Urheiluhullu on Yleisradion pitkäaikaisen urheilutoimittajan Tapio Suomisen elämäkerta (Otava 2019, 426 sivua). Sen on kirjoittanut Lasse Lindqvist. Kirja ilmestyi viisi vuotta sitten, jolloin Suominen oli 55-vuotias. Hän oli syntynyt vuonna 1964. Tapio Suominen menehtyi heinäkuussa 2024 60-vuotiaana.
Lapsuus ja nuoruus
Tapio Suominen syntyi Turussa, jossa asui elämänsä kaksi ensimmäistä vuotta. Myöhemmin perhe muutti Raisioon. Perheeseen kuuluivat Suomisen lisäksi äiti, isä ja kaksi pikkuveljeä.
Koti oli vasemmistolainen, ja Suomiselle tulivat lapsuudessa tutuiksi niin kansantanssi kuin pioneerileiritkin. Vasemmistolaisuus merkitsi perheessä enemmän tasa-arvoisuuden ja solidaarisuuden henkeä kuin Amerikka-vastaisuutta.
Suominen oli hyvä koulussa ja piti myös kaikista liikuntalajeista. Vapaa-ajalla hän puuhasi paljon kavereiden kanssa ulkona ja valitsi lajikseen koripallon.
Kirjassa kerrotaan, miten koko Suomisen perhe oli kova puhumaan. Suominen oli jo nuoresta sosiaalinen ja nautti siitä, kun sai olla huomion keskipisteenä.
Suominen ei mieltänyt itseään musikaaliseksi, mutta piti muun muassa Juice Leskisen ja Hectorin kappaleista. Myöhemmin hän ajatteli, että oppi musiikin kautta rytmitajua, joka auttoi selostamistyössä.
Nuorena Suominen luki paljon. Yksi hänen suosikkikirjailijoistaan oli Ernest Hemingway, jonka vähäeleisestä tyylistä hän piti. Lukeminen toi rikkautta Suomisen kieleen, josta hän teki myöhemmin itselleen ammatin.
Vasemmistolaisen perheen vesa päästettiin Yhdysvaltoihin vaihto-oppilaaksi lukukaudeksi 1981-1982. Hän vietti vuoden Philadelphiassa perheessä, jossa oli hyvin vanhakantainen perhehierarkia ja rodullisia ennakkoluuloja.
Tapio Suominen viihtyi Philadelphiassa. Lukiossa oli 3 000 oppilasta, joiden joukosta hänet valittiin koripallojoukkueeseen.
Vaihto-oppilasvuosi avasi Suomisen silmät sille, miten Suomessa kouluissa oltiin edellä akateemisessa osaamisessa, mutta jäljessä liikunnan merkityksen ymmärtämisessä.
Isäntäperheen kaksi vanhempaa tyttöä ottivat Suomisen siipiensä suojaan, ja keksivät peitetarinoita, jos tämä halusi viettää aikaa koripalloystäviensä kanssa. Näistä osa oli värillisiä, joiden kanssa isäntäperheen isä oli Suomista kieltänyt kaveeraamasta.
Korvakoru oli Suomisen yksi tavaramerkki koko tämän uran ajan. Korvakoru oli perua Philadelphian vaihto-oppilasvuodelta. Isäntäperheen tyttäret halusivat hankkia sen Suomiselle muistoksi.
Suominen oli tavannut tulevan vaimonsa Birgitin jo ennen kuin lähti vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin. Vaihto-oppilasvuoden jälkeen seurustelu jatkui.
Suominen aloitti liikuntatieteen opinnot Jyväskylän yliopistossa. Ensimmäisenä opiskeluvuotenaan hän keskittyi enimmäkseen opiskelijaelämään, eikä opintoviikkoja juuri kertynyt.
Toisena opiskeluvuotenaan Jyväskylässä Suominen teki ryhtiliikkeen ja keskittyi enemmän opiskeluun. Toisen opintovuoden keväänä Suominen sai ensimmäisen paniikkikohtauksensa.
Paniikkikohtauksen jälkeen hän ei sinä lukuvuotena palannut enää opiskelemaan ja hän lopetti myös koripalloharrastuksen. Toistaiseksi paniikkikohtaukset eivät enää uusineet.
Opiskelumotivaatio löytyi jälleen seuraavana syksynä, jolloin elettiin vuotta 1987. Tapio Suominen vaihtoi lukemaan pääaineenaan liikuntahallintoa ja sivuaineenaan journalistiikkaa.
Kun vielä avovaimo Birgit muutti hänen kanssaan asumaan Jyväskylään, rauhoittui hummaaminen, kuten kirjassa sanotaan.
Myöhemmin Tapio Suominen ja Birgit menivät naimisiin ja heille syntyi joulukuussa 1994 tytär Siiri.
Työelämä
Suominen selosti opintojen ohella koripalloa-otteluita. Kesällä 1988 hän pääsi jo kesätöihin TV1:n urheilutoimitukseen. Samana kesänä järjestettiin Soulin olympialaiset Etelä-Koreassa.
Suomiselta jäivät opinnot kesken, kun hän sai vakituisen työpaikan Yle Urheilusta heinäkuussa 1989. Ura Yleisradiossa tulisi jatkumaan aina vuoteen 2018 saakka.
Suurin osa yli 400-sivuisesta kirjasta kertoo Tapio Suomisen urasta maamme yhtenä tunnetuimpana urheilutoimittajana. Kronologisesti etenevää tarinaa rytmittävät olympialaiset, hiihdon ja yleisurheilun MM-kilpailut ja muut suuret urheilutapahtumat. Suominen myös selosti Ylellä taitoluistelua kahden vuosikymmenen ajan.
Kirjassa kerrotaan, miten Suominen piti tarinoista, joita hän etsi myös urheilusta. Kirja on iso tarina täynnä pieniä.
Tapio Suomisen tarinoiden kautta lukija pääsee urheilulähetysten tekemisen kulisseihin, jotka ovat välillä melko ankeita. Suominen esimerkiksi kertoo, miten vietti Ateenan olympialaisissa vuonna 2004 lähes koko aikansa kellarissa, jossa hänen työpisteensä oli.
Uransa loppupuolelta Tapio Suominen muistetaan skandaalinkäryisistä lööpeistä, mutta kirjan kautta hänestä saa kuvan asiantuntevana, osaavana ja asialleen vihkiytyneenä työntekijänä.
Ennen hakukoneiden kuten Googlen tuloa ja ennen koko internetiä esimerkiksi taustatyön tekeminen oli huomattavasti hankalampaa.
Toisaalta selostaminen ei saa olla pelkkiä faktojen luettelemista kentällä näkyvistä pelaajista. Hän itse kertoi kaivaneensa jokaisesta jalka- tai koripallojoukkueen pelaajasta 2-3 mielenkiintoista faktaa, joita sitten lähetyksessä kertoili.
Suominen katsoi kuuluneensa urheilutoimittajana niin sanottuihin sillanrakentajiin, joita ennen olivat vaikuttaneet sinivalkoiset äänet Raimo Häyrisestä Juha Jokiseen. Sillanrakentajien jälkeen tuli nuorempi sukupolvi ja muun muassa paljon naistoimittajia.
Naisista työkavereina ja urheilijoina Suominen puhui arvostaen. Myös pitkäaikainen puoliso Birgit esitetään kirjassa Suomista aina tukeneena henkilönä – myös myöhemmin koittaneen avioeron jälkeen.
Samalla, kun kirja on kertomus Tapio Suomisesta, on se kertomus myös Yleisradion urheilutoimituksen muutoksista 30 vuoden aikana. Pelkästä tulosten kertomisesta ja urheilijoiden ihailusta siirryttiin myös ilmiöiden tutkimiseen ja epäkohtiin puuttumiseen.
Suominen ei pitänyt siitä, että tietyt lajit siirtyivät maksukorttien taakse. Nykyään puhuttaisiin maksukanavista, joita katsotaan internetin kautta.
Pahimmillaan urheilulähetysten siirtyminen maksumuurin taakse vähentää nuoria harrastajia kyseenomaisesta lajista, mikä ei tee hyvää suomalaisen urheilun tasolle.
Työ vaatii veronsa
Urheilutoimittajan työ vaati paljon matkustelua. Tapio Suominen aidosti piti matkustamisesta, sillä usein työmatkat mahdollistivat tutustumisen paikallisiin kohteisiin. Hän myös ystävystyi monien urheilijoiden ja urheilun piirissä toimineiden ihmisten kanssa.
Hyväntahtoisuus ja kaverillisuus urheilijoita kohtaan johti välillä siihen, että hän kohteli näitä varovasti, eikä uskaltanut haastatteluissa kysyä liian vaikeita kysymyksiä. Siitä tuli helposti palautetta.
Katsojapalautetta saattoi tulla nimien oikeanlaisesta lausumisesta. Vaikka Suominen teki taustatyönsä tarkkaan, aina löytyi katsojista joku, joka tiesi paremmin.
Kirjan puolivälissä alkaa näkyä otteen hienoinen lipsuminen tai ainakin ensimmäiset merkit siitä. Jalkapallon MM-kisojen 2002 aikaan Soulissa Suominen vielä muisti työmoraalinsa olleen sellainen, että ei lähtenyt iltaisin töiden jälkeen baariin juomaan ja juhlimaan.
Suomisen työtahti oli kova ja palautuminen heikkoa. Oluen juominen kisareissuilla alkoi pikku hiljaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Tšekeissä päivärahalla sai 60 tuoppia, mutta Suominen kielsi koskaan niin paljon juoneensa.
Noin 40-vuotiaaksi asti hän kertoi käyttäneensä alkoholia kohtuudella, minkä jälkeen käyttö lisääntyi.
Berliinissä oli olympialaiset vuonna 2009, jossa Suominen muun muassa selosti Usain Boltin 200 metrin juoksun. Hän kertoi miettineensä selostusta jo etukäteen ”iltaoluensa” jälkeen. Mielestäni olut ei pitäisi kuulua kenenkään pysyviin iltarutiineihin.
Alkoholin käyttö lisääntyy yhä
Vuonna 2011 Suominen tarvitsi iltaisin kolmesta neljään olutta, että pystyi rauhoittumaan ja nukahtamaan. Hän oli Bratislavan jääkiekon MM-kilpailujen studioisäntä ja työsti samaan aikaan kirjaa.
Häneltä ilmestyi vuonna 2011 Tapsan takahuoneessa -kirja, johon oli koottu hänen urheiluaiheisia blogikirjoituksiaan. Kaiken muun työn ohella kirjan loppuunsaattaminen oli voimia vievä projekti.
Vuosien varrella Suominen oli luonut niin kovan rutiinin työhönsä, että hän pystyi hoitamaan studioisännän tehtävänsä hyvin orastavista ongelmistaan huolimatta. Vain kuvanauhoittaja, joka seurasi studion tilanteita silloinkin, kun suora lähetys ei ollut käynnissä, huomasi Suomisen lisääntyneen rauhattomuuden.
Alkoholista oli tullut osa hänen arkeaan, mutta niin kauan kuin hän ei hölmöillyt alkoholin käytöksen alaisena, hän ei havahtunut alkoholin käytön lisääntymiseen.
Suominen jatkoi lyhyiden yöunien nukkumista ja käytti alkoholia unilääkkeenä useina iltoina viikossa. Hänen mielialansa menivät ylös ja alas, mutta hän ei halunnut hakea apua.
Jälkeenpäin Suominen pohti, että keväällä 2012 hänellä oli ehkä maaninen vaihe. Myöhemmin hänellä nimittäin todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Mutta sen aika ei ollut vielä.
Kun Suominen oli vielä naimisissa Birgitin kanssa, hän aloitti salasuhteen karaokebaarissa tapaamansa naisen kanssa. Tämän tultua ilmi tuli avioero vuonna 2012.
Aiemmin Suominen oli pidättäytynyt yksityiselämänsä jakamisesta julkisuudessa, mutta nyt hän huomasi janoavansa huomiota. Hän antoi uuden naisystävänsä kanssa haastatteluja eri lehdille ja päätyi MeNaisten kanteen.
Ääripäästä toiseen meno on tyypillistä henkilölle, joka sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, kirjassa kerrotaan.
Toistaiseksi Suominen hoiti rauhatonta oloaan alkoholilla, ja käytti sitä yhä enemmän. Käyttö luisui käsistä keväällä 2013.
Suhde uuden naisystävän kanssa rakoili, ja Suominen oli paljon yhteydessä entiseen vaimoonsa Birgitiin. Tämä auttoi tarpeen tullen, mutta teki selväksi, että ero oli lopullinen.
Diagnoosi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä
Alkoholi toi helpotusta Suomisen tilanteeseen, kun hän yritti käsitellä eroaan ja suhdettaan ainoaan lapseensa. Kesäkuussa 2013 asiat olivat hänen päässään jo niin solmussa, että hän harkitsi itsemurhaa.
Suomisen tukijoukkoina toimivat etenkin ex-vaimo sekä veljet, joista toinen on lääkäri. He toimittivat Suomisen hoitoon, kun tämä alkoi olla vaaraksi itselleen ja osin myös muille ihmisille.
Kirjan viimeisessä kolmanneksessa tarina muuttuu kisasta toiseen kulkemisen sijaan sen seuraamiseen, miten Suomisen masennusvaiheet ja niitä seuranneet maniavaiheet vuorottelivat.
Hän sai sähköhoitoa, joka tehosi nopeasti masennukseen. Tällöin hänen luultiin vielä sairastavan tavanomaista masennusta ja hän sai vääränlaisen lääkityksen. Mielialaa nostava lääkitys aiheutti liian kovan vaihteen iskeytymisen silmään.
Seurasi hyppy stand up -koomikoksi, ahkera twiittaaminen yölläkin ja ero naisystävästä alkuvuonna 2014. Työnantaja Yleisradio suhtautui tällöin vielä ymmärtävästi Suomisen sairastamiseen ja piti tarvittaessa kolmikantaneuvotteluja.
Suominen joutui jälleen osastojaksolle alkuvuonna 2014, kun hänellä oli paha masennusjakso. Tällä jaksolla uusi lääkäri ymmärsi, että Suominen sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä.
Suominen sai uudenlaisen lääkekombinaation. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan on lääkityksen avulla parempi pitää mieliala hieman alakuloisena, ettei vauhti liiaksi kiihdy.
Suominen palasi takaisin töihin, ja ajanjakso kesästä 2014 kesään 2015 oli rauhaisaa, kunnes hän alkoi jälleen käyttää liikaa alkoholia ja päätyi ensimmäisen kerran negatiivisessa mielessä iltapäivälehtien lööppeihin.
Hän teki ryhtiliikkeen ja pysyi jälleen vuoden raittiina, jonka jälkeen tuli uusia ylilyöntejä, lööppejä ja ensimmäinen varoitus työnantajalta.
Vielä kerran Suominen yritti käyttää alkoholia vain kohtuudella, mutta se ei onnistunut. Hän päätyi humalapäissään nujakoihin ja kahakoihin. Iltapäivälehtien otsikot huusivat jälleen suosikkitoimittajan toilailuja.
Talvella 2016/2017 hän innostui hiihtämään ja hiihtikin kertomansa mukaan kauden aikana 1 000 kilometriä.
Seuraava alamäki vain odotti alkamistaan. Hän jäi kiinni rattijuopumuksesta ensimmäisen kerran syksyllä 2017, masentui ja joutui jälleen osastojaksolle. Luonnollisesti hän oli tuolloin työkyvytön.
Kun Suominen kotiutui ja oli vastuussa mielialalääkityksensä säätämisestä, hän omin päin lisäsi sitä, mikä johti seuraavaan maniajaksoon. Se puolestaan johti käsikähmään Yleisradion parkkihallissa, maaniseen sekoiluun Porissa ja lopulta hoitoon päätymiseen. Hänet irtisanottiin Yleisradiosta.
Urheilutoimittajan uran luisuminen lopulliseen päätökseensä oli nopea ja voimakas. Kirjan sivuille mahtui vielä yksi rattijuopumus ja määräaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen jälkeen täyden työkyvyttömyyseläkkeen myöntäminen.
Halu poistaa stigmaa mielenterveyspotilailta
Kirjan loppuosa on toiveikas. Suomisella oli tulevaisuuden varalle suunnitelmia jopa eduskuntavaaliehdokkaaksi lähtemisestä.
Samalla paneutumisella, jolla hän aiemmin hoiti toimittajan tehtäväänsä, hän paneutui mielenterveyspotilaiden tilanteeseen.
Muun muassa tämä elämäkerta toimi yhtenä keinona poistaa stigmaa mielenterveyspotilailta. Kirjassa hän antoi vinkkejä mielenterveyspotilaan kohtaamiseen ja heihin suhtautumiseen.
Suominen myös hyvin analyyttisesti kirjassa pohti, miksi sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Hän epäili täydellisyyden tavoittelun ja suorittamisen olleen yksiä tekijöitä. Alkoholin nauttiminen ja geneettiset tekijät toisia.
Omia huomioitani kirjasta
Suurin osa kirjasta koostuu Suomisen urheilutoimittajan uran vaiheista kertomisesta. Suominen ehti olla monessa mukana, mutta kirjasta ei ole tullut loputon luettelo vuosilukuja, loppuaikoja ja joukkueiden kokoonpanoja eri kisoissa.
Kirjaa elävöittävät erinäiset tapahtumat urheilukenttien laidoilla, studioissa ja työmatkoilla maailman eri kolkissa. Hän esimerkiksi kerran suorassa lähetyksessä kysyi studiossa mukana olleilta asiantuntijoilta, mihin maratonjuoksijat hierovat energiageelit. Pitkä hiljaisuus ilmaisi, että nyt ei mennyt ihan oikein.
Suominen ehti tutustua moniin urheilijoihin, ja hän pohti monien ominaisuuksia niin huippu-urheilijoina kuin ihmisinäkin.
Lisäksi hän tuli ottaneeksi kantaa urheilutoimittamisen ja urheilumaailman ilmiöihin. Hän esimerkiksi puolusti sitä, että urheilutoimittajat valitsevat Vuoden Urheilijan.
Tietenkin on oltava edes jonkin verran kiinnostunut urheilusta, että kirjan jaksaa selata kannesta kanteen. Suominen aloitti Yleisradiossa vuonna 1988, kun olin pieni koululainen, ja lopetti vuonna 2018, kun olin jo lähes nelikymppinen kolmen lapsen äiti.
Ei ihme, että Tapio Suominen tuntui olevan äänessä aina. Vuosi 1988 on myös hetki, josta alan muistaa esimerkiksi olympialaisia. On jännittävää, miten muistan välähdyksenomaisesti kesäpäiviä Soulin olympialaisten aikaan.
Kun luin kirjaa eteenpäin ja jääkiekon MM-kisat seurasivat toisiaan, huomasin muistelevani, mitä omassa elämässäni kulloinkin tapahtui niinä aikoina. Kun Suomi ensimmäisen kerran juhli jääkiekon MM-voittoa, oli omat rippijuhlani juuri juhlittu. Kun kahvit oli juotu ja kuvat otettu, avattiin televisio. Loppu onkin historiaa.
Kirjassa Tapio Suomisen tarina on kerrottu kuin hänen itsensä kertomana, mutta kirjoittaja on Lasse Lindqvist.
Puhekielenomaisuus tekee kirjasta toisaalta helposti luettavan, mutta ajoittain kaipasin punakynää, jolla olisin viivaillut yli esimerkiksi määräisiä artikkeleita.
Suomen kielessä ei ole epämääräistä ja määräistä artikkelia, kuten monissa muissa eurooppalaisissa kielissä (englanti, ruotsi ja saksa muutamia mainitakseni). Huomasin myös kaksoispassiivin, joka määräisten artikkeleiden ohella luikertelee kieleemme.
Huomioni saattavat tuntua pilkunviilaamiselta ja osin sitä ovatkin. Kun hieman huonoa suomea näkee painettuna, siirtyvät virheelliset muodot helposti muihin teksteihin.
Kaksoispassiivia ja määräisiä artikkeleita näen usein jopa Helsingin Sanomissa.
Näin olympialaisten aikaan oli mukava verestää muistoja lähihistorian suurista urheilutapahtumista. Helposti luettava kirja oli mukavaa kesälukemista.
Otin kirjan käteeni siitä surullisesta syystä, että Tapio Suominen menehtyi heinäkuussa 2024. Onneksi hän ehti kertoa tarinansa vielä siinä vaiheessa, kun asiat näyttivät olleen melko lailla hyvin.
Kirja ei puolustele Suomisen tekoja, vaan kertoo rehellisesti esimerkiksi millaista oli, kun hänet vietiin suljetulle osastolle. Kaikkea sanomaansa ja tekemäänsä hän ei muistanut, vaan oli luotettava muiden paikallaolleiden kertomaan.
”Aika usein asiat ovat jotain ihan muuta kuin oletat niiden olevan.” todetaan kirjan sivulla 189. Lauseeseen tiivistyy hyvin paljon kirjan sanomaa. Se pätee niin Tapio Suomisen omaan kuin monen urheilijan ja urheilun piirissä vaikuttavan elämään.
LENKILLÄ 