Hope in Action (Macmillan 2025, 241 sivua) on Suomen entisen pääministerin Sanna Marinin kirjoittama muistelmateos. Tämä arvio koskee alkuperäistä englanninkielistä teosta. Muistelmat ovat ilmestyneet myös suomeksi Gummeruksen kustantamana nimellä Toivo on tekoja.
Hope in Action paketoi Sanna Marinin uran siihen asti, kun hän vuonna 2023 jättää parlamenttityön ja siirtyy Tony Blair Instituten palvelukseen.
Sanna Marin toteaa kirjansa alkusanoissa, että puhuu mieluummin asioista kuin itsestään. Aivan kuin todistaakseen tämän hän kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan suhteellisen lyhyesti ja pintapuolisesti.
Kun Marin pääsee puhumaan asioista, joita on ollut ajamassa eteenpäin tai joista hän on ollut päättämässä, hän tuntuu vasta pääsevän vauhtiin.
Välillä hän kertoo, miten lähtee huoneesta ovet paukkuen tai miten joku lyö hänelle luurin korvaan, mutta muuten (pää)ministerivuosista kertoessaan asiat ja miten ne tapahtuivat, ovat pääosassa.
Tietenkään hän ei kertaa ministerivuosiensa aikaisia poliittisia kädenvääntöjä ja neuvotteluita ulkopuolisen näkökulmasta. Hän on itse mukana tekijänä ja hyvinkin vallan keskiössä.
Sanna Marin kuvaa omia toimintatapojaan ja periaatteitaan, riemun tunteitaan asioiden loksahtaessa paikoilleen ja välillä myös turhautumistaan poliittiseen päätöksentekoon.
Muista kuin politiikan hahmoista kirjassa mainitaan useampaan kertaan Marinin entinen puoliso Markus Räikkönen ja heidän tätä kirjoittaessa kouluikään ehtinyt tyttärensä Emma.
Ystävistään Marin mainitsee lähinnä Ilmari Nurmisen, mutta tämäkin on samaan aikaan politiikan hahmo; puoluetoveri ja kansanedustajakollega. Keskustapuolueen Matti Vanhanen esiintyy – jos ei nyt aivan isähahmona – vanhempana ja viisaampana neuvonantajana ja valtionpäämiehenä.
Marin kertoo, miten hänen piti salassapitovelvoitteen vuoksi vaieta monista asioista kotonakin, mikä osin selittä sitä, että hän aika paljon pohti asioita omassa päässään.
Siitä, miten koronapandemia vaikutti häneen, Marin tyytyy ylimalkaisesti toteamaan, että hänen mielensä on rakentanut muurin suojellakseen häntä.
Tietynlainen pidättäytyneisyys, hallinnan tarve ja jarru päällä eteneminen leimaavat tekstiä. Kirjan osalta revittely on jäänyt siitä arvioita kirjoittaville. Marinin tekstistä sitä ei löydy.
Kirjan alussa Sanna Marin kertaa tilanteen, kun joulukuussa 2019 nousi pääministeriksi. Antti Rinne erosi pääministerin tehtävästä sisäpoliittisten tapahtumien vuoksi, ja tuolloisesta SDP:n varapuheenjohtajasta Sanna Marista tuli pääministeri. Marin oli tuolloin 34-vuotias.
Sanna Marin oli edeltävästi toiminut Rinteen hallituksessa liikenne- ja viestintäministerinä. Tässä pestissä hän ehti toimia puoli vuotta ennen kuin aloitti pääministerinä.
241-sivuisesta kirjasta alle kymmenen sivua kattaa Sanna Marinin lapsuuden ja nuoruuden lukioikään asti. Marin kertoo, miten hänen perheensä ei ollut poliittinen, mutta ympäristö, jossa hän kasvoi, on vaikuttanut hänen poliittisiin näkemyksiinsä.
Sanna Marinin äiti erosi miehestään ja Sanna Marinin isästä, jonka alkoholiongelmaa ei peitellä kirjassa. Perheellä oli taloudellisesti tiukkaa. Marin asui sittemmin äitinsä ja tämän naisystävän kanssa.
Sanna Marin valmistui sukunsa ensimmäisenä ylioppilaaksi, ja hetken aikaa suuntaa haettuaan aloitti hallintotieteen opinnot Tampereen yliopistossa vuonna 2007. Opinnot kestivät lopulta kymmenen vuotta.
Politiikka astuu kuvaan mukaan opiskeluaikana. Marin kertoo viettäneensä paljon aikaa yliopiston kahvilassa muiden opiskelijoiden kanssa väitellen. Opiskelin itsekin Tampereen yliopistossa vuosina 1999-2005, ja luulen, että kyseessä on ollut kuuluisa Alakuppila.
Sanna Marin liittyy SDP:hen, valitaan Tampereen kaupunginvaltuustoon ja kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi. Vuonna 2015 hänet valitaan eduskuntaan ja SDP:n varapuheenjohtajaksi vuonna 2017, ja kuten historia tietää, vuonna 2019 hän nousee pääministeriksi. SDP:n puheenjohtaja hänestä tuli vuonna 2020.
Kirjan kerronta on pääpiirteittäin kronologista, mutta aikajanalla liikutaan eteen tai taaksepäin teeman mukaan ja yhdistetään kaikkeen tähän sosiaalidemokraattista aatteellisuutta. Lisäksi tekstin sekaan on mahdutettu motivaatiopuhetta.
Englanninkielisessä painoksessa tuodaan esiin Suomen erityispiirteitä maantieteellisen sijaintimme tai yhteiskuntamme erityisrakenteiden suhteen.
Pääministeriyden aika kuvataan sitä hallinneiden isojen kriisien tai tapahtumien kautta. Suomalaisten kotiuttaminen Al-Holin leiriltä tuntuu pieneltä, kun miettii, mitä seurasi: pandemia, Ukrainan sota ja Suomen vieminen Natoon.
Kirjan loppupuolella Sanna Marin on omistanut vielä yhden kappaleen uransa skandaaleille. Muutoin hänen henkilökohtainen elämänsä kulkee isojen tapahtumien vierellä ja lomassa, mutta alun lapsuuskuvauksen ja lopun mediassa riepoteltujen tapausten ohella hän ei raota paljon omaa henkilökohtaista elämäänsä.
Marin toki mainitsee ex-puolisonsa ja heidän yhteisen tyttärensä Emman, ja miten he esimerkiksi ex-puolisonsa kanssa päätyivät jakamaan vanhempainvapaan ja miten Marin imetti tytärtään pitkään.
Siitä, miten hänen ja Markuksen avioliitto päättyi eroon, Marin kertoo avoimesti. Marinin henkilökohtainen elämä ei kuitenkaan ole kirjan pääosassa, vaan asiat.
Kirjoitan mielipiteitäni kirjasta, en henkilöstä. Näitä kahta on tietenkin vaikea erottaa toisistaan, kun henkilö nimeltään Sanna Marin on kirjoittanut omat muistelmansa. Maksoin pehmeäkantisesta kirjasta 27,95 euroa.
Sanna Marin on kirjoittanut, mitä on kirjoittanut. En ota kantaa, olisiko tekstiin pitänyt sisällyttää joitain poliittisia tapahtumia, jotka sieltä nyt puuttuvat.
Hyvin selvää on, että Sanna Marin on ottanut ilon irti siitä, että saa kerrankin päättää, mitä hänestä kirjoitetaan. Elämäkerrat ovat lähtökohtaisesti henkilöiden subjektiivisia näkemyksiä. Niitä ei pidäkään lukea puolueettomana ja absoluuttisen totena historiankirjoituksena. Täysin arvoista, asenteista ja kirjoittajan motiiveista vapaata historiankirjoitusta ei ole olemassakaan.
Koska luin englanninkielisen teoksen, en voi sanoa mitään suomenkielisestä käännöksestä. Uskoisin, että suomenkielisessä versiossa ei selitetä samalla tarkkuudelle suomalaisten suhdetta saunaan tai perinteeseemme käyttää turvetta energialähteenä. En tietenkään voi tietää varmasti.
Päädyin lukemaan englanninkielisen teoksen, koska se on teoksen alkuperäinen kieli.
Marin on kirjoittanut kirjan suoraan englanniksi, joka ei ole hänen äidinkielensä. Lapsuudestaan ja nuoruudestaan hän kirjoittaa hyvin yksinkertaisin lausein, mutta teksti monimutkaistuu sitä mukaa, mitä tarkemmin hän kertoo EU:n rahoituskehyksestä tai turpeen ilmastovaikutuksista.
Tuntuu, kuin Sanna Marinilla ei olisi ollut sanoja kertoa lapsuudestaan. Muutos vaatimattomista oloista ponnistaneesta henkilöstä vallankäyttäjäksi näkyy myös kielessä. Ponnisteluissa häntä on auttanut hyvinvointiyhteiskunta, mikä leimaa Marinin ajattelua ja kulkee mukana kirjan alusta loppuun saakka.
Kirja on suunnattu kansainvälisille markkinoille, minkä huomaa esimerkiksi siitä, että Suomea pinta-alaa verrataan Montanan pinta-alaan. Totta tosiaan, maamme ja yksi Yhdysvaltain osavaltioita on saman kokoinen. Minun piti tosin ensi katsoa kartasta, missä Montana on.
Kansainvälisiä lukijoita ajatellen muutamassa muussakin kohtaa olisi voinut vääntää rautalangasta. Sanna Marin toteaa, miten kävi julkista koulua. Siihen kohtaan olisin itse lisännyt, miten julkiset koulut Suomessa ovat huippuluokkaa ja opettajat ovat käyneet yliopiston.
Toisessa kohtaa kulmakarvani nousivat, kun Sanna Marin toteaa, että oli sukunsa ensimmäinen, joka kävi loppuun ”high schoolin”. Kohta vaatisi tarkennusta, että Suomessa vain osa ikäluokasta käy lukion osan valitessa ammattikoulun. Yhdysvalloissa huomattavasti isompi osa nuorista opiskelee high schoolissa kuin mitä Suomessa lukiossa.
En tiedä, ovatko tällaiset sanavalinnat tietoisia. Toisaalta ne sopivat hyvin tarinaan, jossa tuleva valtionpää nousee vaatimattomista oloista vallan huipulle. Jälleen kerran on pidettävä mielessä Yhdysvaltain ja kansainväliset markkinat, joilla kirjalla on suunnattu.
Toisaalta kirjan vahvuutena on tehdä tunnetuksi Suomea. Englanninkielisessä Marin kertoo Suomen vaalitavasta, monipuoluejärjestelmästä, ilmaisesta kouluruoasta ja äitiyspakkauksesta.
Marin kuvaa pandemiaa koskevassa luvussa, miten Suomessa oli pitkään rakennettu ihmisten luottamusta viranomaisia kohtaan. Siltä pohjalta oli helpompi antaa suosituksia mm. koronarajoituksista. Luottamus viranomaisiin on ollut yksi yhteiskuntamme vahvuuksista ja taannut sen toimivuuden myös kriisiolosuhteissa.
Asemaamme Venäjän kyljessä ei voi liikaa kansainväliselle yleisölle korostaa, eikä saa unohtaa sitä, miten Suomessa naiset on jo (maailman mittakuvassa) varhain otettu mukaan päätöksentekoon. Näissä asioissa Marin tekee hyvää työtä ja kirjansa avulla tuo esiin muutakin kuin itseään.
Ikävä kyllä, Sanna Marinin itsekorostus on silmiinpistävää. Omakehua ei tarvitse kissojen ja koirien kanssa hakea, kun se hyppii silmille siellä täällä.
Marin muun muassa kuvaa, miten hän ja Antti Lindtman ovat erilaisia poliitikkoja, ja heidän piirteensä yhdistämällä saisi täydellisen poliitikon. Hän ei unohda myöskään mainita, miten heistä molemmista kovin pidettiin.
Sanna Marin kertoo tienneensä, että voittaisi SDP:n puheenjohtajavaalin. Hän pärjäsi hyvin haastatteluissa, rakasti väittelyä ja hänen asiakeskeisyytensä sopi televisioon.
Jo ajalta, kun hän oli Tampereen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, hän toteaa, miten ihmiset yllättyivät hänen kyvystään johtaa puhetta. Samalla Marin tulee lähes ottaneeksi kunnian itselleen Tampereen Ratikasta ja siitä, että Tampere on hänen kautensa jälkeen valittu usein Suomen parhaaksi kaupungiksi elää.
Sanna Marin tuo esiin jopa lounaskeskustelun Donald Trumpin kanssa vuonna 2019, jolloin hän oli liikenne- ja viestintäministeri. Lounaalla oli puhetta jäänmurtajista, mutta kohta on kirjoitettu tavalla, josta ei oikein saa selvää, mistä tuolloin lopulta puhuttiin ja päätettiinkö jostain.
Lukijalle jäi mielikuva, että Sanna Marin haluaa osoittaa, että on ollut mukana Suomen ja Yhdysvaltain jäänmurtajakaupoissa, mutta jättää kuitenkin asian ilman leijumaan. Kunhan piti mainita, että tällaisissakin keskusteluissa on oltu mukana.
Itsensä kehuminen on tietenkin sallittua, ja ehkä se on vain suomalaisuuteni, mikä saa kiemurtelemaan penkillä, kun sivu toisensa jälkeen Marin mainitsee, miten hän sai maineen vahvana johtajana ja henkilönä, joka puolustaa sitä, mihin uskoo.
Pitää taas muistaa, että teos on suunnattu kansainvälisille markkinoille, johtajuus lukee jo kirjan alaotsikossa ja pienestä maasta ei pääse isoon maailmaan itseään pienentämällä.
Ikävä kyllä, kirjan self help -vinkit eivät ole kovin omaleimaisia puhumattakaan siitä, että ne olisivat lukijoille uutta. Motivaatiopuhe höttöistä. Tähän tapaan:
”We learn by doing.”
”– – -in the most complex situations you should always lean on your values.”
”It’s important to be willing to take chances and try new things in any job you have- – -.”
”Sometimes it is just wiser to accept that you can’t control everything.”
”Everyone only has one life.”
”I believe that in order to truly open new doors, some old ones need to be closed.”
”But when one door closes a new one opens.”
Ja niin edelleen.
Riemuitsen työstä, mitä Sanna Marin tekee suomalaisuuden, Suomen ja ennen kaikkea suomalaisten naisen esiintuomiseksi maailmalla.
Marin ansiokkaasti muun muassa selostaa, mitä tarkoittaa rule of law. Valtaapitävien on noudatettava lakia. Lipsuminen tästä periaatteesta on omasta mielestänikin suuri uhka yhteiskunnassa.
Jos kansainvälisille markkinoille suunnatun kirjan höttöinen motivaatiopuhe tai nolostuttava itsekehu hyppäävät sivuilta silmään, en lainkaan laita pahakseni, että vallankäytön perusperiaatteita väännetään lukijalle rautalangasta.
Marinia uraa leimaavien skandaalien läpikäynti kuulostaa hieman katkeralta tilitykseltä, mutta hän tekee teräviä havaintoja median toiminnasta. Skandaaleissa mediatalot haistavat rahan, ja uusia otsikoita revitään niin kauan kuin jotain uusia tiedonmurusia tippuu.
Jos ei uutta tietoa saada, tehdään sitä itse. Kuten vaikkapa pääministerin tanssivideon tultua julki eräs mediatalo palkkasi ääniasiantuntijan kaivamaan nauhalta, sanotaanko siinä ”jauho”. Ylilyönneiltä ei ole vältytty.
Kirjassa käytetty englannin kieli on paikoin todella yksinkertaista. Se ei sisällä monimutkaisia lauserakenteita eikä vaikeita sanoja.
En tiedä, onko huomioni oikea, mutta lapsuudestaan kertoessaan Sanna Marin käyttää yksinkertaisempaa kieltä kuin kertoessaan vuosistaan pääministerinä.
Kirja antaa eniten sellaiselle, joka on ollut mukana tai muuten läheltä seurannut kirjassa kuvattuja tapahtumia. Suomalaiselle hyvinvointivaltion asukkaalle luokkanousu, jonka Marin eittämättä on tehnyt, ei tunnu erityiseltä tai uniikilta. Tietenkin se on sitä henkilön omassa elämässä.
Luokkanousu toki kiinnostaa kansallisesti ja kansainvälisesti. Luokkanousua koskeva romaani on yksi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokas tänä vuonna. Aihetta ei ole vielä koluttu loppuun.
Kirja sopii uteliaalle lukijalle, vaikka ei juuri uutta tarjoakaan. Englanninkielinen teos on tietenkin lähtökohtaisesti tarkoitettu ulkomaalaiselle yleisölle. Se sopii myös muistin virkistykseksi lähihistoriasta.
Tartuin kirjaan sen saaman mediahuomion vuoksi. Jotta pystyin muodostaa oman mielipiteeni, oli kirja luettava.
Olisin toivonut voivani sanoa, että yllätyin positiivisesti. Kirjan jonkinlaisena punaisena lankana on yritetty pitää naisjohtajuutta ja sitä, että naisten ei kuulu pelätä valtaa vaan päinvastoin haalia sitä itselleen. Jos saa lokaa niskaansa, voi aina verrata itseään Mahatma Gandhiin, kuten Marin vaatimattomasti tekee. ”First they ignore you, then they laugh at you, then they fight you, then you win.”
Kokonaisuus jää kuitenkin epäkoherentiksi; sen osat eivät muodosta ehjää kokonaisuutta. Se johtunee jonkinlaisesta syvällisyyden puuttumisesta. Marin kertoilee, että ensin kävi näin ja sitten kävi noin ja ”Pirkkala was a good place to grow up and go to school, and I lived there until I was nineteen.”
Sanotaan, että äidinkieli on monille tunteiden kieli. Sillä pystyy ilmaisemaan tunteitaan ja ajatuksiaan syvällisimmin. Ehkä osa pintapuoliseksi jääneestä tekstistä johtuu käytetystä kielestä, osa kirjoittajasta ja osa siitä, että jääpä kerrottavaa vielä tulevaisuudessakin.
LENKILLÄ 