Nyrjäytin viikko sitten lauantaina oikean nilkkani. Tein sen ensimmäistä kertaa 44-vuotisen elämäni aikana. Nilkka pyörähti metsässä sisäänpäin, ja pientä turvotusta ja hentoa mustelmaa tuli sekä nilkan ulkosyrjälle että jalkapöydän päälle.
Kun olin päässyt metsästä kotiin ja nostanut jalan ylös sekä kietonut siihen kylmäpakkauksen, manasin huonoa tuuriani. Seuraavaksi tuli toivo, että kyllä tämä tästä, jota seurasi epätoivo ja kysymys: mitenkähän tämä tästä?
Muutaman päivän ajan ulkopuolinenkin näki, että minun on vaikea kävellä. Oli todettava, että juoksuun tulisi nyt tauko. Se harmittaa aina, mutta onneksi minulla on myös muita tapoja viettää vapaa-aikaani.
”Toivottavasti löytyy vaikka joku hyvä kirja mitä lukea” viestitti yksi siskoistani, kun kuuli, että olin nyrjäyttänyt nilkkani.
Siskoni oli saanut tietää asiasta tietenkin minulta, joka lähetteli sängyn pohjalta ja sohvan nurkasta kuvia jalastaan kaikille, joita uskoi jalkani senhetkisen tilan kiinnostavan. Kuvia näkivät varmasti nekin, joita ei yhtään kiinnostanut.
Olihan minulla kirja. Luin yli 400-sivuisen romanttisen viihdekirjan muutamassa päivässä. Kerrankin oli aikaa istua paikoillaan, vaikkakin pakon sanelemana. Ajelehdin kirjan ansiosta Englannin maaseudulla, Annapurnan vuoristossa ja omassa nuoruudessani, vaikka näytin vain nököttäväni niillä sijoillani.
Yhtenä päivänä nilkutin sekatavaramyymälään ja lähdin kierrokselle jättikokoisia shampoopulloja, tuoksukynttilöitä ja vilkkuvia pipoja pursuilevien hyllyjen sekaan. Ostin jouluverhot, joita koristavat kuvat karkkitangoista ja olkipukeista, ja kimaltelevilla hileillä koristellun joulukukan.
Marraskuun ilta oli mustaakin mustempi, kun sateen kastelema asfalttipiha imi kaiken valon itseensä. Palasin autolleni ostoskärryihin nojaten ja toivoin, että kukaan ei ajaisi päälleni. Olin jo kauppaan tullessani pohtinut, olisiko minulla lupa parkkeerata oven viereen inva-paikoille.
Ostokärryssäni oli myös kaksi uutta joulunväristä keittiöpyyhettä, kaitaliina, kaksi tonttukoristetta, matto ja iloisia lautasliinoja, mutta ei kerrota niistä kenellekään. Eikä siitä, että mielenhäiriössä suostuin ottamaan kanta-asiakkuuden, kun kassahenkilö sitä minulle tarjosi.
Pidempi juoksutauko olisikin tullut kalliiksi, mutta sitä mukaa kun jalka alkoi viikon mittaan vetreytyä, väheni kiinnostukseni tonttujen asetteluun lipastojen päälle. Kävin yhtenä päivänä työpaikalla Pasilassa ja kahtena päivänä kuntosalilla läheisessä kauppakeskuksessa.
Koska en ollut aikaisemmin nyrjäyttänyt nilkkaani, en tiennyt, miten paljon uskallan sitä rasittaa. Juoksijat ovat tunnetusti malttamattomia parantelemaan vammojaan, ja olen yksi heistä.
Pelkäsin, että päivä toimistolla valuttaisi kaiken veren ja muut kehoni nesteet nilkkaani. Olin viikon kaksi ensimmäistä päivää tehnyt etätöitä sohvalla istuen. Jalkani oli levännyt kohoasennossa kahden tyynyn päällä samaan aikaan, kun ratkoin työasioita.
Kolmantena päivänä lähdin toimistolle, jossa työpäivän aikana paine kasaantui lähinnä päähäni. Työkaverini ovat toinen toistaan ihanampia ihmisiä, mutta tärkeimmän työkaluni eli tietokoneeni eli it-heppujen sanoin työasemani ongelmat saivat minut peittämään kasvoni käsilläni ja vaikeroimaan.
Nilkkani on parantunut viikon aikana uskomatonta vauhtia. Pystyn kävelemään jo normaalisti, vaikka nilkassa on edelleen kankeutta. Torstai-iltana veivasin kuntosalilla 45 minuuttia crosstraineria. Oli ihana saada hiki taas pintaan! Seuraavaksi kokeilen ottaa muutaman juoksuaskeleen.
Viikko sitten, kun nyrjäytin nilkkani, olin aikeissa julkaista blogissani kirjoituksen siitä, miten aloitan joulukuun alussa maratonharjoittelun. En tiedä, voinko muokattunakaan julkaista tekstiä.
Sinänsä ensimmäisen harjoitusviikon, jonka oli tarkoitus alkaa 2.12.2024, harjoitukset ovat kevyitä: maanantaina lihaskuntotreeni sisältäen bulgarialaisia askelkyykkyjä ja yhden jalan maastavetoa, tiistaina kuuden kilometrin peruskestävyyslenkki ja keskiviikkona viisi kilometriä. Viikon ”pitkis” olisi kymmenen kilometrin mittainen.
Ensimmäisen viikon vauhtikestävyysharjoitus olisi mielenkiintoista toteuttaa, sillä siinä juostaan lämmittelyn jälkeen maili eli 1,6 kilometriä mahdollisimman kovaa. Ohjelmassa on kaava, jolla mailiin kuluneesta ajasta lasketaan maratonin kisavauhti.
Lokakuussa maratonin kisavauhtini oli hieman alle 5:40 minuuttia/kilometri, jolla irtosi loppuaika 3:59 tuntia Vantaan Maratonilla. Tiedän tämänhetkisen kuntoni, mutta silti olisi hauska kokeilla, miten kaava toimii.
Juoksemaan olisi ylipäänsä mukava päästä. Haaveissani on toukokuinen Helsinki City Marathon. Ehdin sille vielä harjoitella, mutta en tietenkään toivo kovin pitkää juoksutelakkaa.
Tauot kuuluvat juoksuharjoitteluun. Kun alkuvuonna 2013 olin päättänyt juosta ensimmäisen puolimaratonini, kaaduin ja loukkasin oikean polveni. Kaverini työnsi minua pitkin Jorvin sairaalan käytäviä pyörätuolissa: ensin lääkäriin ja sitten röntgeniin ja taas lääkäriin.
Polveni ei murtunut, eikä myöhemmin magneettikuvassa näkynyt niin sanottua luumustelmaa pahempaa. Pääsin toukokuussa 2013 juoksemaan ensimmäisen puolimaratonini vain vuosi juoksuharrastuksen aloittamisen jälkeen.
Alkukesästä 2018 olin yli kaksi kuukautta juoksematta, kun sain rasitusvamman oikeaan lonkkaani.
Rasitusvamman syntymiseen vaikuttivat viikoittainen juokseminen Esport Arenan kivikovalla alustalla, harjoitusmäärien lisääminen, huono kenkävalinta, seisomapöytään vaihto töissä ja lihaskunnon heikkous.
Turhautti, kun käsillä olivat kauneimmat kesäpäivät, joita kävin Italiassa Garda-järven rannalla asti ihailemassa. Vamma alkoi parantua levolla, lihaskunnon vahvistamisella ja juoksuasennon tarkistamisella. Sain osteopatiasta parhaan avun.
Välillä on ollut vasemman jalan vuoro. Siinä on virheasento ja nilkka taipuu sisäänpäin. Maratonien jälkeen olen milloin parannellut kiristynyttä reittä tai jomottavaa akillesjännettä, jotka kaikki johtuvat siitä, että nilkka antaa hieman periksi.
Tänä vuonna valitsin oikeanlaiset kengät maratonille ja osin sen ansiosta säästyin jalkavaivoilta. Sain jatkaa kivuttomana harjoittelua, kunnes kävi viimeisin epäonninen tapahtuma.
Tässä on nyt viikko rämmitty eteenpäin ja seurattu jalan sinisyysasteen kehittymistä. En vielä sano mitään varmaa juoksemisesta, mutta näyttää oikein hyvältä.
Jouluverhot ovat ikkunassa ja joulukukasta on poistettu kaupan muoviruukku ja se on istutettu kauniimpaan astiaan.
Olen iltaisin lukenut ja nukkunut öisin niin syvää unta, että eräänä aamuna makuuhuoneessamme käytiin epätavallinen keskustelu. Yksi lapsistani tuli kahdeksalta herättämään minut ja kysymään ”Mitä sinä vielä siellä teet?”. Vastasin hänelle kysymyksellä ”Mikä päivä on?”.
Öisin sykkeeni on urheilukelloni mittausten mukaan laskenut alle 50 lyöntiin minuutissa. Olen nukkunut varsin levollisesti.
Yhteenvetona voin todeta, että nilkan nyrjähdys ei ole tällä viikolla nostanut verenpainetta, vaikka välillä onkin saanut purra hammasta.
Odotan hetkeä, kun sydämeni saa taas lyödä ei 50 kertaa vaan 150 kertaa minuutissa, ja jalkani vievät minua eteenpäin kohti hyvää oloa ja seuraavaa maratonia.
LENKILLÄ 