Pakkanen kuumentaa tunteita

Marras-joulukuun vaihteessa perheessämme asui kolmen viikon ajan ranskalainen vaihto-oppilas.

Ajankohta oli haastava, sillä käsillä olivat vuoden pimeimmät kuukaudet. Mitä Suomella olisi silloin tarjota?

Isänpäivän iltana, jolloin hain vaihto-oppilaan Helsinki-Vantaan lentokentältä, oli maa vielä musta. Seuraavana aamuna rupesi satamaan lunta.

Suomen talvi alkoi juuri oikeaan aikaan. Ennen kuin ensimmäiset tiskirätit putoilivat taivaalta, autossamme olivat vielä kesärenkaat alla. Lumi hurmasi perheemme tilapäisen kuudennen jäsenen.

Välimeren rannalta Pohjolan perukoille saapunut vaihto-oppilas ei ollut nähnyt lunta viiteen vuoteen. Ensimmäisenä kouluaamuna hän ryntäsi ulko-ovesta ulos ilman takkia.

Minun oli huomautettava, että koulumatkalle on puettava takki päälle. Oli sentään marraskuu.

Useammalle suomalaiselle on selvää, miten pakkaseen pukeudutaan. Kylmä ilma ei ainoastaan tunnu epämiellyttävältä, vaan se saattaa lisäksi olla vaarallista.

Kylmettyneenä keho ei jaksa taistella viruksia vastaan, jolloin ihminen helposti sairastuu. Pahimmillaan pakkanen aiheuttaa paleltumisvamman iholle.

Mitä pidempään Pohjolassa on asunut, sitä selvempää on, että marraskuussa ei voi mennä ulos ilman päällysvaatteita.

Eri puolilla Suomea asunut tai liikkunut tietää, että Lapissa päivä on talvella lyhyt ja kesällä pitkä, rannikkokaupungeissa tuulee ja sisämaassa ilma on kuivaa.

Asuin elämäni ensimmäiset 16 vuotta maalla Länsi-Suomessa. Se ei ole maamme kylmin ja lumisin kolkka – varsinkin, kun Pohjanlahti velloo vieressä.

Sähkökatkot eivät olleet lapsuudessani tavattomia. Kun talosta menivät sähköt, ei vettäkään tullut, ja oli pimeää. Usein sähkökatkot ajoittuivat talviaikaan. Silloin piti olla kynttilän valossa.

Opin, että sähkö tulee seinästä, vesi hanasta ja lämpö pattereista – kunnes ei enää tulekaan.

Kun sähköä vuosi sitten kehotettiin säästämään, en juuri joutunut muuttamaan tapojani. Useimmissa taloissa, joissa olen asunut, on vesi lämmitetty sähköllä. Olen aina käyttänyt suihkussa vettä säästeliäästi, eli sulkenut hanan siksi aikaa, kun levitän shampoon hiuksiini ja saippuoin itseni. En myöskään ole koskaan harrastanut pitkiä kuumia suihkuja.

Nykyisen kotini läheltä Espoosta on löytynyt jälkiä ihmisasutuksesta 5 000 vuoden takaa.

Meri on vuosituhansien saatossa karannut useamman kilometrin päähän, mutta joskus kävelyreittieni varrella liplatteli nykyinen Suomenlahti.

Kaksi kohdetta läheisessä metsässä ovat aina viehättäneet minua. Kun minulle selvisi, että niistä on joskus nähnyt merenlahdelle, ymmärsin, miksi pidän juuri niistä paikoista.

Kun olen lempipaikoillani metsässä, en näe vettä, mutta aistin muistoja aavasta maisemasta. Merimaisemasta, johon totuin jo lapsena.

Viime päivinä kovien pakkasten aikaan olen kulkenut kivikautisten asuinsijojen ohi ja miettinyt, miten ihmeessä tuon ajan ihmiset pärjäsivät.

Jotenkin he selviytyivät kovista talvista ilman kolminkertaisia ikkunoita ja kaukolämpöä.

En voi tietää, olenko noiden ihmisten jälkeläinen, vai ovatko omat esi-isäni saapuneet nykyisen Suomen alueelle myöhemmin.

Mielestäni ihminen on tropiikin eläin, eikä sen kuuluisi asua näin pohjoisilla leveysasteilla.

Muutamia mukautumia lukuun ottamatta olemme kuin kaukaiset sukulaisemme Afrikan savanneilla.

Kun katson peiliin, näen vaalean ihon, joka pystyy vähäisestä auringonvalosta muodostamaan D-vitamiinia. Päässäni on paljon ohutta hiusta, joka suojaa kylmältä paremmin kuin paksu ja harvemmassa kasvava hius.

Kannan geenimutaatiota, jonka ansiosta voin juoda lehmän jälkeläisille tarkoitettua maitoa.

Kaikki muu huutaakin sitten päinvastaista. Tarvitsen unta yhtä paljon ympäri vuoden siitä huolimatta, että valoisan ajan pituus vaihtelee. Voin saada jälkeläisiä (no, 43-vuotiaana tähän pitää jo laittaa pieni varaus) ympäri vuoden, vaikka on järjenvastaista synnyttää lapsi keskelle kovimpia pakkasia.

Päiväntasaajalla vuorokaudessa on lähes aina saman verran valoisaa aikaa, eikä vuodenaikoja ole. Ravintoa on aina saatavilla, eikä tarvitse mennä muiden nisille varkaisiin.

Uudenvuoden jälkeen suomalaisia on järkyttänyt Pallastunturilla sattunut onnettomuus, jossa kuolivat 37-vuotias nainen ja tämän 12-vuotias lapsi.

Olin ollut Pallaksella keväthangilla laskettelemassa edellisenä vuonna. Laitoin omalta matkaltani kuvan Instagramiin ja kirjoitin, että meille Pallas oli kaunis ja aurinkoinen, mutta nyt se on vienyt ainakin yhden ihmisen hengen (tuolloin lasta ei ollut vielä löydetty).

Pallaksella sattuneen onnettomuuden aikaan olin käymässä maalla oman lapseni kanssa. Nukuin hänen kanssaan samassa huoneessa lämpöisten vilttien alla, kun ulkona paukkuivat ennätyspakkaset.

Tietenkin onnettomuus mietitytti minua. Olin ollut samassa tunturissa ja minulla on lähes samanikäinen lapsi.

Sain Instagramiin viestin, että aurinkoisella laskettelukuvalla ei ole mitään tekemistä onnettomuushetken kanssa. Kuvaa ei olisi viestin lähettäjän mielestä pitänyt julkaista.

Minulle oli selvää, ettei Pallaksella vuodenvaihteessa näytä samalta kuin huhtikuun auringonpaisteessa. Uskoin Instagram-tiliäni seuranneiden ymmärtäneen asian.

Ilman paikan päällä käymistä osasin päätellä, että Lapissa on tähän vuodenaikaan enimmäkseen hämärää, koska on kaamos. Tiesin myös, että hiihtokeskus ei ole vielä auki.

Uutisten sääennusteet kertoivat, että Lapissa on kova pakkanen.

Oletin, että ihmiset ymmärtävät ilman selittämistäkin, että onnettomuudessa kuolleet äiti ja poika kohtasivat aivan erilaiset olosuhteet kuin minä talvilomallani. Toisaalta halusin näyttää, että Pallas on hyvissä olosuhteissa mukava paikka. Some ei aina ole mukava paikka.

Ihmiset on varustettu erilaisella tajulla pakkasesta, lumesta ja talvesta.

Perustelen omaa suhtautumistani kylmyyteen hieman höpsösti sillä, että olen sekä äidin että isän puolelta sodan käyneen miehen lapsenlapsi. Se, josta lauletaan Veteraanien iltahuudossa.

Äidinisäni taisteli sekä talvi- että jatkosodassa ja isänisäni Lapin sodassa. He selvisivät, ja minä sain elämän. Kyllä minä kykenen juoksemaan puoli tuntia pakkasessa, hiihtämään tunnin tai tekemään lumitöitä puolikuntoisena. Pappani joutuivat monin verroin vaikeampiin tilanteisiin.

Muutaman maalla vietetyn päivän jälkeen ajoin loppiaiseksi takaisin Espooseen.

Matkalla vastaani körötteli auto, jonka tuulilasiin oli raaputettu kaksi A4-arkin kokoista kurkistusluukkua. Se näytti vaaralliselta.

Muutoin liikenne sujui matkalla mukavasti. Kaikki tuntuivat ottavan haastatavan kelin huomioon. Kovalla pakkasella maantie kiilteli liukkaana, eikä siihen voinut laittaa suolaliuosta.

Rauhallinen ajotapa päättyi Kehä III:n sisäpuolella. Hidastin vauhtiani, kun näin tien oikeassa laidassa poliisiauton vilkut päällä.

Autot menivät ohitseni oikealta ja vasemmalta. Ketään muuta ei tuntunut kiinnostavan, oliko tiellä jokin häiriötilanne. Sen sijaan muilla tuntui olevan tulenpalava kiire.

Olin vielä leppoisassa maalaisrytmissä, mutta palasin pian todellisuuteen. Siellä ihmiset pitää liikkeessä kaupungin valot, jotka eivät koskaan sammu.