Elämä on kuin laatikollinen kotiin kerääntyneitä latauspiuhoja, langallisia nappikuulokkeita ja USB-johtoja, joiden sekaan ovat joutuneet lapsen päiväkodissa äitienpäivälahjaksi askartelema kaulariipus ja arpajaisvoitoksi saatu avainnauha. Kun haluaisin löytää laatikosta juuri tietyn pätkän muovieristettyä kuparijohtoa, nostan sieltä sotkuisen sykerön lähihistoriaa. Pohjalle jää ajelehtimaan pölyhiukkasia muistoina menneisyydestä. Ne ovat epämääräisiä ja haalistuneita, mutta palaavat aina, vaikka yrittäisin pyyhkiä niitä pois.
Mitkään liian helppoja ratkaisuja tarjoavat keinot parantaa elämänlaatua eivät toimi. Avaimet miellyttävämpään olotilaan sinänsä saattavat olla yksinkertaisia, kuten riittävä ja palauttava uni. Tiedän, miten hyvin nukutut yöt auttavat jaksamaan arjen hankaliakin asioita ja jättävät energiaa liikkumiseen sekä pitävät pirteänä ilman jatkuvaa makeiden välipalojen napsimista verensokerin nousemisen toivossa. Fyysinen aktiivisuus päivän aikana auttaa nukahtamaan ja riittävien yöunien jälkeen jaksan liikkua. Herkkujen jääminen näkyy vyötäröllä, mikä edesauttaa aktiivista elämäntapaa. Hyvän kehä alkaa pyöriä, enkä siitä halua enää pois.
Sotkuinen kerä, jossa toisiinsa ovat kietoutuneet huoli suoriutumisesta työssä, sekajätteeseen heitetty kartonki ja se, kun sukulaiselle ei taaskaan tullut soitettua, vain kiristyy kiristymistään, jos yritän vetäistä sieltä yhden ongelmatapauksen pois. Samalla tulen heittäneeksi ilmaan jo kertaalleen laskeutunutta pölyä. Martat neuvovat vaihtamaan lakanat kahden viikon välein, ja tässä minä saastainen ja saamaton ihminen kieriskelen samoissa Finlaysoneissa jo kolmatta viikkoa. Uni harvoin on asia, jonka voi vain päättää tehdä hyvin. Nuku hyvin ja maailma kirkastuu, paitsi että se tapahtuu seuraavan kerran vasta maaliskuussa, kun kevätaurinko alkaa paistaa pohjoiselle pallonpuoliskolle.
Mikään rasva tai pilleri ei yksistään sujuvoita elämää, silota ryppyjä tai selvitä solmuja. Ei sillä, etten olisi näihin turvautunut. Vessan kaapissani on putkilo retinolivoidetta, joka on niin vahvaa, ettei sitä saa enää ensi vuoden jälkeen EU:ssa myydä. Antakaa kun selitän. 44-vuotiaana minulla on edelleen rasvoittuva sekaiho, johon kosmetiikkateollisuuden viimeaikojen kohutuote on antanut kauan kaivatun avun. Kun syyslomalla laiminlöin ihonhoidon, kasvoi otsaani mojova finni. Parempi sekin kuin tatti. Sienet kerään mieluummin metsästä. Iho-ongelmaan ei ole auttanut aika, vaikka se on helpottanut monia asioita. Kaoottisuuden sijaan elämä näyttäytyy yhä useammin paikkana, jossa kevät seuraa synkintäkin talvea, voi heittäytyä leijailemaan kevyenä kuin saippuakupla kirkkaansinisellä kesätaivaalla ja uskaltaa olla onnellinen.
Kannattiko olla monta vuotta kotona lasten kanssa, mietin ajoittain, ja mutkittelen syvemmälle lankasotkun syövereihin. Eläkekertymäni väheni ja uramahdollisuuteni kapenivat. Oliko siinä mitään järkeä, että akateemisella loppututkinnolla taputtelin hiekkakakkuja leikkipuistossa? Toisaalta en olisi tässä, jos en olisi ollut joskus siellä. Sain puistoista sekä vauva- ja perhekerhoista ystäviä, joista osan olen tuntenut nyt yli 18 vuotta. Yksi pyysi lenkille ja toinen puolimaratonille ja vastasi vihjaukseeni polvikivusta, että sillä se lähtee millä on tullutkin. En tosin ollut polveni juostessa vahingoittanut, vaan kaatunut tammikuun liukkailla ja saanut luumustelman polveeni. Jatkoin juoksemista, juoksin ensimmäisen puolimaratonini ja jätin kolhut taakseni. Vammoista – olivat ne sitten juoksun tai muun elämän aiheuttamia, pääsee ylitse.
Asiat kietoutuvat toisiinsa, sillä elämä toden totta on sotkuinen kerä. Niin paljoin kuin hyttyset ärsyttävät tyynessä alkukesän illassa, on niillä tarkoitus; tarjota ruokaa linnuille, pölyttää kasveja ja kehittää jutun aihetta iltapäivälehdille. En ole tehnyt edellä mainituista mitään – olen vain antanut veriaterioita hyödyllisille pikku inisijöille. En ole ohkaisen vereni vuoksi ryhtynyt luovuttajaksi, mutta jakelen pieniä armopaloja luontoon. Pelastan maailman eliökadolta ja ennen pitkää ekokatastrofilta. Vuonna 2017 minulta varastettiin Espanjan lomallani puhelin ja käteistä rahaa. Paikallinen poliisi pyöritteli silmiään taas yhden tyhmän turistin edessä. Kirjoitin tapahtuneesta rikosilmoituksen ja kolumnin, jonka kaupunkilehti HS Metro yllättäen julkaisi ja maksoi jopa pienen palkkion. Osin tästä intoutuneena perustin oman blogin. Yksi kerä lähti kierimään alas mäkeä. En tiedä, aukeaako se vai kiertyykö yhä pahemmin solmuun keräten matkalla mukaansa likaa, pölyä ja uusia kokemuksia.
Aloittaminen tyhjältä pöydältä on harhaa. Kaikkivoipaisuus kuvitelmaa. Huonot asiat johtavat joskus hyvään ja ajoittain pahuus pukeutuu kimaltelevaan kaapuun. Voisinpa poistaa tuonkin myrkyllisen ihmissuhteen historiastani, mietin, ja samalla unohdan, että sen ansiosta tunnistan vaaran merkit paremmin ja ajoissa. Yritän neuvoa muita, mutta heidän täytyy itse sotkea omat sotkunsa ja kantaa niitä mukanaan. Minä voin vain näyttää omaani: katso, tuossa mustalla vaahtomuovilla päällystetyt langalliset nappikuulokkeet ja siinä aivan vieressä ensimmäisen iPadin harmaanvalkoinen latausjohto. Veisin ne pienelektroniikkakierrätykseen, jos tästä sotkusta irtoaisivat. Jos vien koko kerän, mukana voi mennä Nokian kosketusnäyttöisen puhelimen johto. Ties vaikka vanhasta puhelimesta tulee joskus arvokas. Nyt se pölyttyy latausjohtoineen muistojeni arkistossa.
LENKILLÄ 