Viisi erityistä kilometriä Stadium Night Runilla

Valmistaudun juoksutapahtumiin yleensä lakkaamalla värikkäät kisakynnet. Jos oikein intoudun, käytän kahta tai useampaa väriä.

Lauantaina 4.11.2023 olin valmistautumassa puolentoista kuukauden jälkeen jälleen yhteen juoksutapahtumaan. Tällä kertaa kyseessä oli viiden kilometrin mittainen Stadium Night Run. Voitin tapahtumaan osallistumisen juoksukaverini Suvin kanssa.

Nimestään huolimatta Stadium Night Runin lähtö oli viideltä iltapäivällä. Marraskuun ankeudessa silloin oli jo pimeää.

Pimeyden lisäksi oli kylmää ja märkää. Kisakynsien lakkaaminen olisi ollut turhaa, sillä oli laitettava hanskat käteen.

Kisakynnet sai unohtaa, mutta muuten viiden kilometrin juoksutapahtumaan piti valmistautua samalla hartaudella kuin muihinkin tämän vuoden massatapahtumiin.

Valitsin ajoissa kengät ja vaatteet. Asicsin Novablastit ovat olleet luottokenkäni lyhyillä matkoilla.

Juoksin Novablasteilla yhden maratoninkin, mutta kenkien kimmoisuus pääsee parhaiten esiin kovemmissa vauhdeissa. Niitä ei turhaan kutsuta kengurukengiksi.

Olin käyttänyt Novablasteja viimeksi Midnight Runilla. Leikkasin kengistä pois edellisen tapahtuman ajanottosirun. Naps, ja kengät olivat valmiit uuteen kisaan.

Lauantai oli saiteinen. Päivällä kuuroissa oli taukoa, mutta illaksi vettä oli jälleen luvattu lisää. Käytän sadetakkia juostessa vain silloin, kun lähden vaikkapa juoksemaan kovassa sateessa pitkää lenkkiä.

Juoksutapahtumassa hiostava sadetakki on epämiellyttävä. Viisi kilometriä on lisäksi niin lyhyt matka, että siinä märät vaatteet eivät haittaa.

Valitsin kesätakin, kesätrikoot ja pitkähihaisen aluspaidan sekä tuubihuivin päähäni. Alussa mainitsinkin jo käsineet, joilla peitin lakkaamattomat kisakynteni.

Stadium Night Run juostiin Helsingin Kaivopuistossa. Puistoteiden risteykseen oli pystytetty pieni kisakeskus. Siellä oli bajamajoja, mutta ei pukuhuoneita.

Ennen lähtöä riisuin päältäni ylimääräiset vaatteet ja sulloin ne reppuuni. Olin valinnut pitkän ja paksun fleecetakin ja vettä pitävän päällystakin, jotka lämmittäisivät myös kisan jälkeen.

Kun olin vessajonossa puoli tuntia ennen lähtöä, alkoi sataa. Katselin, miten isot sadepisarat imeytyivät ohueen takkiini.

Juoksin suoraan vessasta alkulämmittelyyn. Huomasin, että sade lakkasi.

Alkulämmittelyn kestoksi oli merkitty ohjelmaan 20 minuuttia, mutta sen vetäjällä ei ollut tarkkaa tietoa, miten kauan hänen olisi pitänyt joukkiota liikuttaa.

Toivoin ilmoitetun mittaista alkulämmittelyä kahdesta syystä. Ohuissa kesäjuoksuvaatteissa uhkasi tulla kylmä marraskuun pimenevässä alkuillassa.

Toiseksi olen vielä varonut maratonilla ärtynyttä vasenta akillesjännettäni. Se on ollut nyt hyvässä kunnossa, enkä halunnut järkyttää sitä liian äkkinäisellä liikkeellelähdöllä.

Kun alkulämmittely oli ohitse ja lähtöön enää kymmenen minuuttia aikaa, alkoi lähtösuoralle valua aina vain enemmän ja enemmän juoksijoita.

Näin ruuhkassa muun muassa bloggaajatuttuni Pikkulitenin. Häneltä sain konkarin vinkin, että kannattaa sijoittautua etujoukkoihin, ettei jää reitillä jumiin hitaampien taakse.

Pian bongasin myös juoksukaverini Suvin sekä meille henkilökohtaiseksi jänikseksi lupautuneen Jukan.

Lähdön jännityksessä ja yleisessä hälinässä kylmyys ja pimeys unohtuivat. Olin ilmoittanut tavoiteajakseni 25-30 minuuttia. Se oli saavutettavissa ilman, että tarvitsisi juosta aivan täysillä.

Lähtölaskenta alkoi. Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan… Viimein pääsimme matkaan.

Alussa katsoin tarkkaan, mihin astuin. Lähtöalueelle halki kaupungin kävellessäni ja Kaivopuistossa hetken aikaa kierrellessäni olin huomannut, että vesi ja puista pudonneet lehdet olivat muodostaneet epämääräisiä mutalammikoita.

Pian pääsimme asfaltille juoksemaan. Juoksijajoukko hajaantui, eikä ollut ruuhkaa. Olin tyytyväinen valinnastani lähteä liikkeelle heti kärjen perässä, sillä vauhti tuntui sopivalta.

Ensimmäinen kilometri tuli täyteen Meripuistossa ajassa 5:25 minuuttia. Urheilukellon mukaan sykkeeni oli vielä maltillinen 143 lyöntiä minuutissa. Juttelin jäniksemme Jukan kanssa.

Alku oli melko tasaista ja puoliväliin asti jopa alamäkivoittoista. Meren rannassa tuuli kovaa, mutta se ei haitannut niin kauan kuin puhuri kävi sivusta.

Toisella kilometrillä vauhtini oli keskimäärin 5:06 minuuttia/kilometri. Syke oli noussut jo vauhtikestävyyden puolelle ja oli 158 lyöntiä minuutissa.

Puolivälin jälkeen alkoi haastava ylämäki, kun aloimme nousta kohti Kaivopuiston kärkeä. Lisäksi reitti kääntyi siten, että tuuli iski suoraan päin kasvoja.

Viisi kilometriä on ilahduttavan lyhyt matka. Heti ikävän ylämäen jälkeen näkyi kolmen kilometrin kyltti. ”Voiton puolella!” hihkaisi Jukka.

Kolmas kilometri oli minulle koko juoksun hitain. Sillä vauhtini oli keskimäärin 5:28 minuuttia/kilometri. Syke oli noussut pari pykälää.

Neljäskin kilometri sujui ripeästi, vaikka se piti sisällään jälleen jonkin verran ylämäkeen juoksemista. Minusta tuntui edelleen hyvältä, vaikka sananvaihto jäniksemme Jukan kanssa harveni. Juoksin neljännen kilometrin keskimäärin vauhdilla 5:09 minuuttia/kilometri.

Kun reitin varrella oli neljän kilometrin kyltti, Jukka kysyi minulta ja Suvilta, joko on loppukirin aika. En puhunut mitään, sillä nyt ei enää juteltu.

Tunsin, että minulla oli hyvin voimia jäljellä. Tosin en tiennyt, riittäisikö niitä kokonaiselle kilometrille. Kiristin vauhtia.

Jos olin alkumatkasta juossut vielä mukavuusalueella, viimeisellä kilometrillä annoin mennä. Kuulin vielä, miten Jukka takanani sanoi, että enää 800 metriä. Näin sen kahtena kierroksena radalla ja mietin, että sen verran jaksan kyllä.

Hengitykseni muuttui äänekkääksi ja sykkeeni oli jo lähes 170 lyöntiä minuutissa. Ei ollut enää yhtään kivaa, ellei lasketa sitä, että ohitin pari muuta juoksijaa.

Tapahtumissa hyödynnän aina alamäet ja rullaan ne mahdollisimman kovaa alas. Niin tälläkin kertaa. Maaliin oli vielä hienoista nousua, mutta jaksoin, koska matkaa ei ollut enää juuri mitään jäljellä.

Olin juossut viidennen kilometrin alle viidessä minuutissa. Sain kellotettua pitkästä aikaa melko kovan sykkeen – 175 lyöntiä minuutissa.

Loppuaikani oli bruttona 26:14 minuuttia. Nettoaika, joka on aika lähtöviivan ylittämisestä maaliviivan ylittämiseen, oli 26:06 minuuttia.

Bruttoaikani tarkoittaa koko matkalla keskivauhtia 5:15 minuuttia kilometriä kohti. Nettoajan mukaan laskettuna todellinen vauhtini viivalta viivalle oli 5:14 minuuttia kilometriä kohti.

Olen juossut pari vuotta sitten puolimaratonin nopeammalla keskiajalla, mutta tällä hetkellä kuntoni on tällainen. Maratonin ja sen päälle otetun kevyen jakson jälkeen olen tyytyväinen tulokseen.

Maalissa halasin Pikkuliteniä, ja aivan perässäni saapui oman urakkansa tehneenä myös juoksukaverini Suvi. Kiitin Jukkaa jäniksenä toimimisesta.

Näin maalihuollossa monia juoksupiireistä tuttuja kasvoja ja juttelin hetken heidän kanssaan. Harmi, että kylmässä illassa teki mieli hakea nopeasti lisää vaatetta päälle, enkä ehtinyt kovin monta sanaa kenenkään kanssa vaihtamaan.

Juoksuyhteisö on ihana asia. Juoksutapahtumissa käymisen yksi ehdottomasti parhaita puolia on juoksututtujen tapaaminen.

Jos olin sateisena marraskuun päivänä epäillyt juoksutapahtumaan lähtemisen järkevyyttä, juoksun jälkeen leijailin taas seitsemännessä taivaassa.

Juoksu todistetusti vapauttaa elimistöön aineita, jotka tuovat hyvää oloa. Kyse on kemiasta. Lisäksi onnistumisen kokemukset itsessään saavat iloiselle mielelle.

Onnistumisella tarkoitan suunnitelmien mukaan mennyttä juoksua ja oman kyvykkyyden sisäistämistä. Minä osaan tämän homman!

Ennusteista poiketen illalla ei enää satanut. Kun olin saanut varusteeni vaatesäilytyksestä ja pukenut ne päälleni, jatkoin kävellen matkaani.

Olin pyytänyt miestäni hakemaan minut pienen matkan päästä Kaivopuistosta, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti kotiin lämmittelemään.

Jos aivan oikein muistan, olin juossut viimeksi viiden kilometrin tapahtumassa vuonna 2013. Siitä on jo kymmenen vuotta!

Vaikkapa maratonin jälkeen olo on erilainen, sillä se on niin kova rasitus keholle. Viisi kilometriä oli pikkumatka, mutta juoksutapahtumassa nekin olivat viisi erityistä kilometriä.