Miika Nousiaisen Ratakierros (Otava 2024, 335 sivua) on romaani, jonka juoni on hyvin yksinkertainen. Päähenkilö Miika Nousiainen päättää 48-vuotiaana, että haluaa kahden vuoden kuluttua juosta 50-vuotiaiden miesten Suomen ennätyksen 400 metrillä. Tavoitteen hän asettaa Göteborgin MM-kisoihin elokuussa 2024. Yksi kierros yleisurheilukentän ympäri on 400 metriä, mistä tulee kirjan nimi, Ratakierros. Nimi ja tavoite ovat lyhyitä ja ytimekkäitä.
Siihen yksinkertaisuus romaanissa sitten jääkin. Se sisältää toki tarkkaa kuvailua yksittäisistä harjoituksista juoksumatolla, sykerajoista, päähenkilön käyttämistä lisäravinteista tai hänen painostaan sadan gramman tarkkuudella. Kertoja ei kuitenkaan malta pysyä omalla radallaan eikä edes yleisurheilukentällä, vaan lähtee tarinoissaan harhailemaan välillä todella kauas aiheesta.
En osannut päättää, mitä kirjallisuuden lajia teos edustaa. Kirjan takakannessa lukee, että se on romaani. Sillä käsitän kuvitteellisen tarinan. Suurin osa kirjassa kerrotuista tapahtumista on kuitenkin tapahtunut tosielämässä. Varmasti fiktioksi tunnistin sen, kun harjoituspäiväkirja alkoi puhua päähenkilö Miika Nousiaiselle. Totta taas oli vaikkapa se, että kirjan kirjoittanut Miika Nousiainen voitti Suomen mestaruuden 400 metrillä M50-sarjassa ajalla 58,68 sekuntia heinäkuussa 2024. Se ei kuitenkaan ollut tavoiteltu ennätysaika.
Ehkä ongelma on omani, kun yritän niin kovasti asettaa lukemaani kirjaa johonkin lokeroon. Ratakierros-romaanissa kirjailija kertoo, miten lukijat ovat erehtyneet ja luulleet, että hänen aikaisemmat kirjansa ovat kertoneet hänestä itsestään, Miika Nousiaisesta. Esimerkkinä hän mainitsee, miten Vadelmavenepakolainen-romaanin päähenkilö on Kouvolasta, mutta hän ei suinkaan itse ole sieltä kotoisin. Silti hänet kutsuttiin entisten kouvolalaisten tapahtumaan.
Juoksublogiini haluan arvioida Ratakierros-romaanin kirjana, joka kertoo juoksusta. Kaiken muun ohella kirja kertoo myös siitä. Miika Nousiainen onnistuu teoksessaan olemaan sekä täysin juoksukuplan sisällä että sen ulkona. Siten kirja tarjoaa tietenkin paljon myös henkilöille, jotka eivät itse harrasta juoksua, eivät tunne juoksun saloja tai eivät ole kiinnostuneita aiheesta.
Omaan juoksukuplaansa uppoutuminen näkyy muun muassa siinä, että kahdessakin kohtaa kirjaa Nousiainen kuvaa juoksuaan lyllertämiseksi. Jälkimmäisessä näistä hän on juuri juossut ratakierroksen eli 400 metriä 59 sekunnissa.
Mielestäni edellä kuvattu on kaikkea muuta kuin lyllertämistä, mutta tunnistan, miten juoksija helposti joutuu juoksukuplaan. Siellä neljän tunnin maratoonarit ovat läpsyttelijöitä, ja jos kymmeneen kilometriin kuluttaa aikaa yli tunnin, se on korkeintaan hölkkää. Lisää tällaista puhetta on esimerkiksi Facebookin juoksuryhmissä.
Romaani kertoo paljon muustakin kuin juoksemisesta. Kertoja pohtii paikkaansa maailmassa. Kipukohtia ovat työläiskodin kasvatin porvarillinen elämäntapa ja se, onko kirjailijan työ oikeaa työtä. Sanojensa painoksi Nousiainen ei unohda kertoa, että oli sukunsa toinen ylioppilas. Äiti ei uskonut, että poika pärjäisi lukiossa, ja opinto-ohjaaja suositteli autolinjaa tai rakennuspuolta.
Työväenluokkainen tausta linkittyy juoksemiseen urheiluseurojen kautta. Nousiainen edustaa tätä nykyä Helsingin Kisaveikkoja eli HKV:tä, joka on taustaltaan SVUL:n seura. Pitäisi olla TUL:n eli työväen urheiluliiton seura, hän tuumaa kirjassaan.
Siinä, missä taide on täynnä kompromisseja, on juokseminen lahjomatonta, Nousiainen toteaa. Juokseminen asettaa ihmisen johonkin maailmassa. Saatuja tuloksia ei voi ottaa tältä pois. Tunnistan hyvin nuo ajatukset.
Kirjana Ratakierros on yhdistelmä yhteiskunnallista analyysiä, itsensä naurunalaiseksi saattamista, hulvatonta huumoria, kuvitteellisia keskusteluja ja yksi keksitty naistenlehden haastattelu. Viimeisenä mainitun otin kuittina naistenlehtien edustamalle tyylille, joka toki on tunnistettavaa. Olen itsekin blogissa maininnut erään kokonaisen kirjan tuntuvan koosteelta naistenlehtien haastatteluja.
Ratakierros keskittyy hyvin paljon henkilöön nimeltään Miika Nousiainen ja tämän tavoitteeseen juosta ikäluokkansa ennätys – silloin kun kirjailija malttaa pysyä itse aiheessa. Hänen puolisonsa ja lapsensa mainitaan vain muutamia kertoja. Nousiainen kertoo kirjassaan tiedostavansa, että mahdollisuus panostaa kahden vuoden ajan juoksemiseen lähes ammattilaisen tavoin on jotain, jota harvoilla on. Hän ei käy päivätöissä, joskin tekee harjoittelun ohessa joitain alansa töitä.
Kaipasin enemmän juoksusisältöä, mutta romaanissa on päädytty erilaiseen lähestymistapaan. Nousiainen vertaa 400 metrin juoksemista Kauniit ja rohkeat -saippuasarjan juoneen. Juoksijan vuodenkierto sai seurakseen oudon analogian Suomen huutokauppakeisari -ohjelmaan. Nousiainen toteaa, että ylimenokausi on se, kun ostajien lähdettyä huutokaupasta Aki, Heli ja Markku kokoontuvat jutustelemaan kolmistaan.
Teksti lähtee helposti sivuraiteille, minkä kirjailija huomaa itsekin. Muutamassa kohdassa hän erikseen mainitsee vaarasta luisua harhateille. En ole paljon katsellut Miika Nousiaisen tv-esiintymisiä, mutta riittävästi, että tiedän, millaista huumoria hän viljelee. Ikävä kyllä sinänsä hauskat yksittäiset heitot eivät oikein toimi kirjan sivuille painettuina.
Satunnaisen lukijan Ratakierros saattaa jättää hämmennyksen valtaan. Se ei edusta tavallista romaania. Toisaalta se ei ole tavanomainen juoksukirja ja raportti kahden vuoden määrätietoisesta harjoittelusta kohti ennätysjuoksua. Sellaiseksi Ratakierros sisältää liikaa keksittyjä elementtejä ja harhailua muissa aiheissa.
Ratakierros-romaanissa Miika Nousiainen kertoo, miten hänen toinen juoksuaiheinen teoksensa Maaninkavaara tunnetaan hyvin juoksupiireissä. Olen itsekin sen aikoinaan lomalukemisena kahlannut läpi ja pitänyt siitä. Maaninkavaara-romaanin linkit oikean elämän tapahtumiin ja ihmisiin ovat jääneet mieleeni, vaikka kirja onkin fiktiivinen.
Uskon, että myös Ratakierrosta luetaan ahkerasti juoksijoiden keskuudessa. Vaikka kirja jätti mieleeni hieman sekavan jäljen, olen iloinen, jos ja kun se kannustaa sellaisiakin ihmisiä lukemaan, jotka eivät sitä muutoin juuri tee. Omaan kirjoittamiseeni Ratakierroksen lukeminen toi lisää virtaa – niin hulvatonta tekstiä se ajoittain on. Tyyli ei voi olla hieman tarttumatta.
Juoksija ei voi juurikaan ammentaa mitään Ratakierros-kirjasta omaan harjoitteluunsa. Ehkä se voi toimia kannustimena. Suomen ennätysten jahtaaminen on useimmille meistä mahdotonta – korkeintaan kirjasta tulee kipinä pysyä kunnossa iän kertyessä. Naiset 80-vuotta sarjassa saattaa minullakin joskus aikoinaan olla mahdollisuuksia menestyä.
Päähenkilö Nousiainen käyttää harjoittelunsa tukena monia lisäravinteita, joista yhden mainitsee jopa nimeltä. Tavalliselle juoksijalle riittää D-vitamiini, ehkä rautalisä ja monipuolinen ruokavalio. Osa lisäravinteiden hyödystä liittyy mielikuviin, minkä kirjailijakin myöntää. Maustekaapista löytyvä ruokasooda saa kirjassa niin paljon huomiota, että siitä tulee suuhun turhan toiston emäksinen sivumaku.
Lukuelämys painui plussan puolelle, vaikka en Ratakierros-romaanille kovin monta tähteä ole valmis antamaankaan. Eniten miinusta tulee siitä, että se on pullollaan kaikenlaista silppua, vaikka juonikuvio on harvinaisen selvä. Plussaa annan hauskasta sanailusta, joka nosti välillä lukijan suupielet ylöspäin.
Miika Nousiainen laittaa itsensä likoon muutenkin kuin hurjan tavoitteensa osalta. Hän kuvaa rehellisesti liikaa kiltteyttään, ulkonäköönsä ja olomuotoonsa liittyvää epävarmuutta sekä elämässä ajelehtimistaan sen sijaa, että olisi tietoisesti yrittänyt kovin kehittyä. Tavoitteellisesta juoksuharjoittelusta, joka lähentelee ammattilaisuutta, hän löytää jotain, jossa kehittymistä voi mitata sekunnin tarkkuudella.
Aina hän ei onnistu, ja yksi kirjan hauskimpia kohtauksia onkin, kun päähenkilö kompuroi piikkareilla ja törmää Espoon Leppävaaran Kameleonten-hallissa pää edellä pehmusteeseen juoksusuoran päässä. Nousiainen nauraa omalle toilailulleen ja antaa samalla lukijalle luvan kiherrellä kanssaan.
Sivuilla tuli vastaan tuttuja treenipaikkoja, kuten Eläintarhan kenttä tai Leppävaaran stadion. Olen tehnyt henkselivetoja Eltsussa aivan kuten päähenkilökin. Pystyin samaistumaan siihen, miten lapsilta saa flunssan tai vatsapöpön huonoimpaan mahdolliseen aikaan. Tiedän kokemuksesta, miten juoksijoiden ei tosiaankaan tarvitse keksiä keskustelemisen aiheita – juoksusta riittää joristavaa.
Päähenkilö Miika Nousiainen kertoo, ettei ole koskaan juossut puolimaratonia. Pitkänmatkanjuoksua hän pitää tylsänä. Matkalla tavoitteeseensa eli 400 metrin SM-aikaan hän osallistuu useisiin alimatkojen kisoihin. Kisakumppaneistaan hän puhuu kauniisti, ja nämä mainitaan kirjassa vain etunimeltä. Ainoastaan ruotsalainen Mattias Sunneborn mainitaan koko nimeltään. Tämä on Nousiaisen pahin kilpakumppani ja hänen mielestään epäilyttävä henkilö hauskuuteen saakka.
Kahden vuoden projekti kohti Suomen ennätystä on kunnianhimoinen. Juoksijana tiedän, miten moni asia voi matkan aikana mennä pieleen. Juoksijana ja lukijana olen iloinen, että tarina päättyy sinne, minne pitääkin, eli Göteborgin MM-kisoihin. Siellä päähenkilön on tarkoitus juosta oman ikäluokkansa ennätysaika. En kerro, miten siinä käy, sillä sitä varten on luettava tämä kirja. Vaihtoehtoisesti voi käydä kurkistamassa kisojen tulosluetteloa ja tarkistaa, mistä kohtaa suomalaiskirjailijan nimi löytyy.
LENKILLÄ 