Heräsin lauantaiaamuna lapsuudenkodistani, eivätkä asiat olisi voineet olla paremmin. Äitienpäiväviikonlopun aloittaisi paikallinen pieni juoksutapahtuma, jonne olin menossa mieheni kanssa juoksemaan kymmenen kilometriä. Muita matkoja ei ollut tarjolla, ellei sitten aikonut kävellä tai pyöräillä samaa reittiä.
Kun ensimmäisen kerran heräsin, oli vielä liian aikaista nousta kokonaan ylös sängystä. Kävelin keittiöön ja join vähän vettä. Katsoin ulos ikkunasta. Kun talo vuonna 1982 valmistui ja olin 2-vuotias, pääni ylettyi hädin tuskin ikkunan alalaitaan. Nyt katsoin 44-vuotiailla silmilläni lasin läpi lämpömittaria ja siristelin. Kyllä: pakkasta oli kolme-neljä astetta.
Menin takaisin petiini makoilemaan. Laitoin nappikuulokkeet korviini ja aloin kuunnella juoksuaiheista podcastia Another Mother Runner. Se on ollut suosikkipodcastini ainakin vuodesta 2018. Lähes parasta podcastissa on alun jutustelu, joka vie jakson kestosta helposti neljänneksen. Juontajista on tullut minulle kuin parempiakin tuttavia.
Tämänkertaisessa jaksossa podcastin toinen juontaja kertoi, miten ei päästä miestään usein kanssaan juoksemaan. Näin muun muassa siksi, että hän haluaa nauttia ajasta aivan yksin. Edellisellä kerralla mies oli erehtynyt puhumaan politiikkaa, jolla juontaja ei halua pilata lenkkiään. Niinpä hän usein juoksee yksin.
Käyn oman mieheni kanssa silloin tällöin juoksemassa. Aiemmin emme yksinkertaisesti päässeet kahdestaan lenkille, kun lapsenhoitoapua oli harvoin tarjolla. Nyt se ei ole enää ongelma, kun lapset ovat varttuneet. Vauhtimme ja tavoitteemme eroavat toisistaan samoin kuin aikataulumme. Olen aamuvirkku, joka ei halua juosta kovin myöhään illalla.
Nukahdin uudelleen kuulokkeet korvissani, mutta heräsin minuuttia ennen kellon soittoa. Olin asettanut sen seitsemäksi. Vaikka viikonlopun juoksutapahtuma oli pieni kylätapahtuma, oli ilmoittautumisen takarajaksi määrätty klo 9:45. Sitä ennen piti valmistautua kuin ”oikeaan” kisaan: syödä kevyt aamupala, valita säähän sopivat vaatteet ja kammata hiukset ponnarille.
Olin heittänyt viikonloppukassiini myös kynsilakkapullon, mutta en ollut ehtinyt lakata kisakynsiä. Kaikkeen epäolennaiseen keskittyessäni olin jättänyt deodorantin kotiin. Suihkuttelin kainaloihini kaapista löytynyttä Rexonaa. Se tunnetusti pelastaa tiukoista paikoista.
Osallistumismaksu oli kymmenen euroa henkilöltä. Kankaasta tehdyt numerolaput kestivät jälleen yhden kisan. Edellisen kerran sidoin puuvillanarut kainaloiden alta kiinni elokuussa. Tuolloin kisa-asuksi oli riittänyt lyhyet trikoot ja T-paita, ja silti oli tullut kuuma. Nyt uskalsin riisua ulkohousut, fleece-hupparin ja tikkiliivin vasta hieman ennen lähtöä. Ei ollut enää pakkasta, mutta toukokuun alun päivä oli kolea.
Vaikka tykkään lämpimästä ilmasta, juokseminen on helpompaa viileässä. Kävelijät olivat aloittaneet urakkansa aamukymmeneltä, mutta juoksijat ja pyöräilijät lähetettiin matkaan tuntia myöhemmin kello yksitoista. Juoksijoita oli vain kourallinen, mutta heti alkumatkasta yhtä horisonttiin ampaissutta osallistujaa lukuun ottamatta kaikki juoksivat samaa vauhtia.
Naisista ja miehistä koostunut ryhmämme eteni pitkin maantien laitaa. Kohtalainen vastatuuli painoi kankaista numerolappua tiukemmin kiinni rintaan, mutta ei juuri matkantekoa haitannut. Reitti kiersi pienen järven, ja tiesin, että paluumatkalla toisella rannalla tuuli olisi myötäinen. Haistelin maatilalta tulevan lannan lemua ja pohdin, että oman tutun deodorantin kotiin unohtuminen oli ollut sivuseikka.
Olin suunnitellut, että juoksen kymmenen kilometrin kisan noin maratonvauhtiani 5:40 min/km. Osallistun maratonille jo viikon päästä, minkä vuoksi en aikonut juosta liian kovaa ja rasittaa itseäni. Lappu rinnassa sellaista on kuitenkin lähes mahdoton toteuttaa. Juoksin ensimmäisen kilometrin ajassa 5:35 min/km. Se oli vielä suhteellisen leppoisaa vauhtia, ja keskisykkeeni oli 136 lyöntiä minuutissa.
Kylätapahtumassa en puolustanut enempää enkä vähempää kuin viime vuoden voittoani naisten sarjassa. Kuuntelin muiden hengästymisen astetta. Tiesin, että minulla oli varaa kiristää vauhtiani, vaikka se ei kuulunut suunnitelmiini. Eniten pelkäsin, että joku takanani vain kyttäilee ja ampaisee ohitseni vauhdilla, jota en voi saavuttaa. Näin meni toinen, kolmas ja neljäskin kilometri. Vauhti oli kolmen kilometrin ajan 5:23 min/km. Sykkeeni kipusi ensin 140:en ja lopulta yli 150:en lyöntiin minuutissa.
Järjestäjät olivat pystyttäneet ensimmäisen juomapisteen viiden kilometrin kohdalle. Tarjolla olisi ollut sekamehua. Tämä oli jo neljäs kerta, kun juoksin kyseisessä tapahtumassa, ja aiempina vuosina olen pysähtynyt juomaan. Aikaa on ollut jopa vaihtaa muutama sana juomapisteellä päivystäneiden ihmisten kanssa. Juoksimme mieheni kanssa rinta rinnan ja olimme ottaneet hieman kaulaa muihin. Minä johdin naisissa ja mieheni oli omassa sarjassaan toinen. Juoksimme ensimmäisen juomapisteen ohi.
Viides kilometri meni ajassa 5:09 minuuttia. En uskaltanut katsella kovin paljon taakseni, sillä edelleen pelkäsin jonkun pyyhältävän sieltä ohi. En pystyisi kovin paljon kovempaa juoksemaan. Juoksu tuntui silti yllättävän mukavalta. Sykkeeni oli noin 155 lyöntiä minuutissa, mikä oli selvästi vauhtikestävyysaluetta, mutta ei vielä maksimissa. Maksimivauhtia ei tietenkään pysty juoksemaan kymmentä kilometriä, sillä jalat menevät hapoille ja vauhti jossain vaiheessa hidastuu.
Juoksin oikealla sykealueella, sillä kinttuni eivät alkaneet tuntua raskailta. Pystyin puhumaan miehelleni, joskin jutustelu oli satunnaisia kommenttejani lapsuudestani tutusta ratsutilasta, jonka ohi juoksimme, tai huomioitani kevättaivaalla uljaana lentävästä joutsenpariskunnasta.
Toisella juomapisteellä, joka oli kahdeksannella kilometrillä, pysähdyimme juomaan. Otin mukillisen makeaa sekamehua. Sinänsä viileässä ilmassa juostessa ei ollut tarvetta nesteelle, mutta pieni sokeritujaus teki hyvää. Halusin myös ottaa juotavaa, kun ystävälliset järjestäjät olivat sitä meille valmiiksi mukeihin kaataneet. Iso roskiskin oli tuotu juomapisteelle, johon heitin käytetyn muovimukin.
Juomapysähdyksen vuoksi kahdeksannen kilometrin keskivauhdiksi muodostui 5:30 min/km. Se oli siitä huolimatta nopeampi vauhti kuin jota oli suunnitellut. Aion seuraavan viikonvaihteen maratonilla juosta vähintään vauhtia 5:40 min/km, joka riittää noin neljän tunnin aikaan. Toki nyt juoksin alle neljäsosan maratonin matkasta, joten vauhti saattoi olla nopeampi. En kuitenkaan halunnut väsyttää itseäni liikaa. Lisäksi kymmenen kilometrin kisasta piti pystyä palautumaan ennen maratonia.
Muut juoksijat jäivät mieheni ja minun taakse, joten viimeisillä kilometreillä ei ollut tarvetta kiristää vauhtia. Yhdeksännen kilometrin juoksimme rinta rinnan ajassa 5:19 minuuttia. Viimeisestä tienristeyksestä oli enää alle kilometri maaliin. Siihen osui myös reitin isoin ylämäki, minkä vuoksi kunnon loppukiriin ei riittänyt energiaa. Viimeisellä kilometrillä vauhtini oli 5:17 min/km ja syke 157 lyöntiä minuutissa.
Juoksimme mieheni kanssa yhdessä maaliviivan yli. Aikamme oli 53:18 minuuttia. Kelloni näytti matkaksi 9,93 kilometriä, eli reitti oli himpun verran alimittainen. Mutta eipä sitä ollut ilmoitettukaan virallisesti mitatuksi. Aika hyvin talkoovoimin järjestetyltä kylätapahtumalta joka tapauksessa. Keskivauhtini oli ollut 5:22 min/km.
Suunnitelmien mukaan mennyt onnistunut juoksu on ilon aihe. Ei väliä, juokseeko massatapahtumassa vai lämminhenkisessä kylätapahtumassa kaukana kaupungeista. Palkintojen jako oli järjestetty suuren maailman tyyliin. Voittajien nimet ja ajat kaikuivat kaapin korkuisesta kaiuttimesta, ja yleisö taputti kunkin vuorollaan hakemaan mitalinsa ja muut palkintonsa. Olin naisten sarjan ensimmäinen, ja mieheni palkittiin miesten toiseksi nopeimpana. Ostimme grillimakkarat, jotka söimme sinapin kanssa seisaaltaan mitalit kaulassa roikkuen.
En voi kieltää, etteikö ensi viikon maraton pelottaisi. On se taas pitkä matka juosta. Kymmenen kilometriä on myös paha matka, vaikka sitä ei aivan täysillä juoksisikaan. Maraton juostaan hitaammin, mutta matka on pidempi. Se on sitä kautta myös elimistölle rasittavampi. Nyt uskon, että palaudun hyvin kymmeneltä kilometriltä lauantaiksi. Lepään, syön ja juon ja käyn tekemässä muutaman kevyen harjoituksen. Ensi viikonloppuna mennään taas.
LENKILLÄ 