Omaa polkua etsimässä

Kodissani on pian yksi tyhjä huone, ja olen alkanut pohtia, mitä kaikkea se merkitsee ja symboloi. Huone tyhjenee, kun yksi lapsistani muuttaa opintojen perässä pois kotoa. Asian vuoksi hapuilen tyhjää konkreettisesti ja kuvaannollisesti.

Saan ylimääräisestä huoneesta itselleni työhuoneen, jota olen kaivannut. Tähän asti olen tehnyt etätöitä aina sieltä huoneesta, missä tilaa on sattunut olemaan. Koska työpaikoilla on siirrytty yhä enemmän avokonttoreihin tai millä hienolla nimellä niitä kutsutaankaan, tilanne ei olisi olennaisesti erilainen, jos tekisin lähitöitä toimistolla.

Työhyvinvointiin liittyvällä luennolla psykologi opasti, miten etätöissä on tärkeää toistaa jokin rutiini, kun lopettaa työpäivän. Muuten ei tule selvää eroa työn ja vapaa-ajan välille. Olin huomaamattani jo vuosia noudattanut psykologin neuvoa, koska olin aina kerännyt työkoneeni ja kaikki päivän aikana levittämäni kynät, paperit ja kahvikupit pois sieltä kodin nurkasta, jossa kulloinkin työskentelin.

Kun lapsen muuttaessa saan hänen huoneensa käyttööni, voin jättää työkoneeni ja kaikki paperini pöydälle levälleen odottamaan seuraavaa päivää. Ehkä keksin jonkin toisen keinon siirtyä työntekijän roolista kahden vielä kotona asuvan lapsen äidiksi. Huoltajan pesti ruoanlaittoineen odottaa useimmiten ensimmäisenä, kun lopetan työpäiväni.

Konkreettinen muutos on helpoin hahmottaa. Tyhjä huone tulee tarkoittamaan niin paljon muutakin. Alan vasta saada välähdyksiä siitä, mitä vielä joudun kokemaan. Voisin syrjäyttää tuntemukseni, mutta luulen, että se ei kannata. Parempi ottaa vastaan se, mitä tulee. Tulen varmasti ikävöimään lastani. Tulen miettimään, millaista oli, kun hän oli pieni. Tulen kaiholla muistelemaan aikaa, josta joskus vannoin, että en sitä enää koskaan kaipaa: univelan, väsymyksen ja kiristyneen pinnan täyttämiä vuosia.

Minun oli tarkoitus ensi viikon alussa osallistua luovan kirjoittamisen kurssille, jonka nimi oli ”Omaa kertomusta etsimässä”. Materiaalina kurssilla olisi ollut ei enempää eikä vähempää kuin oma elämä. Lisäksi sinne olisi saanut ottaa mukaan unipäiväkirjan. Kun ilmoittauduin kurssille, aloin pitää unipäiväkirjaa.

Yksi mieleenpainuvimmista unista oli sellainen, jossa olin jossain suurkaupungissa. Ehkä se oli New York. Olin tullut pieneen huoneistoon, jossa oli valkoinen yksinkertainen sisustus. Unessa ymmärsin, että olin muuttanut sinne yksin asumaan joksikin aikaa. Katsoin ikkunasta ulos ja huomasin, että olin korkealla. Alhaalla näkyi vilkas katu.

Unessa ei tapahtunut mitään erikoista, mutta siitä jäi voimakas tunne. Taloille ja huoneille on unien tulkinnassa annettu iso merkitys, sillä ne tarkoittavat unennäkijää itseään tai heidän elämäntilannettaan. Suurin osa muistiin kirjoittamastani unista olivat hassuja sekoituksia edellispäivän tapahtumista. Pystyin niiden kohdalla hyvinkin selvästi päättelemään, miten olin ajautunut näkemään kulloistakin unta.

Uneni huone suurkaupungissa oli puhdas ja valkoinen. Tiskipöytä kiilsi, sängyssä oli valkeat lakanat. Nyt ymmärrän, että se oli heijastus uudesta alusta ja uudesta ajasta, joka ei ole vielä ottanut muotoaan.

Kirjoituskurssi peruuntui pienen osanottajamäärän vuoksi. Sain asiasta viestin tällä viikolla. Hetken harmittelin asiaa, koska olin varannut sitä silmällä pitäen lomaa töistäni. Odotin omaa aikaani ja kesän ”omaa juttuani”. Sen sijaan, että olisin ollut ”omaa kertomusta etsimässä”, huomaan olevani ”omaa polkua etsimässä”.

Olen päättänyt, että osallistun vuonna 2026 ensimmäiselle isolle kaupunkimaratonille Euroopassa. Kunhan ensi vuoden ilmoittautuminen kyseiseen tapahtumaan aukeaa, klikkaan itseni sisään ja varaan majoituksen. Pidemmän tähtäimen suunnitelma on valmis ja harvinaisen selvä vuosi ja neljä kuukautta ennen tapahtumaa.

Sitä ennen olisi hyvä asettaa muita tavoitteita. Mutta mihin ja milloin? Pidin toukokuisen maratonin jälkeen kahden viikon täydellisen tauon juoksemisesta ja kaikesta harjoittelusta. Kahteen viikkoon mahtui myös esikoiseni ylioppilasjuhlat, joiden järjestelyistä pääosin vastasin. Hain juhlajuomat Tallinnasta, siivosin nurkat ja leivoin kolme täytekakkua. Kolmannella viikolla kävin taas lenkillä.

Nyt olisi helppoa alkaa paahtaa eteenpäin sivuilleen vilkuilematta. Vauhti on mukavaa niin kauan kuin sitä kestää. Kirjoitin loppuvuonna, miltä tuntuu, kun tulee äkkipysähdys. Tuolloin nyrjäytin vain nilkkani, eikä mitään sen vakavampaa tapahtunut. Silti tunsin, kuin olisin ollut selälleen kellistetty kovakuoriainen, jonka kuusi jalkaa huitoivat ilmaa. Ei ollut mitään, mistä ottaa kiinni ja kääntää itsensä taas oikein päin ja jatkaa tutulla polulla.

En tiedä, olenko aivan vielä toipunut kevään maratonharjoittelun ja itse maratonin tuomasta rasituksesta sekä sitä seuranneesta juhlavalmistelusta. Nurkan takana odottaa uudenlainen elämänvaihe, kun yksi lapsista muuttaa pois kotoa. Joudun nyt hieman miettimään, mikä on oma polkuni. Onko se uuteen vauhtiin ja nousuun kiihdyttämistä vai pysähtymistä elämän suurien ja pienien asioiden äärelle?

Juokseminen on paikka ratkaista ongelmia, ei paeta niitä. Maratonharjoittelu pitää kiireisenä ja väsyneenä ja harhauttaa ajattelemaan, ettei elämässä ole muuta kuin lähestyvä maraton. Harjoittelun keskeytyminen ennen aikojaan voi tuntua pelottavalta, kun kädet jäävät kauhomaan tyhjää. Tiedän myös, miten harjoittelun päättyminen ajallaan voi aiheuttaa näköalattomuutta, kun ei tiedä, mitä seuraavaksi tekisi ja minkä polun valitsisi.

Tällä hetkellä etsin omaa polkuani. Ehkä annan sen tänä kesänä kulkea halki niittyjen, poiketa järven poukamaan ja jatkaa mieli ja keho virkistyneenä matkaansa. Ehkä uskallan pysähtyä, kellahtaa selälleni pehmeälle nurmikolle ja katsoa sinisellä taivaalla hiljalleen vaeltavia valkohattaroita. Voin sulkea silmäni, ja sen sijaan, että näkisin pelkkää mustuutta, näenkin kirkkaasti tulevaan.