Keväällä 2014 vaihdoin hiusteni sivujakauksen keskijakaukseen ja leikkautin otsatukan. Tällaiset isot päätökset ja niiden ajankohdat jäävät hyvin mieleen. Otsatukan leikkaaminen on pahimmillaan iso ja lähes peruuttamaton virhe.
Vuosituhannen vaihteessa minulla oli myös otsatukka. Pappas nya bil ja Annas klara panna opettivat ruotsinopettajat adjektiivien taivutusta yläasteella ja lukiossa. Opintien päätteeksi painoin korkean ja kirkkaan otsani päälle valkolakin.
Maailma on jakautumassa suurvaltablokkeihin, eikä suoraan sanottuna hyvältä näytä. Myös hiusmuodissa on jakolinja muuttumassa: nyt suositaan taas sivujakausta.
Hiukset eivät noin vain taivu uuteen asentoon, kun niitä on kymmenen tai kaksikymmentä vuotta kammattu toiseen suuntaan. Kokeilin eräs päivä sivujakausta, ja se toi esiin uuden ongelman.
Heivasin lettini sivulle ja etsin jakaukselle paikkaa lähempää ohimoa. Teki mieleni paukauttaa uusi jakaus kiinni kuin kirjan aukeaman, jolla oli ollut liian julkea kuva tai kauhistuttava tarina. Niin myös tein kuolleiden ihosolujen pöllähdellessä ilmaan.
Harmaat hiukset siellä kurottelivat ylöspäin kuin kevään innokkaimmat ruohokasvit huhtikuisesta maasta. Sivujakaus ei vienyt minua vuoteen 1999 tai edes 2014 vaan sinkautti aivan liian kauas aikuisuuteen.
Minun on vierailtava kampaajani luona ennen kuin voin edes miettiä sivujakausta. Meillä on kampaajani kanssa takanamme yli kymmenvuotinen suhde, ja hän tuntee hiukseni paremmin kuin minä. Lisää keinotekoista vaalennusta kiitos tämän oman epätoivotun lisäksi.
Alkuvuonna toin lapsuudenkodistani ylioppilasmekkoni. Katselin henkarilla roikkuvaa mekkoani. Se näytti kovin pieneltä. Ei sillä tavalla, että se olisi ollut liian lyhyt tai kaula-aukko antava.
Olin 18-vuotiaana ylioppilaana halunnut pastellinsävyisen kotelomekon, jossa oli olkatoppaukset. Olin valinnut kankaan itse, ja äitini ommellut juhla-asuni.
Olinhan ihan aikuinen jo, vaikkakin vähän pienempi. En tiedä, mahtuuko vanha ylioppilasmekkoni minulle enää. Aion jossain kohtaa kevättä kokeilla 26 vuotta lapsuudenkotini komerossa roikkunutta pastellinsävyistä muistoa 90-luvulta.
Meillä juhlitaan toukokuun lopussa uuden sukupolven ylioppilaslakkia, ja tarvitsen juhlamekon. Olisi mukava idea ja myös nykyisen kierrätystrendin mukainen valinta pukeutua jo kertaalleen käytettyyn asuun.
En aina muista vuosien kertymistä, mutta totuutta ei voi paeta, kun pitää alkaa sovitella äidin lyyraa mekkoonsa – mikä kolttu se sitten onkaan. Olen sama ihminen kuin ennen ja en sitten kuitenkaan.
Ihminen on moniulotteinen olento. Sosiaalinen media tarjoilee enimmäkseen kasvokuvia, joita myös algoritmit suosivat. Myös kuvat takapuolesta ovat olleet jo vuosia trendikkäitä. Siinäpä sitten joutuu kameran ja algoritmien edessä mutkalle, jos haluaa molemmat samaan kuvaan.
Ihminen on muutakin kuin kasvonsa edestäpäin tai muusta suosiollisesta kuvakulmasta Instagramin uuteen suorakulmion muotoiseen raamiin sovitteleva hahmo.
Kun Yhdysvaltain nykyinen presidentti Donald Trump aiemmin tänä vuonna valoi virkavalansa, sain todeta, että maailmassa on monta ihmeellistä asiaa.
Miljardöörimiehet seisoivat rivissä taustajoukoissa, ja yhden heistä katse viipyili avonaisessa kaula-aukossa. Teräväpiirtolähetys antoi mahdollisuuden tarkkailla muutakin. Etenkin naiset näyttivät vahanukeilta – elottomilta liikkuvassa kuvassa.
Mietin, onko somekuvissa poseeraaminen ja niissä hyvältä näyttäminen saanut heidät unohtamaan, että kumisilla naamoillaan ja vartaloillaan heidän tulee pystyä muuhunkin kuin yhteen ilmeeseen ja asentoon? Jopa Visulahden vahakabinetin Sibeliuksella on ryppyjä.
Yhdysvalloissa ulkonäkö on ollut jo pitkään asia, josta on pidetty huolta. Myös Dodald Trumpille ja hänen edeltäjälleen Joe Bidenille on tehty kauneusoperaatioita, joten tämä ei ole sukupuolisidonnainen asia.
Olen kuitenkin huomannut yhdysvaltalaisia tv-lähetyksiä seuratessani, että uutisankkureista useammalla miehellä kuin naisella otsa enää rypistyy. Suomi seuraa perästä, vaikka täällä edelleen kuulee sanottavan, että ”Rumat ne vaatteilla koreilee”.
Juokseminen ja etenkin pitkänmatkanjuoksu, jota harrastan, on siitä hyvä valinta, että siinä ei ikä kovin paljon merkkaa.
Palautumiselle, kehonhuollolle ja lihaskunnon ylläpitämiselle on annettava enemmän aikaa, mutta uuden ennätyksen juokseminen on 44-vuotiaalle täysin realistinen tavoite.
Ennätysjuoksuun en tarvitse edes mitään poppakonsteja tai kikkakolmosia. Sellaisia ei edes ole. Harjoitteluun laitettu panos ja saavutettu tulos ovat verrannollisia keskenään. Harjoittelumäärien lisääminen ei loputtomasti paranna tuloksia, mutta en minä ainakaan ole ehtinyt liikaa juosta.
Jotkut väittävät, että juokseminen aiheuttaa ns. juoksijan naaman, jossa ihonalainen rasva on kadonnut ja luut törröttävät. Olen ilmeisesti ehtinyt syödä juosten kulutetut kalorit takaisin ja saanut pitää kasvoni vielä – jos ei nyt pyöreinä – ihan tavallisina kasvoina.
Omanlaisiani juoksijan kasvoja kehystää jatkossa joko tuttu keskipäänjakaus tai sitten aiemmilta vuosikymmeniltä tuttu sivujakaus. Katse on taustapeilin sijaan edessäpäin ja pian alkavan kevään kivoissa asioissa.
LENKILLÄ 