Monta syytä juosta ja vähintään yksi syy syödä D-vitamiinia

Mainos: Terveyskaista.fi

Elämässäni on kaksi asiaa, jotka ovat mullistaneet käsitykseni siitä, mihin kehoni pystyy. Raskaus, synnytys ja äitiys yhtenä isona kokonaisuutena ja toisena juoksuharrastukseni. Suhtautumiseni kehooni ja koko elämään olisi erilaista ilman niitä.

Vanhemmuus on monella tapaa ravisteleva kokemus lähtien siitä, että seuraavasta sukupolvesta huolehtiminen lisää ymmärrystä ja kunnioitusta omia vanhempia ja isovanhempia kohtaan. Itsensä voi nähdä osana ketjua, jossa moni muu on tehnyt saman jo minua ennen: oman ainutlaatuisuuden korostaminen hälvenee.

En aio enkä halua olla sentimentaalinen. Elämän biologinen tarkoitus on lisääntyä. Se on karua ja se on totta. Kaikkien ei tarvitse valmiiksi ylikansoitetussa maailmassa hankkia lapsia, mutta minä olen niin tehnyt. Jopa kolme kertaa.

Kehoni kasvatti sisällään uuden ihmisen, joka synnyttyään tiesi, mitä tehdä. Pienessä päässä oli viisaat silmät, ja suu, joka hamusi rintaa. Myöhemmin nuo huulet ovat päästelleet suustaan lauseita kuten ”Äiti, asennan sun koneeseen ad blockerin.” tai ”Äiti, sinulla on huono maku irtokarkkien suhteen.” No, kaikessa ei voi onnistua.

Kun kolmaskin lapseni jo käveli omilla jaloillaan, aloin juosta. Se on ollut lähes vanhemmuuden veroinen tutkimusmatka. Kaikkien ei tarvitse alkaa juosta aivan kuten kaikkien ei tarvitse ryhtyä vanhemmiksi. Kerron vain, millaisia valintoja olen maallisella taivalluksellani tähän asti tehnyt.

Kuten vanhemmuudessa, myös juoksussa moni asia selittyy biologialla. On vaarallista uskoa yhteen isoon selitysmalliin, varsinkin, jos se on ulkoapäin annettu. Otan riskin.

Juokseminen on ollut ihmiselle keino saada ruokaa, ruoan saaminen on taannut eloonjäämisen ja elossa selvinneet ovat lisääntyneet. Näin olen oppinut. Olemme selviytyjien jälkeläisiä.

Nykyään kuulee enää puhuttavan juoksukaljoista, mutta se on eri tarina. Jonkinlaista eloonjäämiskamppailua siinäkin käydään, kun joko yhteiskunta on epäonnistunut huolehtimaan heikommistaan tai yksilö on epäonnistunut yhteiskunnan jäsenenä. Riippuu näkökulmasta.

Silloin kun ihminen ei vielä asunut kahden kauppaketjun duopolissa vaan savannilla, ruoka piti saalistaa tai ainakin kulkea sinne, missä sitä oli tarjolla. Ei ollut ruokarobotteja, saati katkeamattoman kylmäketjun takaavaa muuta logistiikkaa.

Ihmisestä tuli sitkeä juoksija, joka edelleen 2020-luvulla nauttii juoksemisesta. Aivomme oppivat savannilla palkitsemaan juoksijat hyvänolonhormonilla, ja niin käy edelleen juostessa, vaikka juoksisimme paikoillamme juoksumatolla. Olemme puusta alas tulleita isoperseisiä apinoita, kuten eräässä lukemassani juoksukirjassa todettiin.

Juoksija pukeutuu nykyään isoihin aurinkolaseihin, tukkii korvakäytävänsä nappikuulokkeilla ja mittaa urheilukellolla ranteesta sykettään. Jalassa on uusimman malliston paksupohjaiset lenkkarit, jotka pehmentävät iskua asfalttiin, jolla tuo moderni ihminen on päällystänyt elinympäristönsä.

Teknisen vaatekerroksen alla on sama ihminen kuin muutama kymmenen tuhatta vuotta sitten. Sen ymmärtäminen on auttanut paljon elämääni asfalttiviidakossa.

Olen saanut käyttööni kehon, jonka evoluutio on hionut parhaaksi mahdolliseksi. Ei missään nimessä täydelliseksi, sillä monissa asioissa on pitänyt taipua kompromissiin.

Ihminen on kahdella jalalla kulkeva apina, jonka synnytyskanava on kaventunut. Synnyttäminen on kivuliasta ja jopa vaarallista toisin kuin monella muulla eläimellä, eikä sillä ole mitään tekemistä väärien omenoiden popsimisen kanssa.

Haluan pitää parasta huolta riittävän hyvästä kehostani. Täällä pohjoisilla leveysasteilla se tarkoittaa muun muassa D-vitamiinilisän syömistä.

Olen vaaleaihoinen ja ihollani syntyy enemmän D-vitamiinia kuin tummemmalla hipiällä. Toisaalta palan herkästi, eli vaalea ihonikin on eräänlainen evoluution kompromissi.

Ihoni ylenmääräisestä rasvoittumisesta en pidä. Olen kuullut, että rasvoittuminen on perua ajoilta, kun esi-isiemme kasvot olivat vielä karvapeitteen alla. Tähän saumaan on iskenyt iso kosmetiikkateollisuuden haara kasvovoiteineen, -vesineen ja seerumeineen.

D-vitamiinin saantisuositukset vaihtelevat sen mukaan, millainen ruokavalio on, onko raskaana, onko ulkoilu vähäistä tai jos iho on tumma. D-vitamiinin turvallisen päivittäisen saannin yläraja yli 11-vuotiaille on 100 mikrogrammaa (Lähde: Euroopan elintarviketurvallisuusviranomainen EFSA).

Elämme pohjoisella pallonpuoliskolla ja vieläpä sen lähes pohjoisimmassa osassa, mikä tarkoittaa, että auringonvaloa on osan vuodesta niukasta tarjolla. Kesällä D-vitamiinia kertyy elimistöön auringonvalon vaikutuksesta, mutta D-vitamiinitasot vähenevät melko nopeasti.

Yksi pilleri ei korjaa kaikkea, mutta on osa kokonaisuutta. D-vitamiini edistää kalsiumin imeytymistä, mikä auttaa pitämään luut vahvoina. Lisäksi D-vitamiini on tärkeää hampaille, se edistää immuunipuolustuksen normaalia toimintaa ja sillä on oma osuutensa lihastoiminnan ylläpitämisessä.

Edellä tuli jo monta hyvää syytä syödä D-vitamiinilisää. Juoksijana en halua luideni haurastuvan, vaan haluan niiden kestävän ja pysyvän vahvoina jatkossakin. Ruokaviraston mukaan ”D-vitamiinilla näyttäisi olevan terveydelle edullisia vaikutuksia erityisesti – – – luunmurtumien ehkäisyssä”.

Valintani D-vitamiinilisäksi on Terveyskaistan Aurinko D-vitamiini 100 mikrogrammaa. Öljykapseli on mm. maidoton, gluteeniton ja sokeriton.

Olen syönyt Terveyskaistan Aurinko D-vitamiinia alkuvuoden ajan. Se, että olen pysynyt terveenä, on monen tekijän summa, mutta uskon, että päivittäinen D-vitamiinilisä ei ole ollut merkityksetön. Pieni kapseli on helppo niellä, ja sen ottamisesta tulee vaivaton päivittäinen rutiini.

Terveyskaistan D-vitamiinivalikoimasta löytyvät myös 50 ja 150 mikrogramman vahvuiset tuotteet sekä esimerkiksi kapseleita, joissa on yhdessä D-vitamiini ja kalsium. Koodilla LENKILLÄ20 saat nyt 20 prosenttia alennusta Terveyskaistan nettikaupasta. Alennus koskee myös jo alennettuja tuotteita.