Pyhäpäivien aamuissa on moni asia vinksallaan. Maisema on autio, sillä sieltä puuttuvat roska- ja jakeluautot ja bussit kulkevat harvemmin ja tyhjempinä. Töihin ja kouluun kiirehtijät ovat vaihtuneet satunnaisiin kulkijoihin. Lähdin joulupäivän aamuna juoksemaan kotoani kohti merenrantaa. Edelläni seurue käveli koko autotien leveydeltä. He eivät olisi kuulleet takaansa hiljaa matelevaa sähköautoa.
Sellaista tiellä ei näkynyt, eikä juuri muitakaan autoja. Minne ihmiset olisivat edes autoillaan joulupäivän aamuna menneet? Lähestyin tienvaltaajaseuruetta takaapäin. Koska olin vasta aloittanut lenkkini, hain vielä hengitykselleni ja askelilleni tahtia. Dieselkoneeni oli käynnistymässä, mutta kävelijät eivät havainneet lähestymistäni. Ohitin seurueen pientareen puolelta. Pitkän kevyttoppatakin helman alla liehuivat pyjamahousujen lahkeet.
Juoksen usein pyhäpäivien aamuina. Oli sitten juhannus, joulu, pääsiäinen tai vappu, hyödynnän vapaapäivien aamut ja nappaan niistä aikaa harrastukselleni. Mitä pidemmälle joulupäivän lenkkini eteni, sitä enemmän näin muita juoksijoita. Itse asiassa iso osa vastaantulijoista kulki juosten. Joko he tavallisina aamuina sulautuvat massaan tai sitten juoksijoita vain oli enemmän. Luulen, että kyse on jälkimmäisestä vaihtoehdosta, sillä en itsekään tavallisena torstaina lähde aamulenkille vaan suuntaan työkoneeni ääreen.
Lasten leikkipuisto pienen metsikön reunassa oli hiljainen. Keinut odottivat vauhdinantajiaan ja liukumäet hurjastelijoitaan. Puiston kohdalla vasemmalta puoleltani lähestyi mies kirkkaanvärisessä ulkoilutakissaan ja pieni reppu selässään.
Alppiruusupensas levittäytyi laajana männikön seassa, ja näin miehen hahmon sen lävitse. Ensin hän näytti tavalliselta ulkoilijalta. Kun juoksin lähemmäksi, näin, että miehellä oli oluttölkki kädessään. Hän kohotti pohjan kohti taivasta ja kaatoi juomat kurkkuunsa. Sitten mies viskasi tölkin uhmakkaan rehvakkaasti pusikkoon ja jatkoi hoipertelevaa kävelyään.
Jatkoin matkaani metsikön halki ja juoksin kohti mäkeä, jossa ruosteenväriset männynrungot nousivat korkeuksiinsa ja niiden takana harmaanvalkoiset kerrostalot. Vilkuilin tulosuuntaani, jotta näkisin, lähtikö mies seuraamaan minua. En nähnyt ketään. Tuskin hän oli edes huomannut minua. Luulen, että hän etsi korkeintaan seuraavaa alkoholiannosta, mihin en voinut tarjota apua. Juomaliivissä minulla oli kaksi energiageeliä ja puolen litran lötköpullollinen muovilta maistuvaa vettä.
Ihmettelin, miksi aloin humalaisen miehen nähtyäni vilkuilla taakseni. Juostessani en yleensä pelkää mitään tai ketään. Kun juoksen kaupunkialueella, vastoinkäymiset liittyvät väärään aikaan punaiseksi vaihtuviin liikennevaloihin tai remontissa olevaan alikulkuun, jonka vuoksi on valittava uusi juoksureitti.
Usein juoksen päin punaisia ja tarvittaessa ylittelen työmaa-aitoja. Kerran olin erehdyksessä juossut keskelle työmaa-aluetta. Koska en jaksanut lähteä juoksemaan takaisin sinne, mistä olin tullut, avasin työmaa-aidassa olleen oven ja pääsin sitä kautta pois. Se kävi helposti. Anova saa, etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan sanotaan jo Sanassakin.
Ei-juokseva minäni onkin sitten vähemmän röyhkeä. Joulun alla supermarketissa kiersin ostoskärryni kanssa nöyrästi miehen, joka seisoi hievahtamatta heviosaston luona eikä suostunut väistämään naista. Minua siis. Jos olisin ollut juoksulenkillä, olisin juossut häikäilemättä päin, sillä juoksu on supervoimani.
Muut kaupassa kävijät saavat kiittää onneaan, etten ole alkanut juosta ostoskärryjen kanssa. Siitä tulisi pahaa jälkeä. Sovinistimiehet lentelisivät kuin keilat suippopaprikoiden väliin ja matelijamummot litistyisivät banaaniterttujen sekaan.
En ole tottunut vilkuilemaan taakseni, mutta humalaisen miehen nähtyäni huomasin niin tekeväni. Humalaiset ihmiset saavat minut valppaaksi. Ongelma ei ole alkoholi vaan ihmiset, jotka eivät sitä osaa käyttää. Viini totisesti on viisasten juoma. Jatkoin matkaani, eikä kukaan lähtenyt seuraamaan.
Sain matkan varrelta seurakseni juoksukaverini. Hän juoksi kanssani puolet 20 kilometrin lenkistäni. Jatkoimme matkaamme Helsingin Munkkiniemeen, jossa olimme monet kerrat kuluneena syksynä juosseet iltalenkin. Valoisaan aikaan kaikki näytti hieman erilaiselta. Osin se sitä olikin.
Tarvonsalmen ponttonisilta oli uusittu ja otettu käyttöön. Nyt ei tarvitse enää kiertää mantereen puolelta, vaan saamme ihastella merimaisemaa kevyelle liikenteelle tarkoitetulta sillalta. Silta helpottaa monen työmatkaliikkujankin elämää, eikä vain maisemia ihailevien lenkkeilijöiden.
Joitain vuosia aiemmin Laajalahdella Helsingin ja Espoon välillä uusittiin toinenkin kevyenliikenteen silta. Tarvonsilta kulkee Turun moottoritien vieressä lähellä Gallen-Kallelan museota. Sillalla on usein toiveikkaita uistelijoita tai mato-ongella kalastavia, mutta joulupäivän aamuna ei näkynyt kuin lintuja, jotka eivät tarvitse apuja ruoanhankintaan.
Merimetsot ja lokit lentelivät meren puolella ja harmaahaikara seisoskeli mantereen puolella ruovikon reunassa. Harmaahaikaroita on alkanut talvehtia pääkaupunkiseudulla, ja olen nähnyt sellaisen ennenkin vuodenvaihteen tienoilla. Suurempi ihmetys olivat valkoposkihanhet, jotka nukkuivat sillan kupeessa pää siiven alla. Niitä en ollut ennen tähän aikaan vuodesta Suomessa havainnut.
Vaikka juoksen usein samoja reittejä, en kyllästy niihin. Vuodenaikojen vaihtelu saa maisemat näyttämään joka kerta hieman erilaiselta. Lisäksi pyhäpäivinä meno on tavanomaisuudesta poikkeavaa: Tarvon silloilta puuttuivat ohi suhahtelevat työmatkalaiset pyörineen ja kalansaaliin toivossa sillankaiteisiin nojailevat kalastajat virveleineen.
Juoksen paljon urbaanissa ympäristössä, mutta myös luonnossa. Rannoilla, poluilla ja metsissä ei voi olla huomioimatta erilaisia eläimiä, kasveja ja vuodenajan mukana muuttuvia olosuhteita. Tahtomattanikin minusta on juoksijan ohella tullut luonnontarkkailija.
Juoksin loppumatkan jälleen yksin. Laineiden keinuteltaviksi antautuneet lokit olivat muuttuneet vieri vieressä nököttäviksi omakoti- ja rivitaloiksi. Maisemien sijaan katselin kelloani ja siihen kertyviä kilometrejä; tavoitteeni oli juosta 20 kilometriä. Viimeiset kilometrit olivat jo hieman tylsiä, mutta nyt ottaisin takaisin huonommatkin juoksumaisemat.
Joulupäivän 20 kilometrin juoksulenkki jäi vuoden viimeiseksi lenkikseni, sillä heti seuraavan päivän aamuna kolautin vasemman jalkani pikkuvarpaan viereisen varpaan sohvanjalkaan. Iskun seurauksena varvas muuttui sinertäväksi ja aristavaksi. Jalalla ei hetkeen juosta.
Ajattelin jo, että en jaksa kirjoittaa mitään joulupäivän lenkistäni. Olisi parempi, jos en miettisi juoksua lainkaan, pohdin. Sitten tulin järkiini. Pieniä loukkaantumisia, vammoja ja sairasteluja on mahtunut matkan varrelle. Niitä tulee ja menee ja ne ovat osa tätä harrastusta. Ensi alkuun ajatukset ovat tummia kuin iskun saanut varvas tai vääntynyt nilkka, mutta mieli kirkastuu sitä mukaa kun mustelmat häipyvät.
Ellei välillä olisi tylsää, eivät kauniimmatkaan maisemat tuntuisi miltään. Niinpä päätin kirjoittaa muistiin, mitä joulupäivänä 2025 näin ja koin. Voin onneksi uida ja pyöräillä. Kipeä varvas on tiukasti teipattu viereiseen kaveriin kiinni. Korvaavat lajit täyttävät tulevat päiväni, ja näkyvät varmasti blogissakin. Hyvää ja turvallista loppuvuotta 2025 kaikille!
LENKILLÄ 