Kuvien Logitech Pebble Keys 2 -näppäimistö ja Pebble Mouse 2 -hiiri saatu blogin kautta.
Lähdin tunnin kävelylenkille ajatuksenani havainnoida ympäristöäni ja sitä, miten se minuun vaikuttaa. En ottanut mukaani kuulokkeita tai kaveria. Puhelimeni oli talvitakin taskussa, mutta päätin, että en soita kenellekään. Olimme vain minä, räntäsateinen tammikuun ilta ja katulamppujen kellertävä kajo. Myönnytyksenä viikon vähäisille treeneille valitsin urheilukellon lajivalikosta kävelyn ja painoin ”Aloita”.
Asun Suomen toiseksi suurimmassa kaupungissa Espoossa, jossa täysin omissa oloissaan oleminen on suuri harha. Ennen kuin pääsin omalta pihatieltäni kadulle, editseni kulki koiranulkoiluttaja. Kadulla vastaani tuli toinen. Kohtaamiset saivat minut ajattelemaan työkaveriani, joka oli juuri kertonut, että saa uuden koiranpennun. Hän jos kuka kaipasi pientä innokasta nelijalkaista elämäänsä. Olin iloinen kollegani puolesta.
Korkeat lumivallit reunustivat katua. Lämpötila oli noussut kovista pakkaslukemista plussan puolelle, mikä oli sulattanut osan lumesta vellovaksi sohjoksi. Kadulla käännöksen tehnyt auto oli jäädä jumiin. Koska olin kiireettömällä kävelyllä ja havainnoimassa ympäristöäni, en hermostunut, kun jouduin hetken odottamaan kulkuväylän vapautumista.
Katsoin tutulle pihamaalle, jonka ohitan lähes päivittäin. Lumi oli tähän päivään asti koristellut yhden pihapensaista korkealla valkoisella hattaralla. Nyt pensas nökötti paljaana. Ennen kuin olin ehtinyt kulkemaan 200 metrin matkan omalta portilta metsän reunaan, josta alkoivat varsinaiset ulkoilureitit, päässäni oli vilissyt jo ajatus jos toinenkin.
Olin ollut alkuviikosta pienessä operaatiossa, jossa minut nukutettiin. Mietin, olinko leikkauksen jälkeen höpissyt hassuja. Ensimmäinen mielikuvani sen jälkeen, kun lääkäri oli laittanut nukutusainetta kämmenselässäni olleeseen kanyylin ja minulta oli niin sanotusti mennyt taju kankaalle, oli heräämöstä. Muistan sanoneeni, että siskoni pitää töissä päässään samanlaista harsomyssyä, joka minulla oli ollut leikkauksen ajan hiusteni suojana. Kun olin herännyt, sain vadelmapillimehua ja luvan ottaa myssyn pois päästäni.
Tammikuisena iltana satoi lunta aivan kuin joku olisi sirotellut maiseman ylle tomusokeria ison siivilän lävitse. Hiutaleita putoili kasvoilleni. Eniten kylmät taivaan tomusokerihippuset tuntuivat osuessaan huuliini. Maku oli vetinen. Muistin, että minun oli tarkoitus havainnoida ympäristöäni kaikin aistein. Vedin syvään henkeä nenän kautta. Lähestyin ulkoilureitin kohtaa, jossa tuoksuu aina märkä maa-aines. Pistävä syksyisten lehtien mätänevä haju kulkeutui sieraimiini, vaikka oli keskitalvi.
Kun olin kävellyt jo lähes kaksi kilometriä (tiesin kuluneen matkan, koska kello värisi ranteessani kilometrin välein), muistin aisteistani jälleen yhden: kuulon. Asun linnun(lentokoneen)tietä vain vähän yli kymmenen kilometrin päässä Helsinki-Vantaan lentoasemasta. Arki-iltoina lentokoneita saapuu lännestä tasaisena virtana. Ensin näkyvät kirkkaat laskeutumisvalot, ja jos tarkkaan katsoo, voi nähdä laskutelineen etupyörien tulevan esiin. Tänä iltana en nähnyt valoja, pyöriä tai koko konetta, mutta kuulin. Tosin olen niin tottunut laskeutuvien lentokoneiden ääniin, että piti ryhtyä kuuntelemaan, että jylinän havaitsi.
Rauduskoivun lehdettömät oksat roikkuivat paksuna seittinä polun reunustoilla. Vesipisarat kimalsivat mustien rihmastojen päissä valmiina saavuttamaan kriittisen pisteen ja läsähtämään märkään maahan. Nastakenkäni naputtivat tasaisesti kovaa alustaa. Olin kuumissani. Olen tottunut juoksemaan, joten kävelytahtinikaan ei ollut verkkainen. Toppapuku oli liikaa. Lähtiessäni olin pohtinut fleece-pusakan vaihtamista collegepaitaan, mutta en ollut jaksanut. Nyt hikoilin kelissä, jossa juostessani olisin pukeutunut ohuimpaan talvivarustukseeni. Hiki puski ihon läpi selästä, sitten vatsasta ja kainaloista. Sisävaatteet pitäisi lenkin jälkeen pestä.
Lähestyvä maantie loi oman äänimaailmansa. Kaupungissa ei pääse ääniä pakoon. Tuulensuunnasta ja ilman kirkkaudesta riippuu, onko autojen humina pientä vai isoa. Aloin kaivata Lappiin. Siellä voi kuunnella hiljaisuutta. Äänten tyhjiö on upea. Sanoisin, että ilmakin on siellä raikasta, ja onhan se, mutta raikkainta ilmaa, jota olen koskaan haistellut, löytyi vielä hieman pohjoisempaa Norjasta Jäämeren rannalta. Kun matkustin siellä kesällä 2020 ja avasin aamulla oven, luulin, että joku oli ripustanut pyykit juuri kuivumaan. Hetken kuluttua ymmärsin, että se, mitä aistein, oli puhtaan ilman tuoksu.
Oikealta puoleltani lähestyi nainen juosten pitkin hämärää polkua. Luulin, että hän vain kiiruhti kapeasta lumikourusta leveämmälle ja valaistulle reitille ja hyppeli sen vuoksi. Hän oli pukeutunut lähes maata viistävään paksuun toppaliiviin. Nainen ei hidastanut, vaan jatkoi juoksuaan edelläni. Minun tuli entistä enemmän kuuma, kun vain katsoin hänen menoaan. Ehkä hän ei tiennyt, miten talvijuoksuun pitää pukeutua tai sitten hän hyvin tiesi, mitä teki. Ehkä juoksija valmistautui kuumassa ilmanalassa juostavaan tapahtumaan. Itse välillä juostessani toivon, että voisin kiinnittää lapun selkääni, jossa kertoisin, mitä teen. ”Olen hitaalla lenkillä, mutta osaan kyllä juosta kovempaakin”. ”Kävelen, koska teen tonnin vetoja, ja niiden välissä on palauteltava”. Jotain tuollaista.
Tomusokerisade lakkasi. Taivaalta putoili enää yksittäisiä vetisiä pisaroita. Yksi putosi keskelle nenänpäätäni ja alkoi valua hitaasti alaspäin. Se kutitti, ja minun oli huitaistava käsineellä kasvojani. Olin päässyt kävelylenkilläni uimahallin taitse kulkevalle kadulle. Näin isojen lasi-ikkunoiden läpi ihmisiä uimapuvuissaan, kun he kuljeskelivat altaan reunoilla. Yritin nuuhkia, mutta en haistanut kloorin hajua. Se pysyi lasin toisella puolella. Ehkä kloorin pistävän aromin aisti keskikokoinen koira, joka omistajineen oli siirtymässä kadun varteen pysäköityyn autoon. He tukkivat reittini, ja siirryin ajotielle kävelemään. Puikkelehdin takaisin jalkakäytävälle kahden pysäköidyn auton välistä.
Nousin päättäväisesti ylös mäkeä. Se oli liukas, mutta nastakenkäni pitivät. Joku oli kaatunut vieressä kulkevalla hiihtoladulla, mutta näytti pääsevän omin avuin takaisin jalkeille. Mietin, miten ylämäessä voi kaatua. Vastaani ei kävellyt muita ihmisiä, mutta metsän reunassa näin muutaman aikuisen otsalamppuineen leikkimässä lumessa lapsilauman kanssa. Oletin, että kyseessä olivat jonkin urheiluseuran tai liikuntaryhmän ohjatut harjoitukset. Lumipallojen heittelystä on kadonnut spontaanius, koska koulussa niitä ei saa viskellä. Lumipalloja ei saa pitää edes kädessään, koska siitä tulee Wilma-merkintä. Niinpä aikuiset maksavat lastensa harrastuksista, joissa nämä viedään heittelemään lumipalloja.
Kuulin koiran ulinaa jostain kauempaa. Tallinnasta ostamani pinkki pipo, jossa oli tupsu ja kimmeltäviä strasseja, nousi korviltani. En välittänyt, koska olin entistä enemmän kuumissani. Mieleni teki avata takki. En tiennyt, nousiko tuulenvire juuri silloin, vai olinko kävellyt tähänastisen lenkkini tuulelta suojassa. Ohittaessaan korva-aukkoni ilmavirta humisi ja lähes vinkui. Se sulki minut sisäänsä ja jätti ulkopuolelleen. Tämänkin olisin jäänyt tuntematta, jos olisin tukkinut korvakäytäväni nappikuulokkeilla. Kotiportilla napsautin kellon pois päältä. Se näytti tuntia ja reilua viittä kilometriä.
Olisin voinut vain kävellä konemaisesti eteenpäin ja keskittyä musiikkiin tai puheluun tuttavan kanssa. Sen sijaan halusin herkistyä äänille, tuoksuille, mauille ja eteeni avautuville maisemille. Kirjoitin kävelylenkiltäni ylös kaiken, minkä muistin. Ehkä unohdin jotain. Saatoin lisätä jotain ja jättää osan kertomatta. Pidän sen omana tietonani.
Lisää Logitechin langattomista näppäimistöistä ja hiiristä voi lukea www.logitec.com .
LENKILLÄ 