Mietin, mitä kirjoittaisin päivänä, jona Suomi täyttää 107 vuotta. Mistä kulmasta tahansa aihetta lähestyin, päädyin tavanomaisiin latteuksiin tuhansista järvistä ja valoisista kesäöistä. Kyllä te ne tiedätte, ei minun tarvitse niistä uudestaan kertoa ja kuluttaa bittejä ja viedä lukijan aikaa.
Tiistaiaamuna jäin pois lähijunan kyydistä Pasilan asemalla Helsingissä. Odotin junan välitilassa muiden matkustajien kanssa kuuliaisesti ovien avautumista, astuin vaunusta laiturille ja menin seuraavaan jonoon odottamaan, että pääsisin liukuportaisiin.
Asetuin liukuportaiden oikeaan reunaan seisomaan ja annoin kiireisempien nousta vasenta puolta kävellen ylös. Reput ja takinhihat vain viuhuivat ohitseni. Usein reippailen portaat ylös, mutta jokin aika sitten nyrjähtänyt nilkka on saanut minut varovaiseksi askelissani.
Olen kymmeniä ja satoja kertoja kävellyt Pasilan asemarakennuksen läpi. Jotkut kulkevat päämäärätietoisin askelin kiire kantapäissään ja toiset etsivät oikeaa laituria, tyhjää pulloa roskiksesta tai suuntaa elämälleen.
Vasemmalle jäi kahvila, ja oikealla nuori nainen availi karkkikaupan ovia. Tiskin takana hyllyn päällä nökötti valkoinen hevosen tai jonkin muun kavioeläimen mallinen piñata. Sellainen, jonka lapsi lyö kepillä rikki syntymäpäivien ohjelmanumerona ja jonka sisältä eittämättä löytyy karkkeja.
Vaaleanpunaisena asemahallissa hohtavaa karkkikauppaa ohittaessani muistin äkisti, miten olin opiskeluaikoina karkkikaupassa tienaamassa rahaa elämiseen. En tietenkään ole kokonaan unohtanut hyvin orastanutta myyjän uraani – olin haka lisämyynnissä. Mieleeni palasi yli kahdenkymmenen vuoden takainen omituinen muisto.
Tuolloin parikymppisenä nuorena naisena seisoin myymälän tiskin takana palvelemassa asiakkaita. Liikkeeseen tuli sisälle kaksi minua hieman vanhempaa naista. Heitä kiinnosti, lihottaako karkkikaupassa työskentely. Vakuudeksi he pyysivät minua tiskin takaa eteensä seisomaan, että pystyivät arvioimaan, olenko syönyt paljon karkkia.
En enää muista, mihin lopputulokseen he tulivat. Saattoi olla, että naiset eivät sanoneet mitään. Toisaalta sekin on pahempi kuin ei mitään, sillä silloin ilmaan jäi leijumaan kysymys, mitä he minusta ajattelivat.
Kaksituhattaluvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ihannoitiin vielä lähes anorektista naisvartaloa, enkä sitä ihannetta täyttänyt. En silti missään nimessä ollut pulska. En edes tukeva, vaan nykystandardein suorastaan laiha.
Tuntuu uskomattomalta, mutta tarina on totisinta totta. Tämä todellakin tapahtui minulle. Jos jotain hyvää viime vuosikymmeninä on maassamme ja maailmalla tapahtunut, on se kehopositiivisuuden ja kehorauhan lisääntyminen ja muiden painon ja muun ulkomuodon kommentoinnin radikaali väheneminen.
Missikisat tuntuvat pölyttyneeltä organisaatiolta, terveyden ymmärretään tarkoittavan muutakin kuin äärimmäistä laihuutta ja ulkonäöllä viestitetään omia asenteita sen sijaan, että yritettäisiin miellyttää muita.
Se, mitä julkisesti omalla naamallaan sanotaan, on taatusti siistiytynyt. Osin arvosteleva puhe on siirtynyt internetiin ja etenkin sosiaaliseen mediaan. Siellä voi täysin anonyymisti tai valeprofiilin takaa laukoa muista ihmisistä ja heidän ominaisuuksistaan mitä sylki suuhun tuo. Puhe on tullut karskimmaksi.
Keskustelu naisista, vähemmistöistä tai eri uskontokuntaan kuuluvista henkilöistä on joissain piireissä koventunut. Kuplautuminen pahentaa ongelmaa, kun samanmieliset kokoontuvat omille keskustelupalstoilleen, jossa vaikkapa naisia voi kommentoida seksistisesti kenenkään siitä huomauttamatta.
Näille henkilöille tekisi hyvää aito keskustelu oikean henkilön kanssa kasvokkain. Vuorovaikutteinen keskustelu ei ole sitä, että yksi huutaa omia mielipiteitään, eikä kuuntele muita tai ota heidän katsantokantojaan huomioon.
Keskustelun päätavoite ei voi olla loukata muita. Keskustelu on vastavuoroista ja siinä on kuunneltava toisen mielipiteitä ja oltava tarpeen tullen valmis muuttamaan omiaan.
Kaikenlaisen keskustelun siirtyminen verkkoon on poistanut osan inhimillistä ulottuvuutta. Vastapuoli on oikea tunteva ihminen, jonka ajatukset ja mielipiteet on otettava huomioon. Keskustelun vastavuoroinen suhde on karissut.
Normaalissa vuorovaikutuksessa yksi ei ole koko ajan äänessä ja saa muiden jakamatonta huomiota. Keskustelu useamman ihmisen kanssa on polveilevaa; harvoin vain yksi ihminen saa loistaa.
Käytän nykyään suurempaa vaatekokoa kuin opiskeluaikoina, eikä se johdu kokonaan siitä, että mitoitus on muuttunut vuosikymmenten aikana.
Osin juoksuharrastukseni ansiosta olen edelleen normaalivartaloinen. Minun on helppo löytää vaatteita. Perääni ei juuri vilkuilla (vaikka joskus salaa niin toivonkin).
Saan olla rauhassa, enkä aina huomaa, miten etuoikeutettu siinä suhteessa olen. Jos jollekin naissukupuoleni on ongelma, vajavuus tai muu ei-toivottu ominaisuus, se joku en ole minä. En haluaisi olla kukaan muu, enkä matkustaa aikakoneella nuoruuteeni.
Ikä auttaa minua suodattamaan paljon sitä, mitä ympärilläni puhutaan. Kaikki ei mene ihon läpi. Toisaalta nykypäivän esimerkit moninaisuudesta ja ihmisten tavanomaisesta poikkeavista elämänpoluista ja valinnoista auttavat ymmärtämään, että on monta tapaa olla ihminen.
Sanojen painoarvo ei ole kadonnut mihinkään. Sanoilla luodaan todellisuutta. Sanat ovat jotain, jota kaikilla on käytössään. Niissä on voimaa. Käytä niitä tänäänkin kauniisti, harkiten ja kunnioittaen. Hyvää itsenäisyyspäivää!
LENKILLÄ 