvinnut nastalenkkareita, eikä sellaisia minulla ollut mukanakaan. Polkujuoksukengät, joissa oli karkea pohjakuvio, riittivät.

Viikon Ylläksen lomani ei ollut oma treenilomani, vaan ennen kaikkea perheen yhteinen loma – olkoonkin, että yksi kolmesta lapsesta oli jäänyt kotiin. Vaihteeksi nelihenkisellä perheellä oli näppärämpi liikkua, edullisempi syödä ja taloudellisempaa täyttää ankkurihissit.

Laskettelin muun perheen mukana kuutena päivänä. Yhtenä päivänä ajoimme Olokselle, jossa laskut jäivät vähiin kovan tuulen vuoksi. Nautimme sen sijaan pizzoistamme ja lohikeitoistamme ravintolan lämpöisissä tiloissa. Sieltä näki ulos, miten Lapponia-hiihdon osallistujat saapuivat tunturin juurella sijainneeseen maaliin.

Olin pakannut polkujuoksukenkien lisäksi mukaani monot ja sukset murtomaahiihtoa varten. Kahdella noin puolentoista tunnin mittaisella polkujuoksulenkillä sykkeeni oli noussut korkeuserojen vuoksi. Kaipasin pitkää matalatehoista harjoitusta, joka palvelisi tavoitettani juosta jälleen yksi maraton toukokuussa.

Juoksijalla on parempia ja huonompia päiviä, mutta vaihtelu ei yleensä johdu ulkoisista seikoista. Murtomaahiihdossa sen sijaan kelillä on iso merkitys.

Säiden jumalat olivat puolellani lomaviikon aikana. Lähdin hiihtämään torstaiaamuna, jolloin lämpömittari oli pakkasen puolella, aurinko paistoi ja latukone oli juuri käynyt huoltamassa lähiladut.

Suksi luisti niin kovaa kuin kymmenen talvea allani nitisseet pitopohjasukseni kykenivät ja perinteisen hiihdon tekniikkani mahdollisti. Kiire ei ollut. Olin ladannut juomaliiviini puoli litraa urheilujuomaa ja puoli litraa vettä sekä ison pakkauksen energiageeliä, josta sai kolme annosta.

Olin myös henkisesti varautunut pitkään suoritukseen. Valmistautumistani helpotti paljon se, että olen niin monet kerrat tehnyt saman. Olen juossut yhdeksän maratonia ja juossut lukemattomia pitkiä lenkkejä.

Joka kerta pitkäkin suoritus on tullut maaliin ja loppunut, vaikka alkumatkasta jäljellä oleva aika on voinut hirvittää. Toisaalta alussa ei voi vielä tietää, mitä loppumatka pitää sisällään.

Juuri ajettu latu vei minua eteenpäin. Olin edellisinä vuosina hiihtänyt samoja reittejä, enkä tarvinnut karttaa. Lunta tosin oli aikaisempia vuosia vähemmän, minkä vuoksi maisemat näyttivät paikoin erilaisilta kuin yleensä. Myös laduilla lunta oli paikoitellen vähän, mutta riittävästi hiihtelijän tarpeisiin.

Ongelma vähälumisen talven kohdalla ei ole se, miten maan vielä lumettomammasta osasta saapuva turisti sen kokee ja näkee. Latukoneen multaa kuopaissut rouhaisu ja ladulle noussut vesi ovat oireita isommasta ilmastoa koskevasta ongelmasta.

Sivakoidessa oli aikaa ajatella yhtä ja toista. Muistelin, miten edellisellä maratonillani jo viiden kilometrin kohdalla joku harmaantuvien ohimoidensa tuomalla itsevarmuudella alkoi kysellä aikatavoitettani ja neuvoa muun muassa kehotuksella ottaa loppukiri.

Ketään ei kyllä kannattaisi alkaa alkumatkasta neuvoa. Sen sai todeta tuokin neuvoja, jonka ohitin maratonin viimeisten kilometrien aikana. Pääsin minuutin marginaalilla tavoitteestani maaliin ja alitin neljän tunnin rajan.

Tiesin, mitä tuolloin tein ja tiesin, mitä olin parhaillaan tekemässä. Kauniissa keväisessä auringonpaisteessa matka eteni joutuisasti. Jokaisen hiihdetyn kilometrin merkiksi urheilukelloni värisi vasemmassa ranteessani.

Puristin pakkauksesta energiageeliä suuhuni tunnin, kahden sekä kahden ja puolen tunnin kohdalla. Lisäksi imaisin vettä ja urheilujuomaa lötköpulloista. En juuri pysähdellyt, vaan hiihdin lähes kolme ja puoli tuntia. Matkaa kertyi yli 32 kilometriä.

Lapin lomani liikuntasaldoksi tuli lähes sama kilometrimäärä hiihtoa ja juoksua. Lisäksi luin loppuun kaksi kirjaa. Siinä olivat minulle mieluisan loman ainekset. Kaiken ulkona vietetyn ajan jälkeen nukuin yöni sikeästi ja heräsin aamuisin virkeänä uuteen päivään.

On mukava palata kotiin tuttuihin rutiineihin, joita tosin jo ensi viikon pääsiäinen rikkoo. Hiihtämään Etelä-Suomessa ei enää pääse, mutta juoksemaan sitäkin enemmän. Vauhti kiihtyy, vaikka rauhasta pidänkin.