Sain varhain maanantaiaamuna viestin, joka muutti viikkoni kulun. Ystäväni tiedusteli, pystyisinkö ottamaan hänen koiraansa hoitoon. Koira olisi tulossa heti seuraavana päivänä. Katsoin valmiiksi täyttä kalenteriani ja vastasin myöntävästi.
Hoitokoiran lisäksi viikko heitti eteeni monenlaisia ajatuspähkinöitä ja herkkupaloja. Vaikka kalenterini töiden jälkeiset tunnit olivat täyttyneet harrastuksiini liittyvillä menoilla, antoivat ne jälleen kerran enemmän kuin ottivat.
Hain hoitokoiran luoksemme tiistaina ja heti samana iltana suuntasin muutamaksi tunniksi Helsinkiin Uudenmaankadulle Kustannusosakeyhtiö Otavan tiloihin. Olin saanut kutsun Jännäri-iltaan. Hoitokoiralla oli kotonamme neljä muuta perään katsojaa, joten en jättänyt sitä heti heitteille.
Jännäri-illassa kuuntelin muun muassa uuden kirjan julkaissutta Tiina Raevaaraa. Entinen tutkija intoutui kysyttäessä analysoimaan nykyaikaa, jossa puhelimella olo vie leijonan osan ihmisen vapaa-ajasta. Nakerramme oman olemisemme ydintä, Raevaara totesi.
Ihminen kaipaa yhdessäoloa toisten ihmisten kanssa ja aitoja kohtaamisia fyysisessä maailmassa, josta puhelin algoritmeineen vie meitä koko ajan kauemmas. Emme ole tehneet kollektiivista päätöstä siitä, että yhteydenpito on siirtynyt aina käden ulottuvilla olemaan puhelimeen sen sijaan, että olisimme kosketusetäisyydellä toisistamme. Niin vain on käynyt.
Otavan Jännäri-illasta sain mukaani Hanni Maulan Vintagea ja veritekoja -dekkarin. Käteni jo syyhyävät, kun odotan, että pääsen aloittamaan sen lukemisen. Saamani kirja on ennakkopainos, ja lopullinen versio kirjasta ilmestyy 9.4.2025. Lukeminen ei vie lähemmäs toisia ihmisiä, mutta se vie kauemmas puhelimesta.
Aikaa lukemiseen eikä oikein muuhunkaan tuntunut viikolla riittävän. Nojaten siihen, mitä kirjailija Raevaara oli sanonut ihmisten kohtaamisen tärkeydestä, annoin itselleni synninpäästön. Vapautin itseni syyllisyydestä myös sen osalta, että en ehtinyt juoksemaan ennen perjantaita.
Keskiviikoksi olin sopinut työkaverini kanssa tapaamisen Espoon Teatteriin. Aloitin tänä keväänä Espoon kaupunginteatterin kannatusyhdistys ry:n hallituksessa ja siinä ominaisuudessa olin saanut minulle ja työkaverilleni liput Dark Noon -esityksen kenraaliharjoitukseen.
Dark Noon tarttui Lännenelokuvien kliseisiin siitä, miten ne kuvaavat Amerikan mantereen valloitusta. Kliseiden lisäksi esityksessä tuotiin rohkealla tavalla esiin epäkohtia, kuten alkuperäiskansojen sulkemista reservaatteihin. Kenen silmin, kenestä ja kenelle historia on kirjoitettu – sen kaiken Dark Noon kyseenalaisti.
Oman twistinsä, joka olikin yksi näytelmän kantavista voimista, toi se, että näyttelijäkaarti oli yhtä henkilöä lukuun ottamatta tummaihoisia eteläafrikkalaisia. Tuon esiin heidän ihonvärinsä, koska sillä niin sanotusti leikiteltiin, vaikka huumori olikin kaukana. Siinä missä Suomessakin viime vuosisadalla valkoihoinen ihminen näytteli tummaihoista mustan kasvomeikin takaa, kalkitsivat Dark Noonin näyttelijät kasvojaan valkoisella jauheella ja laittoivat päähänsä blondin peruukin. Aktin tarkoitus oli havahduttaa katsoja kysymään itseltään, kuka saa kertoa kenenkin tarinan.
Palasin teatterilta varsin virkistäytyneenä. Kun avasin kotioven, hoitokoira oli innoissaan ja toi suussaan minulle lastemme vanhan Muumipappa-pehmolelun. Laitoin koiralle valjaat päälle ja lähdin sen kanssa iltalenkille. Koira nuuhki nenänpää heiluen multakokkareita, pieniä lehtikasoja ja mitä kaikkea maaliskuinen paljas maa tarjosikaan ihmeteltäväksi. Palasin pikku hiljaa maanpinnalle sieltä, mihin upea teatterielämys oli minut nostanut.
Torstaina töiden jälkeen kävin A. Vogelin järjestämässä mainostilaisuudessa. Siellä asiantuntijat puhuivat naisten esivaihdevuosista ja vaihdevuosista, niiden mukanaan tuomista oireista ja oireiden hoidosta.
Tilaisuudesta jäi päällimmäisenä mieleeni se, miten merkittävässä roolissa hormonit ovat naisen elämässä. Ikävä kyllä, hormonitoiminnan voi saada sekaisin liialla urheilulla – tosin tällöin on yleensä kyse kilpaurheilusta, joka on kaukana siitä, mitä kaltaiseni kuntoilija tekee. Jäin kuitenkin miettimään, että kehoaan ei voi eikä saa määrättömästi rääkätä vaan siitä on pidettävä hyvää huolta. Vaikka alan lähestyä vaihdevuosi-ikää, on minulla muuten vuosia vielä paljon jäljellä ja haluan, että kehoni kestää.
Kun torstaina palasin kotiin, oli mukanani myös hoitokoiran oikea emäntä, jonka olin napannut kyytiini juna-asemalta. Oli siinä nelijalkaisella ystävällä ihmettelemistä, kun ovesta astui sisään varsin tuttu ihminen. Pari päivää hoitokoiran kanssa olivat menneet hyvin ja ongelmitta, mutta kohtaaminen oli varsin riemukas. Juttelin ihmisystäväni kanssa vielä pitkälle iltaan ennen kuin hänen ja koiran oli aika lähteä kotiin. Mikään ei voita aitoja kohtaamisia, mietin jälleen.
Koirasta huolehtiminen oli tilkinnyt viimeisetkin vapaat hetkeni. Kun koira oli päässyt lenkille ja saanut ruokaa ja juomaa, se lähinnä nautti makoilusta olohuoneen sohvalla. Siinä mielessä lainalemmikki ei teettänyt paljon työtä, mutta huoli kuudennesta perheenjäsenestä oli ollut läsnä koko ajan. Vastuu ystäväni rakkaasta lemmikistä oli ollut suuri, mikä vei voimia eniten.
Perjantaina olin omista päivätöistäni vapaalla. Vietin lomapäivän Helsingin Olympiastadionilla pr-tapahtumassa. Sain muiden tapahtumaan osallistuneiden kanssa tutustua stadionin kokoustiloihin, joihin oli mahdollisuus myös jäädä muutamaksi tunniksi työskentelemään. Minulla oli mukanani tuoreeseen tehtävääni kannatusyhdistyksen hallituksen jäsenenä liittyviä papereita, joita kävin läpi.
Olin toiveikkaana ottanut mukaani myös kirjan, jos olisin ehtinyt lukea, ja muistivihon, jos olisin ehtinyt kirjoittaa uuden blogikirjoituksen. Kumpaankaan näistä ei jäänyt aikaa. Blogikirjoituksen kirjoittaminen vaatii keskittymistä ja rauhallisen ajankohdan. Siinä, missä somejulkaisut ovat pistemäisiä hetkikuvia, ovat blogiartikkelit katsauksia kauempaa.
Kaukaa näkee paremmin. Tällä viikolla ajoittain harmitti, kun en ehtinyt juosta ennen kuin perjantai-iltana. On kuitenkin kyettävä katsomaan yhtä viikkoa ja Instagram-julkaisua pidemmälle.
Olen harrastanut juoksemista aktiivisesti 13 vuotta. Harrastukseni kestää parin päivän tauot ja kehoni kestää vuodesta toiseen, kun en pakota sitä juoksemaan tauotta. Ystävyyteni hoitokoiran emännän kanssa saavuttaa pian 28 vuoden iän.
Ystävyys kestää, kun sille varaa aikaa. Ystävät eivät ole pelkästään sosiaalisten tarpeiden tyydyttäjiä ja jonkin meille tärkeän mahdollistajia. Ystäviä autetaan ja heille ollaan valmiita antamaan jotain omastaan. Se jokin voi olla aikaa tai apua.
Tämän viikon tärkein muistutus oli, että asioita on hyvä välillä katsoa kauempaa ja eri näkökulmasta. Kun päästää yhdestä asiasta irti, saa tilalle jotain muuta. Uskallus ja rohkeus vievät uusiin paikkoihin. Keskiviikon Dark Noon -teatteriesityksessä yleisö otettiin mukaan esitykseen. Huomasin yhtäkkiä istuvani työkaverini kanssa Villin lännen saluunassa. Näyttelijä kaatoi laseihimme ruskean paperipussin verhoamasta pullosta viskiä. Ajattelin, että se olisi omenamehua tai muuta vastaavaa. Kulautin juoman kerralla kurkkuuni ja se poltteli mennessään. Minne tämä viikko minut taas oli vienytkään!
LENKILLÄ 