Siitä lähtien, kun täytin 40 vuotta (nyt siellä nopeimmat jo laskivat, että viisi vuotta sitten), olen etsinyt nelikymppisen identiteettiä. En ole sitä löytänyt. Ihmisten nuoruusvuosia on venytetty pitkälle, eikä ikääntymistään huomaa ennen kuin kollageenisäikeet naamassa napsahtelevat.
Ikä on mitä on, joten on pohdittava muita identiteettejä. Sain esikoiseni 26-vuotiaana. Tottelen äiti-sanaa, mutta en tullut sellaiseksi kuin ajattelin, että äitinä oleminen minua velvoittaa. Annoin tukan kasvaa ja vaihdoin äitiyshousut samoihin Amerikasta ostettuihin Leviksiin kuin ennen raskautta. Tunnen onnistuneeni, jos joku teineistäni naurahtaa vitseilleni.
Kymmenen maratonin jälkeen en edelleenkään identifioi itseäni juoksijaksi. Ne ovat niitä muita, jotka ottavat tämän tosissaan. Minulla ei ole pikkuhousuja erikseen juoksua varten, olen käyttänyt juoksumatolla samoja kenkiä kymmenen vuotta enkä seuraa sykevälivaihteluani. Toisaalta juoksuharrastukseni ei enää tunne sitten kun -ajattelua. Se on nyt tai ei koskaan, sillä parhaat vuoteni juoksijana ovat käsillä.
45-vuotispäivänäni heräsin hotellin sängystä Nurmeksessa Pohjois-Karjalassa. Olen käynyt maakunnassa vain muutamia kertoja, vaikka yksi isovanhemmistani oli syntynyt Valtimolla. Pieni Valtimon kunta liittyi viisi vuotta sitten Nurmeksen kaupunkiin. Huomasin kumpuilevaa ja sinänsä kaunista maisemaa katsellessani, että olen vahvasti identiteetiltäni länsisuomalainen. Kun on syntynyt vanhan merenpohjan päälle, on tottunut kovaan tasaiseen maahan.
Olen pitänyt itseäni länsisuomalaisena, jota rasittavat Pohjois-Karjalan geenit sydän- ja verisuonitauteineen. Jos lähden tästä maailmasta yhtä nuorena kuin isoäitini, en ehdi edes jäädä eläkkeelle. Sitten kun -ajattelun saan siinä tapauksessa unohtaa muillakin elämänalueilla kuin juoksuharrastuksessani. Elämä todellakin on nyt, vaikka en 45-vuotiaana tunne vielä olevani kunnolla aikuinen.
Istuin Valtimolla kesäkahvilassa, joka toimi vanhassa hirsirakennuksessa. Emäntä keitti vieraille varta vasten kahvit ja istui keinutuoliin istumaan ja juttelemaan, vaikka selvästi muitakin kiireitä olisi ollut. Katselin ympärilleni ja ymmärsin, miten paljon paikka muistutti mummulaani. Siis sitä, jossa pohjoiskarjalainen isoäitini hääräsi kunnes 30 vuotta sitten äkillisesti menehtyi. Punamusta seinävaate, puiset penkit ja räsymatot tuvan lattialla. Ne näyttivät tutummilta kuin ikkunasta näkynyt pohjoiskarjalainen maisema.
Länsisuomalaisena, äitinä, juoksijana ja nelikymppisenä olemisen lisäksi kuulun muihinkin sosiaalisiin tai kulttuurisiin ryhmiin. Huomaan, että sitä vahvemmin ne minua ohjaavat ja määrittävät, mitä pidempään olen kuhunkin ryhmään kuulunut. Toisaalta, kun puolessavälissä viidettäkymmenettä ei vielä ole hahmottanut nykyistä vuosikymmentään, ehtii seuraava jo tulla ennen kuin nelikymppisen identiteetti on löytynyt.
Hienointa on huomata, että koskaan ei ole liian myöhäistä löytää vahvuuksia tai ominaisuuksia, jotka erottavat itsen muista. Olen ollut bloggaaja kahdeksan vuotta ja sen roolin olen imenyt itseeni vahvasti. Tunnistan kirjoittajan itsessäni, ja kun kuuntelen muita samaa hassua harrastusta harrastavaa tai jopa siitä ammatin itselleen tehnyttä, tunnen vahvaa yhteenkuuluvuutta. Kokemukset luomisen vimmasta ja innostuksesta ovat yleismaailmallisia. Se on aivan sama, lukeeko tätäkään kirjoitusta kukaan, kunhan olen saanut kirjoittaa mieleeni puppuavia ajatuksia ylös.
Ellen sitten kaadu saappaat tai lenkkikengät jalassa, tulee juoksuharrastukseni jossain kohtaa päätökseensä, ja minun on jatkettava matkaani kävellen. Vaikka ihmiset elävät nykyään pidempään ja yleisesti ottaen ovat terveempiä kuin ennen, en luule itsestäni liikoja. Ehkä siksi on ollut vaikea kutsua itseään juoksijaksi, kun olen vain käymässä. Juoksuharrastuksellani on alku (kevät 2012) ja loppu (joku herran vuosi).
Kirjoittaa voin niin kauan kuin kynä pysyy kädessä. Kirjoittajan identiteetistä ei tarvitse pitää kiinni kynsin ja hampain ellei sitten tykkää pureskella kynänpäätä. Siksi se on ollut helppo omaksua. Passiini merkitty syntymäpaikkani pysyy samana, vaikka muuttaisin maailman ääriin. Kunnat yhdistyvät toisiinsa ja isommat nielevät pienempänsä, mutta historiaa se ei muuta – vain tulevaa.
Vaikka en ole löytänyt nelikymppisen identiteettiä tai ymmärtänyt, mihin nyt pitäisi olla matkalla, kun olen 45-vuotias, en yritä olla iätön. Kukaan ei ole ikuisesti nuori, ja vanhenemisen kieltäminen tai nuoruudessa väkisin roikkuminen on turhaa. Miksi yrittää olla jossain muussa kohtaa omaa elämänpolkuaan kuin on? On jätettävä taakseen osa asioista, että voi vastaanottaa uusia.
Ehkä 45-vuotiaana oleminen on juuri tällaista. Parhaassa tapauksessa olen elämäni puolivälissä. Toinen isoäitini eli jopa 95-vuotiaaksi. Se saa pohtimaan, mitä on tullut tehtyä ja mitä vielä voisi elämässään saavuttaa. Ikä on tuonut realismia, mutta myös kykyä kyseenalaistaa sitä, millaiseksi itsensä on ajatellut ja kuvitellut. Mitä, jos länsisuomalainen uskaltaisi kivirannoilta kavuta vaaran päälle ja katsoa avoimin silmin sielulleen vierasta maisemaa?
PS: Olen ollut espoolainen yli 20 vuotta. Kaikella rakkaudella nykyinen kotikaupunkini, mutta olet sieluton. Tällä kokemuksella en osaa sanoa mitään espoolaisesta identiteetistä.
LENKILLÄ 