Olen kertonut tarinaa siitä, miten juoksuharrastukseni alkoi. Olen kuvaillut, kuinka lähdin juoksemaan aina yhtä tiettyä tietä samaan suuntaan. Ensin juoksin noin kilometrin matkan pois päin kodistani ja toisen takaisin.
Juoksin asfaltoitua kevyenliikenteenväylää aina hieman pidemmälle. Kun käännyin kahden ja puolen kilometrin kohdalla kotiin päin, kertyi kilometrejä viisi. Tällä tavoin juoksuharrastukseni alkoi.
Olen uskonut tuohon tarinaan itsekin. Mitä useamman kerran olen muistellut 13 vuoden takaisia tapahtumia, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut: juuri noin se meni.
Kunnes tällä viikolla mieleeni tuli äkillisesti muisto siitä, miten juoksin joitain harrastukseni alkuaikojen lenkeistäni myös läheisellä kuntoradalla. Se on kodistani katsoen aivan toisessa suunnassa kuin asfalttitie, jossa aluksi muistin ainoastaan juosseeni.
Kuntorata on mäkinen, metsäinen ja siinä on hiekkapohja. Ensimmäiset aerobiset treenit, joita tein kolmannen lapseni syntymän jälkeen, olivat sauvakävelylenkit kahden kaverini kanssa samassa paikassa.
Edellinen tarina on tosi ja sillä on kaksi todistajaa. Kun nuorimman lapseni vauvavuosi oli ohi, aloin juosta. Ja kuten nyt muistan, myös kuntoradalla. Lahjoitin kävelysauvat eteenpäin.
Totta on myös se, että ennen juoksuharrastukseni aloittamista kävelin paljon. Työnsin lastenvaunuja, vedin pulkkaa, työnsin lastenvaunuja ja vedin pulkkaa samanaikaisesti.
Olin valmiiksi hyvässä fyysisessä kunnossa, kun keksin kävelyä nopeamman tavan edetä.
Olen haaveillut, että kirjoittaisin joskus kirjan juoksuharrastuksestani. Ongelmani on, että minulla ei ole suurta tarinaa.
Harrastukseni aloittamiseen ei liity elämän- tai elämäntapamuutosta tai mitään muuta järisyttävää. Minulla on paljon pieniä tarinoita, joista osan muistan väärin.
Astuin ulos ovesta ja aloin juosta. Onko se nyt sitten niin paljon lukijaa huijattu, jos kerron kääntyneeni pihatieltä aina vasemmalle, mutta todellisuudessa valitsin välillä myös oikean.
Pienistä tarinoista voi jälkikäteen yrittää kirjoittaa yhden suuren, jossa yksi asia johti vääjäämättä toiseen ja tässä ollaan. Aivan kuin siihen pisteeseen ei olisi voinut kulkea mitä tahansa muuta tietä pitkin.
Joskus kävelen pihastani kadun yli suoraan ja päädyn ystävieni koteihin. Niissä on otettu vastaan monet uudetvuodet, vaput, halloweenit ja tehty tavallisesta tiistaista juhlaa. Sillä suunnalla ei yleensä ole juoksukunto kasvanut.
Tällä viikolla muistelin yhden lapseni kanssa hänen varhaisvuosiaan syntymästä alkaen. Emme noin vain olleet heittäytyneet nostalgisiksi, vaan lähihistoriaan sukeltaminen liittyi koulutehtävään.
Kerroin lapselle hänen syntymästään samaa tarinaa, jota olen kertonut useasti hänelle ja monelle muullekin. Aloin epäröidä, menikö kaikki aivan kuten muistan. Olenko sepittänyt aukot omilla tulkinnoillani?
Tarinaan liittyy humoristinen epäily siitä, vaihtuiko lapsemme sairaalassa toiseen. Niin ei tietenkään käynyt, sillä sellaista tapahtuu äärimmäisen harvoin ja lapsi on saanut tunnistettavia piirteitä molemmilta vanhemmiltaan.
Elin noin 25 vuotta harhassa, että minulla on laktoosi-intoleranssi. Muutama vuosi sitten tehty geenitesti paljasti, että minulla on geenimuunnos, jonka ansiosta elimistöni pilkkoo vielä aikuisenakin maidon sokerin.
En siis ole laktoosi-intolerantti, vaan siedän tavallista lehmänmaitoa. Vatsakivut teini-ikäisenä johtuivat jostain muusta. Edelleen vatsani on herkkä joillekin ruoka-aineille, mutta syyllinen ei ole lehmänmaito.
Voin ilman oireita syödä tavallisesta maidosta valmistettuja tuotteita, mutta rajoitan muuten lehmänmaidon käyttöä ja suosin niin sanottuja kasvimaitoja.
Tuon kokemuksen myötä sain aavistuksen siitä, miltä tuntuu, kun ei olekaan sitä mitä on luullut olevansa.
Se ei ollut huono asia, sillä jouduin esimerkiksi pitkään rajoittamaan herkkujen syömistä. Laktoosittomia maitosuklaita, jäätelöitä ja pirtelöitä ei ollut samalla tavalla tarjolla 1990-luvulla kuin niitä on nykyään.
Tykästyin noina vuosina tummaan suklaaseen sillä seurauksella, että maitosuklaa ei mielestäni edes maistu suklaalle. Moni kaloripitoinen suklaapatukka oli jätettävä kaupan karkkihyllyyn ja kermajäätelö pakastealtaaseen.
Saattaa olla, että rakennan jälleen tarinaa, jota ei ole olemassa. Ehkä söin ruokavaliooni sopivia herkkuja ihan yhtä paljon kuin kuka tahansa muukin.
Totta on, että nykyään vaatii melkoista itsehillintää, että ei nappaa käsiinsä mitään, kun kulkee supermarketin karkkihyllyjen ohi.
Jos väistää koukuista roikkuvia värikkäitä karkkipusseja, törmää keskelle käytävää sijoitettuun pahvitelineeseen täynnä uutuussuklaapatukkoja. Tarjolla on vuosi vuodelta enemmän sokeria kauniissa kääreissä.
Tapahtumahetkellä mitättömät pikkujutut saattavat saada jälkikäteen kokoaan isomman merkityksen. Joskus painoarvoa annetaan asioille, joilla ei koskaan ole ollut eikä koskaan tule olemaan merkitystä, mutta jotka sopivat tarinaan.
Jos kirjoittaisin tarinan juoksuharrastuksestani, siitä saattaisi tulla juuri tuollainen. Kertoisin, miten juoksin vuosi juoksuharrastuksen aloittamisen jälkeen puolimaratonin ja kolmea vuotta myöhemmin maratonin. Viidessä vuodessa juoksisin viisi maratonia ja aikani paranisi yli 45 minuutilla.
Kaunista ja lineaarista – yksi asia johtaisi toiseen, eikä olisi yhtä ilman toista. Oikeasti kulkuni on edennyt kuin itänaapurin häiriköimä GPS-signaali.
Asiaa ei ole auttanut yhtään se, että annan itseni ajelehtia kuin ankkurinsa menettänyt alus Itämerellä. Minulta puuttuu kunnianhimo ja tunnen, että sattumat vievät minua eteenpäin.
Ihmisen mieli on sellainen, että se näkee yhtäläisyyksiä ja syy-seuraussuhteita sielläkin, missä niitä ei ole. Korrelaatio ei kuitenkaan ole sama asia kuin kausaliteetti. Kaksi asiaa saattaa seurata toinen toistaan, mutta se ei vielä tarkoita, että jälkimmäinen olisi seurausta ensimmäisestä.
Sain vuonna 2021 ensimmäiset koronarokotteet ja juoksin samana vuonna edelleen voimassa olevat ennätykseni kaikilla matkoilla kymmenestä kilometistä maratoniin. Sattumaa? No se todellakin oli sitä.
Koronapandemia johti ennätyksiin toista kautta – ei olkavarteeni iskettyjen piikkien seurauksena. Tähän väliin on myös pakko kertoa, miten optikon tekemän näöntarkastuksen perusteella näkökykyni parani sen jälkeen, kun olin saanut koronarokotteen. Aika jännä juttu.
Kun viisi vuotta sitten siirryin kokonaan etätöihin, lasten harrastukset loppuivat ja sosiaalinen elämä väheni, minulla oli aikaa juosta. Juokseminen oli yksi niitä harvoja harrastuksia, johon koronapandemia ei oikeastaan vaikuttanut mitenkään.
Onneksi aivan kaikkia juoksutapahtumia ei pandemia-aikana peruttu, ja pääsin testaamaan kuntoni. Se oli hyvä – ei koronarokotteiden ansiosta vaan siksi, että oli ollut aikaa harjoitella.
Uskon, että tarinankertoja saa anteeksi silottelevat valheet ja mutkia suoristavat juonenkäänteet. Mitä vetävämpi tarina, sitä voimallisemmin se tempaisee mukaansa.
Jokaisen omassa elämäntarinassa haitallisimpia ovat väärät uskomukset itsestään, joita saattaa toteuttaa. Sellaisia istuttavat päähän omat vanhemmat, opettajat ja muu lähipiiri.
Nyt kun olen itse kolmen lapsen vanhempi, huomaan, miten sanoillani muokkaan lasteni menneisyyttä. Samalla saatan viitoittaa tietä tulevaisuuteen, vaikka he ovat itse oman elämänsä käsikirjoittajia.
Myös kehuminen voi rajoittaa. Sain ala-asteella aina kirjoittaa liitutaululle, koska minulla oli luokan siistein käsiala.
Kirjoituksesta, josta sai selvää, oli toki hyötyä myöhemminkin opintiellä. Vielä yliopistossakin kirjoitimme koevastaukset käsin valkoiselle ruudulliselle paperille.
Niinpä olen tehnyt itsestäni ihmisen, jolla on hyvä käsiala. Kirjoitan joulukorttejakin melkein käsi väristen, että vain tulisi siistiä jälkeä. Olen jo vapauttanut itseni alkukirjainten osalta. Niistä teen nykyään usein liioitellun isoja ja annan käteni piirtää, mitä se haluaa.
En voi luottaa muistiini ja vielä vähemmän isoihin sosiaalisen median alustoihin. Facebookissa on tallennettuna henkilökohtaista elämääni vuodesta 2007 alkaen ja juoksuminäni julkaisuja vuodesta 2017 alkaen.
Instagramissa minulla on lähemmäs 3 000 julkaisua juoksusta ja kaikesta siihen kuuluvasta ja kuulumattomasta.
Sosiaalisen median alustat voivat lakata toimimasta, tilini voidaan kaapata tai ihmiset ruveta somepaastolle.
Bloginikin on teknisesti osa sosiaalista mediaa, mutta se keskittyy kuvien sijaan tekstiin. Tekstiä onkin sitten vuoden 2007 jälkeen kertynyt paljon.
Koska kirjoitan lähes poikkeuksetta julkaisuni ensin tavallisina tekstitiedostoina, tiedän, että tekstiä on jokaisessa kirjoituksessa vähintään kaksi sivua. Lukemasi kirjoitus vei tilaa kolme A4:sta.
Tämä 682. blogijulkaisuni. Olen kirjoittanut omaan blogiini vähintään 1 300 sivua tekstiä. Siitä jo jonkinlaisen kirjan saisi. Julkaisumuotona kirja olisi varmin ja pysyvin.
Blogisivuston ylläpito maksaa lähes 90 euroa vuodessa, enkä voi taata, että ikuisesti jaksan, pystyn ja kykenen sellaista maksamaan.
Toistaiseksi blogi pysyy ulkoisena muistinani. Hyvä niin, sillä unohdan helposti asioita tai muistan ne väärin. Blogissani on esimerkiksi kymmeniä tuoreeltaan kirjoitettuja kisaraportteja.
Ongelmani on ja säilyy. Ison tarinan sijaan minulla on monta pientä, mutta on ilo kertoa näitä vähäpätöisempiäkin.
Kun aloin muistella sauvakävelylenkkejäni kavereitteni kanssa vuosina 2011/2012, kiemurteli aivopoimujeni välistä esiin myös toinen muisto.
Olin vaihtanut uuteen puhelimeen, eikä tietojen siirto käynyt kuten nykyään, jolloin ei tarvitse laittaa kuin uusi ja vanha puhelin vierekkäin ja kuvat, puhelinnumerot ja sovelluksen kopioituvat luurista toiseen.
Näppäilin sormin kaverini puhelinnumeron ja lähetin hänelle tekstiviestin kysyen, onko meillä sinä päivänä lenkki. Viesti meni väärään numeroon, mutta sain kuitenkin vastauksen. Siinä toivotettiin hyvää lenkkiä.
LENKILLÄ 