Kävin tämän viikon alkupuolella vanhassa opiskelukaupungissani Tampereella. Päivän mittaisella reissulla mukanani oli vanhin lapseni, joka tapasi vaihto-oppilaskaveriaan. Minunkin piti nähdä yläasteaikaista tuttuani, mutta viime hetken esteiden vuoksi suunnitelmat muuttuivat. Sanotaan, että ystäville on tehtävä tilaa kalenteriin, joten varasin tunnin hieronta-ajan entiselle lukio- ja ratsastuskaverilleni, joka aloitti juuri hierojana tamperelaisessa kauneushoitolassa. Hän oli ehtinyt jo kysellä, tarvitsenko hierontaa (vastaus: aina). Loppupäivän ohjelmaksi riitti kiertely kaupungilla. Saisinpa kerrankin olla ihan yksikseni.
Hyppäsin kotona vanhasta tottumuksesta kuskin paikalle. Olin katsonut juna-aikataulujakin, mutta todennut raiteilla matkustamisen aivan liian kalliiksi. Jos sähköauton akun lataa täyteen, menee siihen 77 kWh. Edullisella pörssisähköllä se ei paljon maksa. Auton käytöstä on toki muitakin kustannuksia kuin ”polttoaine”, mutta silti oli edullisempaa ajaa Espoosta Tampereelle omalla autolla kuin maksaa monta kymmentä euroa junalipuista. VR:n luotettavuuden kanssa on ollut myös viime aikoina vähän niin ja näin. Maltillisella ajotyylillä akku tyhjeni hitaasti, kun huristelin lapsi vierelläni Pirkanmaalle. Jossain Toijalan takana huomasin kysyä, olisiko hän halunnut ajaa. Vastaus oli myönteinen, ja sovimme, että hän istuu ratin takana kotimatkalla.
15 vuoden tauon jälkeen näin lukiokaveriani. Hän jutteli enimmän aikaa beigejen alushousujen verhoamalle takamukselleni, kunnes käännyin hierontapöydällä selälleni makaamaan. Tunti kului nopeasti. Kauneushoitolassa vierailun jälkeen siirsin auton parkkiin lähemmäs Tampereen yliopistoa, jonne suuntasin seuraavaksi. En päässyt sisälle rakennukseen, sillä ovet oli jo suljettu siltä päivältä. Jäin istumaan pääovien eteen ja katselin ympärilleni. Sitten vuosituhannen vaihteen oli näkymä täydentynyt sähköpotkulaudoilla ja isolla kyltillä, joka ilmaisi kokoontumispaikan onnettomuustilanteissa.
Hain maisterin paperini Tampereen yliopistosta kaksikymmentä vuotta sitten. Miten monia kertoja olinkaan astellut saman pihan poikki syksyllä lehtien pudotessa vaahteroista, talvella kuivan pakkasilman kipristellessä varpaita ja jälleen yhden uuden kevään tullessa. Nyt perheellisenä ja kolmen lapsen äitinä aika, jolloin olin vastuussa vain itsestäni, tuntuu toiselta todellisuudelta. Lapseni ovat jo teini-ikäisiä, mutta tuskin huoli heistä koskaan mihinkään katoaa.
Kurkkasin myös isoista ikkunoista sisään. Näin huonosti, mutta olin huomaavinani, että aiemmin ulko-ovien oikealla puolella sijainnutta pientä myymälää ei enää ollut tutussa paikassaan. Sieltä sai aikoinaan ostaa iltapäivälehden viidellä markalla, ja kun euron käyttöönotto läheni, kuudella markalla. Muistelin, että samalta tiskiltä pystyi lunastamaan kopiointikortin, jolla pääsi ottamaan valokopioita tenttikirjoista. Kopiointikoneita oli aulassa toinen toisensa vieressä. Ehkä nekin oli jo poistettu käytöstä – en nähnyt pidemmälle sisääntuloaulaan.
Käänsin selkäni yliopistorakennukselle, enkä kaivannut takaisin. Olen valmistuttuani opiskellut hieman avoimessa yliopistossa sekä osallistunut kesäyliopiston ja aikuisopistojen kirjoituskursseille. Sain aikoinaan oppikirjojen pänttäämisestä aivan tarpeekseni, enkä kahdenkymmenen vuoden aikana ole saanut uutta kipinää opiskeluun. Junnaan myös samassa työpaikassa, johon menin valmistumisvuonna 2005. Työpaikan nimi ja sijainti Helsingissä ovat vaihtuneet kahdesti, mutta työnantaja pysynyt muuttumattomana.
Lämmin kesäpäivä alkoi lähestyä iltaa, kun kävelin Yliopistonkatua alaspäin Tampere-talon ja Sorsapuiston ohitse Tullikamarin aukiolle. Ravintola Telakasta tilasin ruoan ja ison tsekkiläisen oluen. Kannoin tuopin yhteen terassipöytään ja jäin yksin istumaan. Tuuli lepatti aurinkovarjon reunaa, ja mietin, kaivaisinko repustani kirjan vai muistivihon ja kynän. Kirjoittaminen yksin ravintolassa oluttuoppi edessä kuulosti liian boheemilta, joten aloin lukea. Ei haitannut, vaikka sain tovin odottaa ruokaani. Eihän minulla muuta ollutkaan kuin aikaa.
Yksin oleminen oli harkittu teko. Suorastaan performanssi keskellä muuta elämää, jonka täyttävät kaupassakäynnit, ruoanlaitot, pyykinpesut, äiti mun dödö on loppu, mun huoneessa on hämähäkki, mun kännykkä ei lataa. Yksin oleminen tilanteessa, jossa ei ole tottunut olemaan yksin, on outoa. Siinä on jotain viehättävää, mutta olen niissä tilanteissa vieraalla maalla. Kiinnitän huomiota istuma-asentooni, haarukan ja veitsen kilahdukseen ja siihen, miten taittelen lautasliinan pöydälle kulma sopivasti lautasen alle, ettei se lähde tuulen mukana lentoon. Olen, kuin joku ulkopuolinen tarkkailisi toimintaani yhtä kiinnostuneena kuin minä sitä havainnoin.
Viereisen pöydän itserakkaan oloinen henkilö puhui treffikumppanilleen lähinnä omista asioistaan. Monologin katkaisivat kysymykset toiselle osapuolelle aivan kuin tämä henkilö olisi muistanut, että näin jossain oppaassa kehotetaan tekemään. Eipä vastapuolikaan kovin puhelias ollut, mutta ehkä hän ei saanut puheenvuoroa. Näin se on, ihmiset ajattelevat lähinnä itseään, eivätkä muita. Tuskin kukaan kiinnitti huomiota yksin pöydän äärellä istuskelleeseen naiseen, vaikka tämä pää hohtaen pohti, miltä näyttää.
Paluumatkan Tampereelta istuin enimmäkseen hyödyttömänä apukuskin paikalla. Sähköauton akku riitti, eikä ylimääräisiä pysähdyksiä tarvittu. Kotona yksi lapsista tuli eteiseen vastaan. En tuonut tuliaisia Tampereelta, sanoin. En sitä odottanutkaan, vastasi lapsi. Oli siis sellainen mahdollisuus, että hän vain halusi nähdä minut.
Viisihenkisessä perheessä olen tottunut siihen, että kotona on lähes aina joku vastassa. Jos ei nyt kapsahtamassa kaulaan tai punaista mattoa rullaamassa eteen, niin ainakin fyysisesti läsnä. Nyt, kun vanhin lapsista on opintojen perässä muuttamassa pois kotoa ja yksi huoneista tyhjenee, on tullut konkreettiseksi se, että tämä ei kestä ikuisesti. Oma rauha, jota niin usein olen hälinän keskellä kaivannut, alkaa tuntua pelottavalta. Perheen yhteiset etelänmatkat tiivistyvät rannoilta poimittuihin simpukankuoriin, jotka olen kerännyt lasipurkkiin vessaan. Menneet talvet varaston seinällä roikkuvaan liukuriin, johon olen mustalla tussilla kirjoittanut lapsen nimen ja luokan.
Yksin voi olla monella tapaa. Yksin voi olla myös ihmisten ympäröimänä. Se on vaikeampaa, kun näkee, että muilla on muut, minulla vain oma seurani. Sosiaalinen media lisää yksinäisyyteen ja yksin olemiseen oman ulottuvuutensa, sillä se tuo silmien eteen muiden kuvia hauskoista hetkistä. Nuo hetket olisivat olemassa, vaikka niistä ei otettaisi kuvia ja jaettaisi koko maailman nähtäväksi. Evoluution näkökulmasta lajikumppanien läsnäolo on tuonut turvaa ja äärimmäisissä tapauksissa taannut henkiinjäämisen – kaveria ei jätetä. Kun tuo yksi kaveri sitten on jätetty kuvien ulkopuolelle, tuntee hän hätää aivan kuin olisi henki lähdössä.
Juoksen paljon vain omat ajatukset seuranani, enkä pidä sitä ongelmallisena. Koko juoksuharrastukseni alkoi vuonna 2012 siitä, että halusin tekemistä aivan itsekseni. Myös muut harrastukseni lukeminen ja kirjoittaminen vaativat omaa rauhaa. Silloin saan keskeytyksettä syventyä sanojen maailmaan sekä oikeisiin että kuviteltuihin todellisuuksiin. Yksin oleminen on mukavaa silloin, kun se ei ole vallitseva olotila. Yksin saattaa tulla orpo olo. Siksi usein odotan yksin olemista enemmän kuin siitä lopulta pidän.
LENKILLÄ 