Jukka Kuoppamäen kappale Sininen ja valkoinen on sanoineen ja sävelineen syöpynyt muistini lokeroihin yhtä tiukasti kuin rimpsu repaleisen Pohjanmaan joista. Muistan, miten ala-asteen opettajani säesti jykevän harmonin takana, kun luokka lauloi heleillä lapsen äänillään sinisestä taivaasta ja valkoisista pilvistä. Totinen rivi miehiä katsoi katonrajasta. Siellä roikkuivat mustavalkopotretit Ståhlbergistä Koivistoon.
Kävin peruskoulua, mutta opettajallani oli kansakoulunopettajan elkeet. Olin kuuliainen lapsi ja opin asiat helposti. Havaitsin turhautumisen opettajani äänessä vain kerran, kun olin ollut kipeänä ja tehnyt kotona liikaa matematiikan tehtäviä. En voinut ottaa sitä omaksi syykseni. Luokkatoverini oli joko tahallaan tai vahingossa kertonut minulle väärän sivunumeron, johon asti koulussa oli minun poissa ollessani ehditty.
Työkaverilleni oli käynyt koululaisena pahemmin, kun hän ei ollut sairauden vuoksi voinut osallistua opetukseen. Luokkatoverit olivat kertoneet hänelle, että tämän on luettava Juhani Ahon Rautatie ja pidettävä kirjasta esitelmä, kun palaa kouluun. Opettaja oli kiitellyt esitelmästä ja samaan hengenvetoon kysynyt, että miksi työkaverini oli sen tehnyt. Silloin huijaus paljastui.
Pohjanmaan jokien nimiä muistelen joka kerta, kun ajan kevättalvella Lappiin. Jostain syystä Iijoki puuttuu listalta. Kun istun auton kyydissä ja ylitän tummana virtaavan Iijoen, ajattelen Kalle Päätaloa. Ala-asteen opettajani erikseen kertoi, että hän ei vaadi meitä opettelemaan Jaakobin poikien nimiä. Jos olisin päntännyt nimilistaa, tuskin sitä enää osaisin. Opettajan armahduksen muistan yhtenä merkityksettömänä anekdoottina kouluvuosiltani.
Ala-asteella söimme lounaan luokissa. Ennen ruokailua pulpetin päälle nostettiin vohvelikankainen liina, jonka kukin oli hikisin käsin kirjaillut. Koulumenestykseni ulottui myös käsitöihin ja todennäköisesti olin pitänyt siitä, kun sain pujottaa värikästä puuvillalankaa neulan avulla kankaan pintakuvion läpi. Minun liinani oli punainen. Opettaja luki luokan edessä ruokarukouksen, ja ruokailun jälkeen kukin risti kätensä ja kiitti Jeesusta. Oikeasti ruoan oli tehnyt koulun keittäjä Sirkka.
Luokan käsienpesupaikalla käsipaperitelineen vieressä oli juliste, jolla juhlistettiin 75 vuotta täyttävää Suomea. Silloin on ollut vuosi 1992. Molemmat isoisäni olivat olleet puolustamassa maamme itsenäisyyttä. Toinen heistä oli ollut tuolloin kuolleena jo kolme vuotta. Hänestä on jäänyt muistoksi rintamalla taottu puukko ja sen tuppi, sotilaspassi ja muutama lapsenlapsille jaettu kokemus sodasta. Lapin sodassa mukana ollut toinen isoisäni vähätteli taisteluita. Hän eli pidempään, ja ehti nähdä kolmesta lapsestani kaksi. Hänen syntymästään tulee ensi vuonna kuluneeksi sata vuotta.
Kun synnyin, sodan loppumisesta oli kulunut jo 35 vuotta. Esineiden ja muistojen kautta tunnen pystyväni koskettamaan mennyttä aikaa. Ne ovat yhteyteni maamme historiaan. Jos kuljen tästä hetkestä 35 vuotta taaksepäin, päädyn vuoteen 1989. Vuosi muistetaan Berliinin muurin murtumisesta, Madonnan Like a Prayer -kappaleesta ja Ceaucescujen teloituksesta.
Täytin tällä viikolla 44 vuotta. Huomaan, että joudun usein miettimään, minkä ikäinen olen. Ei se ole niin tarkkaa, huomaan ajattelevani. Ikä todellakin on vain numeroita. Tosin olen tänä kesänä kärsinyt peukalon nivelen kivusta. Kyseessä on joko rasitusvamma tai loppumattomien nivelkipujen invaasion esitaistelija, lähetti ja tiedustelija, joka johtaa päivittäisiin kolotuksiin ja peukalon keskimmäisen nivelen muuttumiseen ilmapuntariksi. Toivon ensimmäistä.
Kun seitsemän vuotta sitten syksyllä 2017 aloin pitää blogia, olin harrastanut juoksua vasta reilun viiden vuoden ajan. Innoissani kerroin blogissa kaikesta, mitä vain harrastuksestani keksin. Annoin vinkkejä hellejuoksuun, tarjosin keinoja selvitä pakkasista ja kerroin, millaista oli käydä laktaattitestissä. Kirjoitin kisaraportteja, bloggasin pitkistä lenkeistä ja vauhtitreeneistä ja paljastin juomasuunnitelmani maratonille.
Nyt olen harrastanut juoksua yli 12 vuotta. Siitä on tullut osa arkeani siinä kuin syömisestä, hampaiden pesusta tai loputtomalta tuntuvan vaatemäärän viikkaamisesta viisihenkisessä perheessämme. Juokseminen on minulle lähes elinehto, minkä vuoksi en kirjoita enää jokaisesta liikkeestäni. En näe juoksuharrastuksessani enää mitään kovin erikoista ja ihmeteltävää. Välillä joudun Jukka Kuoppamäen tapaan pohtimaan, että mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin.
Juoksuharrastukseni arkipäiväistymisen lisäksi intoani kirjoittaa juuri juoksemisesta vähentää tiedon jakamisen siirtyminen sosiaaliseen mediaan. Samat kesäiset tai talviset pukeutumisvinkit voi nyt kertoa kymmenen sekunnin videossa. Pitkän lenkin tai tehotreenin parhaat palat voi niin ikään videoida ja myöhemmin sohvalla editoida algoritmeihin sopivaksi pätkäksi. Urheilujuomajauheen sekoittumisesta veteen saa hidastuksena näyttävän klipin.
Videoissa, joita Instagramin kuvavirta tuo puhelimeni ruudulle, huomaan kirjoitusvirheitä, yleistyksiä ja glorifiointia, mutta mitä iskevämpi, sen parempi. Se on nykyajan tapa, jossa jollain tasolla haluan olla mukana, mutta jota en tunne omakseni. Liiallinen lyhyiden videoiden katselu (myös tekeminen) lisää rauhattomuutta ja lyhytjänteisyyttä, jotka uhkaavat levitä myös muille elämänalueille.
Kirjoittaessani ehdin tunnustella enemmän ajatuksiani. Rauhoittuminen kynän ja paperin ääreen antaa mahdollisuuden uusille ideoille. Innostun jostain, kyseenalaistan, ehkä viivaan ylitse. Säilytän parhaat palat. Jätän tekstit päiväksi tai pariksi hautumaan ja luen ajatuksella myöhemmin uudelleen. Kun muokkaan videoita, jään pohtimaan, näkyvätkö pikkuhousujeni rajat juoksutrikoideni läpi, onko valaistus riittävää ja osuvatko videoiden vaihtumiskohdat yksiin musiikin kanssa.
Mitä siis kertoisin? Kysyjille vastaisin? Osviittaa antavat blogini lukijatilastot. Kesällä suosittuja ovat erilaiset matkailuvinkit kotimaassa ja ulkomailla, oppaani hellejuoksuun ja arviot liiveistä ja vöistä, joissa voi kuljettaa juomia. Ilmojen viiletessä lukijoita kiinnostavat, miten pukeudun pakkaslenkeille. Tykkään kirjoittaa kirja-arvioita, joista jotkut pysyvät pinnalla vuodesta toiseen ja jotkut painuvat tilastojen pohjille.
Kerron siitä, mitä milloinkin mieleeni tulee. Hyväksyn, että minä ja blogini muuttuvat ajan myötä. En ole poistanut yhtäkään kirjoittamaani julkaisua, vaikka mielipiteeni ovat joistain asioista muovautuneet toisenlaisiksi. Pitkin hampain myönnyn siihen, että informaation jakaminen on siirtynyt sosiaalisen median alustoille. Sen tosin saavat hoitaa enimmäkseen jotkut muut kuin minä.
Tämä blogikirjoitus sai alkunsa, kun pohdin, mitä seuraavaksi kirjoittaisin blogiini. Juoksulenkeistä ei ollut mitään ihmeempää kerrottavaa, Italian matkan jälkeen olin keskittynyt kodin laittamiseen sekä viettänyt aikaa ystävieni kanssa, mistä jaoin tunnelmat vain lähimpien ihmisten kesken.
Jostain mieleeni putkahtivat Sinisen ja valkoisen sanat. Siitä aukeni ovi ala-asteeni luokkahuoneeseen, 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen ja kokonaiseen maailmaan, jonka olin osin jo unohtanut. Kun aloin tonkia muistini pölyttyneitä laatikoita, löytyi ensin yksi muisto ja sen alta toinen. Oman elämän katsominen taaksepäin viikolla, johon osui oma syntymäpäivä, antoi uudenlaista näkökulmaa nykyhetkeen.
Eräs kirjoituksenohjaaja sanoi, että omasta elämästä kirjoittaminen mahdollistaa sen tarkastelun käden mitan päästä. Se on totta, sillä silloin jotain on tullut siirrettyä oman pään sisältä sen ulkopuolelle. Sekin jo usein helpottaa katsomaan omaa elämäänsä kuin ulkopuolisen silmin.
Väitän, että kirjoittaminen antaa parhaimmillaan vielä pidemmän välimatkan. Tässä kirjoituksessa kurkotin vuosikymmenien päähän. Sillä tavalla tavoittaa enemmän kuin etsimällä parasta kuvakulmaa itsestään puhelimen kameralle. Kuva kertoo parhaimmillaan enemmän kuin tuhat sanaa, mutta voi johtaa katsojaansa harhaan. Tekoälyn aikakaudella yhä vain enemmän.
LENKILLÄ 