Laskin Outi Pakkasen kirjasta Pullonkerääjä (Otava 2022, 318 s.) kaksikymmentä viittausta koronapandemiaan.
Maaliskuussa 2020 alkanut pandemia vaikutti jollain tavalla jokaisen elämään. En selvästikään ollut vielä valmis muistelemaan, miten pieni virus hankaloitti arkipäivää.
En ollut ennen kirjan lukemista törmännyt yhteenkään kaunokirjalliseen teokseen, jossa olisi mainittu kasvomaskien käyttö, koronarajoitukset, välistä jäänyt itsenäisyyspäivän vastaanotto tai peruuntuneet ylioppilasjuhlat.
Noudatin kuuliaisesti rajoituksia, mutta nyt kun voin taas vapaasti hengittää, juhlia ja tavata iäkkäämpiäkin sukulaisia, en halua palata menneisiin vuosiin.
Viittaus koronavirukseen on useammalla kuin joka 10:nnellä kirjan aukeamalla. Kirja sijoittuu Helsinkiin ja vielä tarkemmin Töölön kaupunginosaan. Eletään marraskuuta eli ”kuoleman kuukautta”.
Pandemia ei ole edes sivuosan roolissa, mutta kirjan henkilöt elävät aikaa, jolloin esimerkiksi kasvomaskeja piti käyttää julkisessa liikenteessä.
Pakkanen ottaa kirjansa sivuilla kantaa myös moneen muuhun ajankohtaiseen aiheeseen. Huomiota saavat taksiuudistus, roskaaminen ja Helsingin ainaiset katutyöt.
Espoo on landea, johon yksi kirjan päähenkilöistä Anna Laine ei voisi edes kuvitella muuttavansa.
”Minä olen stadilainen, nyt ja ikuisesti amen! Annan posket paloivat punaisina. – Eihän Espoo ole edes mikään kunnon kaupunki, se on… se on landea!”
(Ote kirjasta Pullonkerääjä, s. 99)
Pullonkerääjä jatkaa Anna Laine -dekkarisarjaa. Laineen tarina jää irtonaiseksi kirjan muista tapahtumista.
Pääosassa on värikäs ja varakas töölöläisperhe, jonka jäseniä kolmessa sukupolvessa Pakkanen kuvaa monipuolisesti.
On herkkä opiskelijapoika, pettävä aviomies ja kimpaantunut kotirouva. Hahmot ovat stereotyyppisiä, mutta Pakkanen kuljettaa heitä tilanteista ja paikoista toiseen ammattitaidolla.
Yksi kuolemantapaus on tietenkin mahduttava dekkariin. Se ei ole pääosassa eikä erityisen sotkuinen. Kirja sopii herkemmällekin lukijalle.
Oikeassa elämässä jonkin töölöläiskerrostalon kauniiden seinien sisäpuolelle saattaisi mahtua jopa dekkarikirjailijan mielikuvituksen ulottumattomissa olevia ihmiskohtaloita.
Tarinan uskottavuus ja kietominen oikeisiin ilmiöihin ja paikkoihin lisäsi lukukokemuksen nautintoa. Siitäkin huolimatta, että koronasta muistuttaminen toi mieleen ikävät ajat.
Pakkanen kirjoittaa varmasti, minkä vuoksi tekstiä on nautinnollista lukea. Tarina etenee jouhevasti ja turhia paikoillaan polkematta. Sellaiseksi dekkarit ovat tarkoitettukin; helposti kulutettavaksi viihteeksi.
Tarinaa kerrotaan useamman eri henkilön silmin, mikä sekoittaa lukijan päätä. Kesti hetken, ennen kuin muistin, kuka kukin on ja missä suhteessa tosiinsa. Osa henkilöistä linkittyy vasta aivan kirjan loppuaukeamilla.
Kirjaan mahtuu pari hassua yksityiskohtaa, jotka laittoivat kohottelemaan kulmia. Sivulla 31 yksi kirjan päähenkilöistä ihastelee huuliaan, joista Sophia Lorenkin olisi ollut kateellinen aikana ”kun botoxista oli tuskin kuultukaan”.
En ole täyteaineiden asiantuntija, mutta sen tiedän, että Botox on hermomyrkkyä, joka lamaannuttaa lihakset. Sillä ei tehdä pusuhuulia.
Muhkeahuulisella kirjan henkilöllä oli myös ”vanhan analogisen kännykän lisäksi vielä lankapuhelin, jota hän ei tosin koskaan käyttänyt” (s. 107).
Perheeni tietoliikenneasiantuntija vahvisti, että analoginen kännykkäverkko NMT on jo suljettu. Voisiko siis analoginen kännykkäkään toimia 2020-luvulla?
Ostin Pakkasen kirjan itselleni joululahjaksi. Pari vuotta aiemmin tein saman ja luin tuolloin dekkarin heti joulunpyhinä.
Viime jouluni meni lukemisen, liikunnan ja vähän kaiken suhteen ikävämmissä merkeissä.
Kiireinen kevät ei jättänyt paljon aikaa lukemiselle, mutta nyt vihdoin! Pidin tällä viikolla kolme lomapäivää ja ehdin jälleen tarttua kirjaan.
Nopeasti luettava viihdekirja palautti lukemisen ilon. Varsinaiseen kesälomareissuun pakkaan mukaan monta paperista käyttöliittymää, jotka aion avata useammin kuin puhelimen.
LENKILLÄ 