Osallistuin syksyn aikana jälleen yhdelle luovan kirjoittamisen kurssille. Kurssi kokoontui joka toinen viikko viisi kertaa. Tapaamiskertojen välillä teimme aina yhden kotitehtävän, kuten runon, pienoisnovellin tai dialogin. Tehtävät palautettiin hyvissä ajoin ennen seuraavaa tapaamiskertaa opettajalle, joka puolestaan lähetti ne kaikille kurssilaisille luettaviksi. Näin jokainen ehti tutustua toisten tehtäviin ennakolta. Tehtävät luettiin ääneen kokoontumisissa, minkä jälkeen niistä keskusteltiin yhdessä. Opettajan palautteet kaikista kurssitehtävistä saimme vasta kurssin loputtua.
Jokainen kokoontumiskerta kesti 2,5 tuntia. Kurssi toteutettiin lähiopetuksena Helsingin aikuisopiston tiloissa Töölössä. Osallistuin kaksi vuotta sitten vastaavanlaiselle kurssille, joten tilat olivat tutut. Opettaja oli eri ja minulle ennestään tuntematon samoin kun olivat kaikki muut kurssilaiset. Kurssille osallistui reilu kymmenen eri-ikäistä naista ja miestä. Koska kyseessä oli luovan kirjoittamisen perusteet -kurssi, oli kurssilaisilla vaihteleva määrä kokemusta takanaan.
Kirjoitan töissä päivittäin niin sanottua asiatekstiä. Juoksublogia olen pitänyt kahdeksan vuotta. Olen osallistunut ennen tätä muutamille luovan kirjoittamisen kursseille ja kirjoittanut muun muassa aamusivuja. Minulla ei ole minkäänlaista kirjoittamisen kynnystä – kunhan alan kirjoittaa, tekstiä tulee kyllä. Luovan kirjoittamisen kurssilta hain vinkkejä, inspiraatiota ja palautetta. Lisäksi oli mukava tavata muita luovasta kirjoittamisesta kiinnostuneita ihmisiä.
Koska olen osallistunut jo muutamalle luovan kirjoittamisen kurssille, voin niiden perusteella sanoa, että kurssit ovat aina paljon vetäjiensä näköisiä. Niin nytkin. Kokoontumiskerrat menivät lähes kokonaan aina edellisen kerran tehtävien purkuun, emmekä tehneet kirjoitusharjoituksia juuri muulloin kun ensimmäisellä kerralla, jolloin meillä ei luonnollisesti ollut vielä mitään purettavaa. Kokoontumiskertojen jälkeen opettaja lähetti sähköpostiin lyhyen opetusmateriaalin seuraavan kerran tehtävää koskien sekä tehtävänannon.
Etenkin runon kirjoittamisessa opettajan selkeät ja informatiiviset ohjeet auttoivat paljon. Voisi ajatella, että runon kirjoittamista ei voi opettaa, mutta sain ohjeista paljon irti. En ole juurikaan kirjoittanut runoja, enkä usko, että kurssin jälkeenkään niitä kirjoitan. Siitäkin huolimatta, että kurssin jälkeen saamassani palautteessa luki, että olen saanut ”otteen runoudesta”. En aio ottaa sitä tiukempaan otteeseen, mutta tehtävä opetti paljon tiivistämisestä, kielikuvien käytöstä ja rytmistä.
Yleisemminkin tekstin rytmiin pääsi paremmin kiinni, kun kirjoittamansa tekstin luki ääneen muille kurssilaisille. Yleensä olimme jakautuneet kahteen ryhmään, joissa toistemme teksteistä keskustelimme. Oman tekstin ääneen lukeminen jännitti monia, mutta itse olin siihen jo tottunut. Niin on toimittu muillakin luovan kirjoittamisen kursseilla. Kun tekstiä lukee ääneen, huomaa paremmin, mitkä lauseet ovat liian pitkiä tai muuten turhan mutkikkaita. Omien tekstien lukeminen ja toisille luettavaksi antaminen jo varhaisessa vaiheessa on antoisaa, vaikka se tuntuisi julmalta. Muut huomaavat helpommin mahdolliset virheet ja epäjohdonmukaisuudet. Toisaalta he myös osaavat antaa parannusehdotuksia: tuosta minä haluaisin kuulla lisää, tuo lause toimi erittäin hyvin.
Opettajan ensimmäinen ohje oli, että omia tai muiden tekstejä ei saa lytätä. Kun alkoi lukea omaa tekstiään, sitä ei saanut aloittaa sanoilla ”tämä nyt vain on tämmöinen” tai muuta vastaavaa. Joka ikinen kerta teki mieli niin sanoa, mutta ei auttanut muuta kuin selvittää kurkku ja alkaa lukea. Koska kävimme kaikki vasta perusteita, ei myöskään ollut tarpeen kritisoida muiden tekstejä. Se ei tarkoittanut, etteikö saanut kommentoida mitään poikkipuolista, mutta tuskin olisi ollut kenenkään etujen mukaista murskata toisen tekstiä.
Kuten mainitsin, opettaja antoi palautteensa vasta kurssin lopuksi. Hän on tietenkin ammattilainen, mutta silti hänen mielipiteensä on vain yksi mielipide. Saattoi olla vain hyvä, että minä tai kukaan muukaan ei muodostanut mielipidettään itsestään kirjoittajana heti kurssin aluksi. Niin nimittäin olisi voinut käydä, jos palautteet tehtävistä olisi saanut heti kun ne oli jättänyt. Toinen näkökulma on, että opettaja sai meistä paremman kuvan kirjoittajina vasta sitten, kun olimme tehneet useamman tehtävän.
Olen kirjoittanut viime vuodet enimmäkseen faktatekstiä. Yhä enemmän minua on alkanut kiinnostaa fiktion kirjoittaminen. Siinä mikä tahansa on mahdollista. Itseään kiinnostavia tai mietityttäviä asioita voi siirtää paperille fiktiivisten hahmojen elettäväksi ja koettavaksi. Lisäksi kirjoittamiseen on minulla liittynyt aina jonkinlainen taika: en tiedä, mistä tekstit tulevat. Kunhan alan kirjoittaa, tekstiä tulee. Usein se tapahtuu vielä sellaisella vauhdilla, että pitää olla nopea, ettei ajatus karkaa.
Opettajan teksteihini tekemät korjaukset olivat pääasiassa stilisointeja. Juuri niitä liian pitkien lauseiden katkaisemisia ja mutkikkaiden ilmausten oikomisia. Kielioppi minulla on hallussa, sillä sitä alkoi minulle takoi päähän jo ala-asteen opettajani. Lukiossa äidinkielenopettajani antoi minulle kullanarvoisen ohjeen kirjoitelman rakenteesta. Paljon siitä syystä kirjoitin ainoan laudaturini äidinkielestä. Kielioppi ja rakenne – siinä on kaksi tärkeää asiaa. Nekin on oltava kunnossa luovassa kirjoittamisessa, mutta sitten on vielä se jokin muu. Se, joka saa tekstin menemään luihin ja ytimiin.
Kurssilla puhuimme siitä, miten luova kirjoittaja katselee maailmaa hieman pää kallellaan. Se tuottaa usein jotain ainutlaatuista. Niin moni asia on jo sanottu ja kirjoitettu – kuka haluaisi lukea latteuksia ja itsestäänselvyyksiä? Luova kirjoittaminen vaatii itsensä likoon laittamista, uskallusta ja tuoreita näkökulmia. Onni on, että olemme kaikki erilaisia. Ei tarvitse pyrkiä olemaan samanlainen kuin joku muu vaan voi olla juuri sellainen kuin on. Se on raikasta ja tervetullutta maailmassa, jossa yritetään mahduttaa kaikkia samaan muottiin tai ainakin tanssimaan ylikansallisten mediajättien algoritmien tahtiin. Onni saattaa löytyä pienistä oivalluksista, onnistuneista lauseista ja kokoon saadusta tarinasta.
Luovan kirjoittamisen kurssin paras anti olikin pääseminen lähemmäksi omaa sisäistä sanataiteilijaansa. Kun kuoritaan päältä pois latteuksia, kuluneita sanontoja, moneen kertaan kirjoitettuja asioita ja päivänselvyyksiä, päästään kirkkaimpaan ytimeen. Sellaiseen, joka voisi kiinnostaa isompaakin yleisöä. On hassua, että mitä yksityisemmästä asiasta kirjoittaa, sitä useammassa se herättää kiinnostusta ja samaistumisen tunteita. Liika tunnustuksellisuus on pahasta, siitä opettajakin huomautti. Omaelämäkerrallisessa muistelussa ei ole tarttumapintaa, mutta oivalluksilla ihmisyydestä sitäkin enemmän.
Sain kaksi vuotta sitten käymäni luovan kirjoittamisen kurssin opettajalta niin ylitsevuotavia kehuja , että jätin ne mieluummin huomioimatta kuin uskoin. En kehtaa niitä edes tähän laittaa. Tälläkin kertaa opettaja muun muassa kommentoi, että kuljetan dialogia sujuvasti ja kieliopillisesti oikein. Kerrontani on kuulemma todella sujuvaa ja oivaltavaa, ja osaan hienosti toteuttaa näytä, älä selitä -mantraa. Mitä vielä mietit, saattaisi joku kysyä ja sitä mietin itsekin. Nautin kirjoittamisesta. Kirjoitan tätä blogia, mutta huomaan, että raja-aidat alkavat tulla vastaan. Aloin kahdeksan vuotta sitten pitää juoksublogia, mutta veri vetää kirjoittamaan ihan jotain muuta.
Jos opettajat koulutien varrella ja käymäni kirjoituskurssit ovat opettaneet paljon kirjoittamisesta, on tämä blogi ollut myös yksi iso kirjoituskoulu. Olen lisäksi lukenut useita kirjoitusoppaita Stephen Kingin Kirjoittamisesta Julia Cameronin Tie luovuuteen -teokseen. Kuuntelupalveluista löytyy runsaasti kirjoittamiseen ja luovuuteen keskittyviä podcasteja. Niitä kuuntelen viikoittain ja yleensä englannin kielellä. On hauska huomata, miten samanlaisia ajatuksia ihmisillä on kirjoittamisesta maantieteellisestä sijainnista ja kielestä riippumatta.
Ei ole mikään salaisuus ja olen sen sanonut monta kertaa ennenkin: yhtä paljon kuin olen kirjoittanut blogia muiden vuoksi, olen tehnyt sitä itseni tähden. Olen opetellut kertomaan, millainen äänimaisema etelän lomakohteiden aamulenkeillä on, millä tyyneydellä silkkiuikku kelluu laineilla juostessani sen ohi ja miltä tuntuu vesi varpaiden välissä maratonilla. Ei ihme, että opettaja kirjoituskurssilla kommentoi, että pidän ansioituneesti aistihavainnot ja kehollisuuden mukana, mikä tekee tekstistä elävää ja läsnäolevaa. Mitäpä muuta olen kuvaillut viimeiset vuodet kuin aistihavaintoja ja kehon tuntemuksia.
Kahdeksan vuoden aikana kirjoittamiseen on tullut rutiini, ja se on muuttunut – jos ei nyt aivan päivittäiseksi – ainakin viikoittaiseksi tavaksi. Saan kirjoitettua pitkänkin tekstin nopeasti, mutta se, mihin menee aikaa, on tekstin hiominen julkaisukuntoon. Se on ollut opettavaista ja paljastanut hyvin esimerkiksi maneerini kirjoittajana. Samalla se on ollut auttamattoman aikaa vievää. Nyt joudun miettimään, mihin kaikkeen aikani riittää.
Kaiken tämän rinnalle on voimallisesti tullut myös sosiaalinen media. Sen algoritmit eivät halua, että jaan siellä mitään, mikä ohjaa käyttäjiä omien palveluidensa ulkopuolelle. Eli siis kun jaan linkin uusimpaan blogikirjoitukseeni Instagramin tarinat-osiossa tai Facebook-seinälläni, nämä Metan sovellukset huomaavat sen ja näyttävät julkaisujani harvemmalle. Samoin, jos kirjoitan Instagram-julkaisuun, että klikatkaa profiilin linkkiä päästäksenne lukemaan blogiani, se näkyy harvemmalle kuin julkaisu ilman mainintaa. Näin siis samaan aikaan, kun sosiaalisen median sovellukset täyttyvät tekoälyllä tuotetuista kissavideoista. Yhden kappaleen sijaan voisin kirjoittaa tästä oman blogikirjoituksen, mutta se on turhaa, sillä sosiaalisessa mediassa tunnen taistelevani tuulimyllyjä vastaan.
Se ainakin on varmaa, että jatkan luovan kirjoittamisen harjoittelua. Aion heti vuoden vaihduttua jatkaa luovan kirjoittamisen kursseilla käymistä. Kirjoittamisesta on vaivihkaa tullut harrastus siinä kuin juoksemisestakin. Minulla kesti kauan, että osasin kutsua itseäni juoksijaksi. En oikein vieläkään osaa. Samoin minusta tuntuu, että huijaan muita ja itseäni, jos sanon, että olen kirjoittaja. Sekin muuten on asia, josta luovan kirjoittamisen kurssilla puhuimme: itsensä kirjoittajaksi kutsuminen ja identifioiminen. Ehkä joskus osaan vielä senkin.
LENKILLÄ 