Kuusivuotiaana kaukaisella kahdeksankymmentäluvulla olin koulukypsyysarviossa. Eteeni iskettiin piirretty kuva, jossa mies käveli sateessa kadulla. Miehellä oli sateenvarjo kädessään siten, että se ei suojannut vesipisaroilta. Psykologi kysyi, mikä kuvassa on vialla. Näin ilmiselvän asian, mutta en sanonut mitään. Pysyin vaiti itselleni edelleen tuntemattomasta syystä.
Tuomio: voi olla vaikea saada kavereita. Hikaroin peruskoulun läpi ja pyrin lukioon 9,8 keskiarvolla. Älyssäni ei ollut vikaa, tai sitten peruskoulussa oli jo silloin paljon vikaa. Kavereiden vähyyttä selitti pieni paikkakunta, jolta lähdin lukio-opintojen perässä isommalle. Olin tuohon mennessä jo saanut suuni auki. Joskus oli ehditty pyytää olemaan hiljempaa.
Elämänpiirini laajetessa ympärilleni kerääntyi aina vain enemmän ystäviä, tuttavia, kavereita. Niitä on tullut parisuhteen, lasten, töiden, harrastusten ja asuinalueen mukana. Olen tilanteessa, jossa ystäville ei riitä tarpeeksi aikaa. Kieltämättä juoksuharrastukseni lohkaisee ison osan arki-illoista ja myös viikonlopuista.
Viime viikolla sportti ja sosiaaliset suhteet pääsivät keskenään hyvään tasapainoon. Juoksin kolme lenkkiä, hiihdin kerran ja joogasin. Ehdin myös tavata ystäviäni. Kahtena päivänä pystyin yhdistämään liikunnan ja kuulumisten vaihdon. Tapanamme on lähes viikoittain kokoontua joogaamaan yhden ystävän kotiin, ja sen jälkeen pulista mielen päällä olevat asiat läpi. Usein hillitön höpöttäminen karkaa käsistä jo joogatessa, vaikka silloin kuuluisi keskittyä asanoihin ja rauhoittua. Se ei aina onnistu. Lisäksi tapasin yhtä kaveriani yhteisellä lenkillä.
Maanantaina juoksin lapsen harrastuksena aikana 6,15 kilometriä ajassa 40 minuuttia. Keskivauhti oli 6:38 min/km, joka toistui viime viikolla hämmästyttävän useasti. Lumessa paksuissa talvivaatteissa juostessa se näyttää olevan minulle hyvin tavallinen peruskestävyyslenkkien vauhti.
Tuntui hienolta palata vanhaan tuttuun arki-iltojen rytmiin. Loppuvuonna olin kiireinen muiden asioiden kanssa. Pidin ylimenokautta, huolehdin meillä kolme viikkoa asuneesta ranskalaisesta vaihto-oppilaasta, sairastin toisen koronaviruksen aiheuttaman taudin ja vietin joulua.
En aio osallistua tänä keväänä maratonille. Tavoitteeni on huhtikuussa juostava puolimaratonin mittainen matka, mikä tarkoittaa lyhyempiä harjoituslenkkejä pienemmällä intensiteetillä. Lähden tuolloin vierailemaan vanhimman lapseni kanssa ranskalaisen vaihto-oppilaan luokse. Matkan aikana osallistun erääseen juoksutapahtumaan Ranskassa. Kirjoitan siitä myöhemmin oman postauksensa. Vaikka juoksisin ilman tavoitteita, tuntuu erityisen hyvältä, että alkuvuoden harjoittelukauden kruunaa osallistuminen juoksutapahtumaan.
Tiistaina käytin taas hyväkseni lapsen harrastuksessaan viettämän ajan ja lähdin juoksemaan. Sain vieläpä seuraa lenkille, mikä oli erittäin kivaa. Suuuntasimme juoksukaverini kanssa lempimaisemiini merenrantaan. Ehdimme nähdä vilauksen auringonlaskusta. Matkaa lenkille kertyi tällä kertaa 6,90 kilometriä ja aikaa kului 45:48 minuuttia. Keskivauhti rennolla lenkillä oli 6:38 min/km.
Keskiviikkona olin jälleen liikkeellä juoksukaverini kanssa, mutta tällä kertaa emme lähteneet lenkille. 43-vuotiaana voi edelleen tehdä joitain asioita ensimmäistä kertaa elämässään: menin kaverini kanssa yleisöksi TV-ohjelman kuvauksiin. Saimme aitiopaikalta eli toisesta rivistä seurata, kun ammattilaiset tekivät töitään ja purkittivat TV-ohjelmaa. Jakso tulee ulos heti pääsiäisen jälkeen, jolloin näen lopputuloksen.
Torstai oli varsinainen multisport-päivä. Vein heti työpäivän päätyttyä yhden lapseni harrastukseensa. Se kesti puolitoista tuntia. Ei ollut järkeä lähteä ajamaan takaisin kotiin, joten juoksin odotteluajan. Reitit lasten harrastuspaikkojen lähellä ovat tuttuja, mutta pimeä talvi-ilta ja edeltänyt tauko tekivät tepposet. Juoksin kaksi kertaa harhaan, mutta onneksi ei ollut kiire. Juoksin 10,66 kilometriä ajassa 1:10 tuntia. Keskivauhtini oli jälleen tuttu 6:38 min/km.
Tätä tarkoittaa harjoittelun puuroutuminen. On turvallista ja tuttua juosta aina samaa vauhtia, koska se on helppoa. Muuttumaton juoksuvauhti ei kehitä juoksuominaisuuksia laajasti, eikä edistystä tule. Niinpä aion taas ottaa ohjelmaan vetoharjoitukset, jota keho saa vaihtelevaa treeniä. Juoksutapahtuma, johon Ranskassa osallistun, sisältää jonkin verran nousua, sillä osa reitistä kulkee poluilla. Kevään aikana minun on käytävä myös mäissä juoksemassa.
Torstain lenkin jälkeen kävin nopeasti suihkussa, vaihdoin vaatteet ja kietaisin joogamaton kainalooni. Joogahetkemme ystävien kesken hellivät niin kehoa kuin mieltä. Olen noista hetkistä erittäin kiitollinen.
Perjantai ja lauantai olivat treenien suhteen lepopäiviä. Kävin lauantaiaamuna kosmetologilla, eikä hoidon jälkeen ollut suositeltua hikoilla. Lauantai-iltana en hikoillut saunassa tai lenkkipoluilla, sillä menimme mieheni kanssa yhteisen ystävämme luo kylään. Join lasin viiniä ja kaksi mukillista kahvia, menin nukkumaan yhden maissa yöllä ja nukuin kahdeksan tunnin yöunet. Kelloni väitti, että siitä puolet oli syvää unta. En tiedä, pitikö se paikkaansa, mutta viini ja kahvi eivät tällä kertaa haitanneet uniani.
Sunnuntaina lähdin hiihtämään. On meneillään aivan upea hiihtotalvi. Luonnonlunta tulee koko ajan lisää, ja ilma on pakkasen puolella. Pääsen tällä hetkellä hiihtämään kotioveltani, joten se on yhtä helppoa kuin juoksemaan lähtö.
Laitoin siis sukset jalkaani, kirkkailla linsseillä varustetut urheilulasit päähäni ja napsautin urheilukelloni päälle. Illansuussa oli alkanut sataa lunta. Leppävaaran urheilupuiston latu on mäkinen, ja alamäissä on helpompi pitää silmiä lumisateessa auki, kun on lasit päässä. Laskettelin alamäkiä ja kiroilin ylämäissä melkein puolentoista tunnin ajan. Kilometrejä kertyi 12,6.
Viime viikon saldo juoksukilometrien osalta oli 24 ja hiihdon reilu 12. Vielä on varaa lisätä juoksumatkoja, mutta onneksi kevään päätavoite on vasta kolmen kuukauden päässä. Hiihto mäkisessä maastossa, jossa syke nousi, palveli hyvin valmistautumista juoksemiseen poluilla.
Viikolla luin myös viime vuonna Finlandia-palkinnon voittanutta Sirpa Kähkösen 36 uurnaa -romaania. Se ansaitsisi oman postauksensa – niin mainio kirja se on. Sain teoksen joululahjaksi, mutta viivyttelin sen lukemista. Oletin, että kyseessä on synkkämielinen kertomus. Olin väärässä. Kirja on riemuisa irtiotto sukusanonnoista, joita hoetaan suomalaisissa suvuissa sellaisella innolla, että ne alkavat toteuttaa itseään.
Kuka ei olisi joskus kuullut vanhemman, isovanhemman tai muun sukulaisen tokaisevan jotain sen tyylistä kuin ”Naama peruslukemille!”, ”Hiljaa!”, ”Älä ylpisty!”, ”Älä tee itsestäsi numeroa!”, ”Vaatimattomuus kaunistaa!” ja niin edelleen. Sen mukaisia moni meistä suomalaisista sitten onkin. Surullista siitä tekee se, että ihmisen potentiaali jää käyttämättä, jos ei löydy luottamusta itseen. Se on lytätty jo varhain.
Minäkin pidin itseäni kauan hiljaisena, rauhallisena ja jopa ujona. Kun olen tutustunut itseeni, huomaan nauttivani ihmisten seurasta, menemisestä ja tekemisestä. Suorastaan pelkään, että aikani loppuu kesken, enkä ehdi kokea kaikkea, mitä maailmalla on tarjota. Viime viikko oli hyvä, ja sain kerättyä yhtä ja toista kokemuksien koriin. Lisää on tulossa.
LENKILLÄ 