Korona-aikana olen parantanut sekä puolimaratonin että maratonin aikojani. Ennätykseni ovat nyt 1:49 ja 3:58 tuntia. Viime viikonloppuna lähes sivusin kymmenen kilometrin ennätysaikaani ja juoksin toisen kerran elämässäni matkan alle 50 minuutissa.
Pandemia on antanut mahdollisuuden käyttää muilta menoilta vapautunut aika juoksemiseen. Onneksi valitsin sen, enkä lamaantunut kotiini. Kun juoksutapahtumat ovat olleet tauolla eikä yhteistreenejä ole voinut pitää, olisin voinut päätyä myös siihen, että en paljon treenaile.
Eristäytyminen harmittaa välillä todella paljon, mutta aika on ollut minulle suotuisaa. Elämä on rauhallista ja päivät toistuvat samanlaisina, minkä vuoksi nukun hyvin ja riittävästi. Tuntuu, että olen saanut painettua alas ylimääräisiä kierroksia. En kaipaa päiviä, jolloin pitää aamulla kiirehtiä työpaikalle ja iltapäivällä kotiin ja silti tuntuu, että on aina väärässä paikassa.
Juoksuvalmentaja Ira Hassinen*, joka on laatinut minulle juoksuohjelman jo reilun kahden vuoden ajan, oli merkinnyt viime lauantaille ohjelmaani kisavauhtisen kymmenen kilometrin harjoituksen. Toiveita hyvän tuloksen suhteen ei juuri ollut, sillä tein talvella todella vähän vauhtikestävyysharjoituksia juosten – ihan siitä syystä, että oli niin paljon lunta ja usein kylmä ilma. Tuntuma nopeaan juoksuun on ollut kadoksissa.
Vetotreenien sijaan kävin talvella hiihtämässä mäkisellä reitillä, jossa sain sykkeen koholle. Hiihtäessä kylmyys ei haitannut samalla tapaa kuin kovaa juostessa. Kylmimmillään pakkasta oli 16 astetta. Palasin usein hiukset ja kaulassa ollut tuubihuivi huurteessa kotiin.
Mietin ensin, että juoksen ohjelmassa olleen kymmenen kilometriä reippaasti ja että se saa riittää. Suunnittelin 5:15-5:20 min/km vauhtia, joka on noin puolimaratonin kisavauhtini. Jostain kuitenkin tuli ajatus, että mitä hävittävää minulla on, kun juoksen yksikseni ympyrää. Valitsin suorituspaikaksi Leppävaaran stadionin takana olevan asfaltoidun reilun kilometrin mittaisen ulkoilureitin.
Lämmittelynä toimi juoksu autolta ”kisapaikalle”, mikä on ensimmäinen asia, jota en yleensä kenellekään suosittele. Näin lyhyille matkoille kannattaisi aina lämmitellä kunnolla. Juoksu on tuolloin mukavampaa ja vammariski pienenee. Lennosta napsautin Garminin päälle ja lisäsin vauhtia. Juoksin reilusti alle 5 min/km -vauhtia. Se oli toinen selvä riskinotto.
En ollut talven jäljiltä tottunut juoksemaan niin kovaa ja vaarana oli, että maitohappoa alkaa kertyä lihaksiin ja kangistun. Silläkin uhalla jatkoin paahtamista. Juoksin seitsemän kilometriä putkeen kilometrivauhdeilla 4:50-4:59 min. Juokseminen oli haastavaa, mutta ei ylivoimaista.
Kilometrien 8-9 kohdalla vauhti hieman hidastui ja kellotin matkan ainoat 5:llä alkavat kilometriajat. Kun viimeinen kilometri alkoi, tajusin, että minulla oli lähes kuusi minuuttia aikaa, ja silti alittaisin 50 minuuttia. Siitä riemastuneena juoksin viimeisen kilometrin aikaan 4:45 min. Lopputulos: 49:07 min keskivauhdilla 4:55 min/km.
Kymmenen kilometrin paras aikani on kolmen vuoden takaa huhtikuulta 2018. Silloin juoksin 48:53 min. Tuolloin ennätysjuoksua edelsi kuukausien harjoittelu Esport Arenalla. Ennätysjuoksua seurasi parin kuukauden telakka, sillä monien tekijöiden yhteisvaikutuksesta sain lonkkaani rasitusvamman. Juoksut oli hetkeksi juostu.
Ikää on sen jälkeen tullut kolme vuotta lisää ja täytän tänä vuonna 41. Siihen ja vähäisiin vetotreeneihin nähden yllätyin, että pystyin jälleen alittamaan 50 minuuttia kymmenellä kilometrillä. En voi tietenkään olla varma, juoksinko tasan kymmen kilometriä, mutta uskoisin, että GPS antaa melko tarkan tuloksen aukealla pellolla.
Kun analysoin tulostani, uskon siihen vaikuttaneen sopivasti haastaneen harjoittelun ja parantuneet veriarvot. En väsyttänyt itseäni liikaa vetotreeneillä talven aikana, vaan hain sopivaa vaihtelua hiihdosta. Olen syönyt lääkärin valvonnassa lisärautaa syys-lokakuun vaihteesta alkaen, ja ferritiiniarvoni on nousussa. Juoksuvalmentajani laatiman ohjelman avulla kunto nousee, mutta ylilyönneiltä vältytään. Iän tuomaa vaikutusta palautumisnopeuteen ei voi kiistää.
Viime vuonna juoksin näihin samoihin aikoihin tuolloin vuoden nopeimman kymmenen kilometriä. Silloin aikani oli 50:36 minuuttia. Tulos on vertailukelpoinen, sillä juoksin sen samassa paikassa. Olosuhteet olivat tuolloin huonommat, sillä satoi ja tuuli.
Urheilukelloni mittaa sykkeen ranteesta, joten sekään ei ole aivan luotettava mittari. Käytin vuosi sitten samaa kelloa, joten syketiedot ovat keskenään jotenkin verrattavissa. Vuosi sitten juoksin kisavauhtisen kymmenen kilometriä keskisykkeellä 169, kun se nyt vuotta myöhemmin oli 161. Melkoinen lasku siinäkin.
Jälkikäteen huvittaa, miten vakavasti otin vuosi sitten kymmenen kilometrin testijuoksun. Optimoin ruoan ja levon ja olin juossut edeltävästi enemmän vetotreenejä. Tällä kertaa juoksin aamulla jo ennen yhdeksää ja muutenkin huolta vailla.
Vaikka kisoja ei nyt järjestetäkään, kannattaa itseään aika ajoin haastaa. Tällä kertaa opin jotain riskinotosta. Olen yleensä viimeiseen asti varmistelija, mikä toki tuo paremman tuloksen pidemmillä matkoilla, mutta lyhemmillä voi näköjään vähän irrotella. Lisäksi sain erittäin hyvän onnistumisen kokemuksen. Luulin, että en enää pääsisi samaan kuntoon kuin jossa olin vuonna 2018 ennen telakalle joutumista.
Seuraava testin paikka tulee olemaan Vitual HCRD** toukokuussa. Valittavana on joku HCRD:n matkoista 5 km, puolimaraton tai maraton, joista valitsin puolimaratonin. Suoritusaika on 15.-23.5.2021. Nyt pitäisi vielä miettiä reitti, jolla ei olisi pysähdyksiä ja joka olisi mahdollisimman tasainen. Virtual HCRD:llä ajanotto on juoksijan vastuulla, mutta tuloksen voi ladata netissä olevaan tuloslistaan. Luulen, että sitäkään ei tule juostua vain reippaana lenkkinä.
*) Juoksuohjelma saatu. Iran tavoittaa Facebookin tai Instagramin kautta tai hänelle voi laittaa s-postia osoitteeseen irahassinen@gmail.com
**) Osallistuminen saatu. Hinta 10/15 €. Lisää Virtual HCRD:stä voit lukea Helsinki City Running Dayn nettisivuilta.
LENKILLÄ 