Pidin runsaan kuukauden mittaisen ylimenokauden Espoo Rantamaratonin jälkeen. Espoo Rantamaraton oli kahdeksas maratonini ja vuoden toinen maratonini. Se juostiin 16.9.2023.
Olin maratonin jälkeen juoksematta kolme viikkoa pelkästään siksi, että vasen akillesjänteeni kipeytyi maratonilla. Kumpikaan akillesjänteeni ei ollut aikaisemmin oireillut mitenkään.
Huomasin, että liike on lääke, eikä tekemättömyys ja toimettomuus tehnyt jalkaa paremmaksi.
Nyt olen siinä tilanteessa, että juoksen noin kolme kertaa viikossa ja käyn joogassa sekä venyttelen ja rullailen jalkojen lihaksia. Olen myös yrittänyt vahvistaa jalkaterien pieniä lihaksia sekä käynyt muutaman kerran hieronnassa.
Olen yleensä ollut maratonin jälkeen 1-1,5 viikkoa juoksematta. Tällä kertaa tauko venyi kaksinkertaiseksi.
Olen juossut sen verran monta maratonia, että tiedän, miten kehoni ja mieleni reagoi.
En tunne kipua, väsymystä, janoa tai nälkää välittömästi maratonin jälkeen. En esimerkiksi huomannut mitään kipua nilkassa, kun olin juossut maratonin. Pystyin kävelemään normaalisti maalialueella.
Haasteellisinta on muistaa, että maratonin jälkeinen ylivirittynyt olotila voi kestää useita päiviä, ennen kuin väsymys iskee.
Vaikka silloin tekisi mieli juosta, en juokse. Maratonilta palautuminen saattaa kaikkinensa viedä kuukauden päivät. Allekirjoitan väitteen omalta kohdaltani.
Kun aloin tauon jälkeen taas juosta, en heti alkanut noudattaa juoksuohjelmaa.
Kahden maratonin vuosi oli ollut rankka mielelle ja keholle. Aloin pohtia, että ensi vuonna yksi maraton saattaa riittää. Pidän itselläni oikeuden muutoksiin tässä asiassa.
Ylimenokaudella keskityin muuhun tekemiseen. Olin ilmoittautunut luovan kirjoittamisen kurssille Helsingin aikuisopistoon.
Kurssi on ollut minulle hyppy tuntemattomaan. Olen kirjoittanut blogia yli kuusi vuotta, mutta luova kirjoittaminen on toisenlaista.
Minulla on ollut vaikeuksia siirtyä mielikuvituksen maailmaan. Sitä tosin olemme kurssilla harjoitelleet. Yhdeksän kerran kurssi päättyy tällä viikolla. Ikävöin jo valmiiksi viikoittaisia tapaamisia.
Kirjoituskurssilla olen tavannut aivan erilaisia ihmisiä, kuin joihin törmään esimerkiksi juoksupiireissä, työpaikalla tai edes omassa tuttavapiirissäni.
Olen oppinut, että juoksun ohella minulla on muitakin kiinnostuksenkohteita, jotka rikastuttavat elämääni, kun niille vain antaa mahdollisuuden.
Myös Helsingin kirjamessut osuivat ylimenokaudelle. Vietin siellä kolme päivää. Kuuntelin kirjailijahaastatteluja, löysin uutta luettavaa ja tapasin muita kirjallisuudesta bloggaavia tai somettavia henkilöitä.
Nautin messuhälinästä ja muistin, miten paljon pidänkään kirjoista ja lukemisesta.
Suurin oppi ylimenokaudella on kuitenkin ollut se, että tykkään juosta. Kun maratonin aiheuttama rasitus oli muisto vain, aloin haaveilla ensi vuoden juoksutapahtumista.
Ylimenokausi opetti, että en osaa olla ilman juoksua. Juoksemisesta tulee välittömästi hyvä olo, joka kestää tunteja vielä senkin jälkeen, kun olen jo palannut lenkiltä kotiin.
Tiedän, mitä teen, kun juoksen. Olen pohtinut, pidänkö rimaa liian matalalla, jos tähtään ensi keväänä ”vain” puolimaratonille. Maratonin voisin juosta syksyllä, jolloin kiivain harjoittelu osuisi kesään.
Aloin juosta tavoitteellisesti alkuvuonna 2019. Juoksua olen harrastanut jo yli 11 vuotta. Kuitenkin vasta tavoitteellisen harjoittelun myötä vuoteeni on tullut selvä jaksotus.
Juoksin maratonin syksyinä 2019, 2020, 2021, 2022 ja 2023. Niiden jälkeen on alkanut vuoden kurjin aika, kun on ollut pimeää ja märkää. Minä puolestani olen ollut kuin varsa kevätlaitumella.
Poikkeuksen teki vuosi 2020, jolloin minuun iski jonkinlainen post marathon blues. Olin varsin apaattinen varsa, eikä tehnyt mieli heilutella häntäjouhia tai hirnahdella iloisesti.
Vuodenkiertoon on kuulunut, että joulun lähestyessä olen taas alkanut juosta enemmän ja kehittää ja ylläpitää peruskuntoa.
Tänäkin vuonna ylimenokausi on tullut tarpeeseen. Huomaan, miten juoksuinnostus alkaa taas olla huipussaan ja olo olla pitelemätön.
Perhearjen asettamat raamit hillitsevät pahimpia ylilyöntejä. Niiden ansiosta minulla on myös realistinen kuva siitä, millaiset ovat rahkeeni tavoitteelliseen harjoitteluun.
Ylimenokausi antoi tilaa katsoa asioita kauempaa. Ymmärsin, että niin paljon kuin juoksemisesta pidänkin, on myös muita asioita, jotka kuvainnollisesti sanoen saavat minut liekkeihin.
Kun on kovin juoksukuplan sisällä, omat saavutukset himmenevät muiden loistavien aikojen varjossa.
Kevään remonttikiireiden ohella pystyin jotenkin viemään läpi harjoitteluohjelman. Kolmas neljän tunnin alitus oli kevätmaratonilla toukokuussa vain puolen minuutin päässä. Nyt, kun olen saanut ajallista ja henkistä etäisyyttä asiaan, pidän sitä oikeinkin hyvänä suorituksena.
Syysmaratonin alla eteeni tuli juoksuun mitenkään kuulumattomia terveydellisiä haasteita. Jos maratonviikko on yleensäkin vuoristorataa, tunsin, että kiipeän kallioseinämää ylös ilman turvavaljaita.
Ylimenokausi tuli tarpeen keholle ja mielelle, mutta nyt olen valmis taas uusiin haasteisiin. Katson luottavaisin mielin kohti vuotta 2024.
LENKILLÄ 