Kirja-arvostelu

Kirja-arvostelu: Tarja Virolainen – Juoksijan sielu

Sisältää kaupallisen linkin.

”Matkimalla muita, vertaamalla itseäsi jatkuvasti toisiin, sekoitat vain rytmisi – sen joka tekee sinusta sinut ja minusta minut.” (s. 285) Aivan kuten Juoksijan sielu (Bazar Kustannus Oy 2018, 308 sivua) on kirja muustakin kuin juoksusta, käy edellä oleva lainaus ohjeeksi muuallekin elämään kuin vain juoksuun ja sen rytmin löytämiseen.

Tarja Virolainen (s. 1973) on kirjoittanut kirjan juoksusta. Se voisi olla myös tarina siitä, kun isä kuolee ja äiti sairastuu dementiaan. Miten se vaikuttaa Tarjaan niin, että hän kertoo olleensa koko elämänsä tottunut varautumaan pahimpaan. Hän kirjoittaa, että ”En vieläkään 42-vuotiaana tunne olevani sen arvoinen, että minulla olisi oikeus rakentaa elämäni mahdollisten onnistumisten varaan.” (s. 133) Kirja voisi olla kertomus myös siitä, mitä on ”bore out” työelämässä ja miten elämälleen voi lähteä etsimään suuntaa sapattivapaalla. Tai miten koulukiusaaminen tai väkivaltaan taipuvainen ex-partneri kaukana menneisyydessä vaikuttavat elämään vielä paljon jälkeenpäinkin.

tv2
Kirja sisältää myös kuvia siitä, minne kaikkialle juoksu on Tarja Virolaista vienyt.

Tarja juoksi ensimmäisen puolimaratoninsa Helsingissä keväällä 2009 ja ensimmäisen maratoninsa Budapestissä syksyllä 2012. Sen jälkeen vauhti vain kiihtyy: Berliini, Pariisi, Lontoo, New York, Tokio, Boston, Chicago ja Ateena. Kaikissa näissä kaupungeissa Tarja on juossut maratonin, joista Lontoossa hän juoksi ennätyksensä 3:41.

Kirja etenee kronologisesti juoksutapahtumasta toiseen, mutta Tarja on lisännyt väliin tietoiskuja, ohjeita ja oman paikkansa miettimistä maailmassa. Kirja ei siis keskity luettelemaan kirjoittajan saavutuksia juoksurintamalla, vaan kertoo esimerkiksi, miten Roberta ”Bobbi” Gibb vuonna 1966 juoksi ensimmäisenä naisena Bostonin maratonin. Tosin hänen piti tehdä se salassa isoon huppariin pukeutuneena, koska tuolloin ei vielä katsottu naisten olevan soveliasta juosta maratonia (s. 220). Gibb mainitaan myös toisessa juoksuaiheisessa kirjassa, josta olen kirjoittanut aikaisemmin blogiini (Kirja-arvostelu: Running Like a Girl). Merkittävä hahmo siis.

Kun Tarja kertoo osallistumisestaan juoksuleirille Keniassa, hän ei vain tyydy toistamaan samaa mantraa kenialaisjuoksijoiden ylivoimaisuudesta tai hurmiossa ihmettelemään kenialaisten geneettisiä ominaisuuksia. Tarja huomaa myös puuttua naisten asemaan Keniassa. Siinä missä miehet puuhailevat päivät pitkät mitä puuhailevat, naiset kantavat vedet kilometrien päästä ja muitakin kantamuksia joko päänsä päällä tai sylissään (s. 283-284).

tv1
Pidin iloisen värisestä kannesta.

Kirja ei myöskään alennu juoksujargoniin, vaan aiheeseen vihkiytymättömälle Tarja selvittää muun muassa, mitä tarkoittaa jänis juoksukilpailussa tai millainen ajanottosiru on. Kirjan voi siis lukea muukin kuin juoksun harrastaja. Tosin silloin voi olla vaikea ymmärtää, miksi vatsan toiminnasta tai yleensä vessatoimituksista pitää kirjoittaa.

Juoksukirjana Juoksijan sielu tarjoaa ainakin itselleni samaistumisen kokemuksia. Itse asiassa hyvinkin paljon. On tuttuja paikkoja ja ihmisiä. Juoksin itsekin ensimmäisen puolimaratonini HCR:llä, tosin neljä vuotta Tarjaa myöhemmin keväällä 2013. Olen myös treenannut Runner’s High’n maratonklubissa, jonka harjoituksia ja tunnelmaa Tarja kirjassa hyvin kuvaa. Aki Nummela vilahtelee kirjan sivuilla useasti, ja voin melkein nähdä Akin myhäillen potkivan kiviä kädet puuskassa, kun hänestä puhutaan.

Olin mukana viime kevään ja kesän Runner’s High’n valmennuksessa. Ensin juoksutekniikkakurssilla, sitten juoksukoulussa ja viimeisimpänä maratonklubissa. Osallistuminen harjoituksiin oli osa Midnight Run Helsinki -tapahtuman lähettilästehtävääni, jossa oli vuonna 2017. Tutustuin tuolloin myös Carita Riuttaan. Kun Tarja kirjan sivuilla kertoo, miten Carita kommentoi, että ”Kisoissa tuntuu pahalta. Se vaan kuuluu asiaan” (s. 240), voin melkein nähdä Caritan otsan rypistyvän. Opin valtavasti Runner’s High’n valmennuksessa ja pidin kaikista ohjaajista ja valmentajista.

eltsu3
Minä Runner’s High’n treeneissä Eläintarhan kentällä keväällä 2017.

Kirjassa on niin paljon asioista, joihin voin samaistua, että melkein huvittaa. Ensimmäisen maratonin jälkeinen aamu ja ensimmäisenä tajuntaan jysähtävä ajatus: juoksin maratonin (s. 39). Ryhmässä treenaamisen ilo ja ärsytys: aikuiset ihmiset kisaamassa keskenään, vaikka pitäisi tehdä omaa suoritusta (s. 282). Linnunlaulun nitisevä silta (s.80). Alkoholin käytön vähentäminen (s. 78 ja 227) ja kulmiaan kohottelevat työkaverit pikkujouluissa. Been there done that.

Tarja kertoo kirjassa myös hiihtovaelluksesta Sarekiin Ruotsiin, jossa miehenikin on ollut vaeltamassa. Tarja oli siellä maaliskuussa 2015, jolloin oli vielä täysi talvi. Mieheni on näyttänyt minulle videon omalta Sarekin vaellukseltaan, joka ajoittui heinäkuuhun joskus vuosituhannen alussa. Sarekissa satoi silloinkin lunta. Voin kuvitella hyiset olosuhteet maaliskuussa.

Se, mihin en kolmen lapsen työssäkäyvänä äitinä pystynyt samaistumaan, oli Tarjan kadehdittava yhdeksän kuukauden mittainen sapattivapaa, jolloin hän pystyi treenaamaan jopa kahdesti päivässä (s. 206). Kateudessani kuitenkin tajuan, että jos harrastuksesta tulee ”työ”, saattaa siitä kadota lopulta ilo. Niin oli vaarassa käydä Tarjallekin, joka päätti lähteä Keniaan juoksuleirille etsimään kadoksissa ollutta juoksun iloa. Kenian kokemuksista lukeminen oli kirjan hienointa antia.

tv5

Tarja kuvaa, miten hänestä Keniassa tuntui, kuin hänet olisi heitetty keskelle elokuvaa (s. 256). Efektin syynä ei ollut pusikoissa kiilto silmissä juoksijan evästä eli banaania vaanivat apinat (s. 270) vaan aivan erilainen elämämeno, johon olemme länsimaissa tottuneet. Aikakäsitys on erilainen, kaduilla vaeltelee eläimiä ja kauppa saattaa olla vain kadun varteen levitetty kangas ja tavarat sen päällä.

Kirjan kieli on huoliteltua ja valmista ja sitä oli ilo lukea. Asiat etenevät sopivalla vauhdilla, eikä kerronta jää kertaakaan junnaamaan paikalleen. Kirja on sekoitus juoksun iloa ja myös nurkan takana vaanivaa masennusta: ”Maailma näyttäytyy paikkana, jonne en kuulu”. Aikajänne – vuodesta 2009 vuoteen 2017 – on lopulta melko lyhyt, mutta Tarjan tarina täyttää kirjan sivut ongelmitta. Ja kuten totesin, siihen on sopivassa suhteessa lisätty muitakin kuin kirjoittajan omia kokemuksia ja näkökulmia.

Jokaisen (juoksu)tarina on eri, mutta hämmästyttävän paljon samaa tuntuu kaikilla olevan. Kisojen jälkeistä euforiaa, koko harrastuksen järkevyyden kyseenalaistamista ja hölmöilyä kuten toipilaana juoksemista tai hoippumista maaliviivalle pahoinvoivana. Kaiken kaikkiaan kirja yllätti minut positiivisesti monipuolisuudellaan, syvällisyydellään ja rehellisyydellään olematta kuitenkaan revittelevä ja mässäilevä. Kiitos kirjoittajalle, että päästit matkallesi mukaan!

tv6

Tilaan kirjani yleensä netistä. Jos käytät paljon nettikauppoja, rekisteröidy Bonuswayn asiakkaaksi ja kerää ostoksista bonusta! Bonuswayn asiakkaaksi voit rekisteröityä täällä.

Follow my blog with Bloglovin

12 kommenttia

  1. Juuri kuuntelin tuon kirjan äänikirjana, ja voin sanoa ettei koskaan pitkät lenkit ole hujahtaneet kuin huomaamatta. Voin samaistua sinun ajatuksiisi ja myös Tarjan ajatuksiin juoksusta. Kirja sai pohtimaan yhä uudestaan, miksi minä juoksen ja mitä sillä tavoittelen. 🙂

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s