Avomallinen haalean turkoosi amerikanrauta ajoi vastaani Turuntiellä. Viima heilutti villisti vaalean naisen hiuksia. Ohjasin omaa kulkuneuvoani eteenpäin ajoväylän vieressä kulkenutta pyörätietä pitkin.
Kuontaloni oli litistynyt pyöräilykypärän alle. Suortuvat, jotka tulivat ulos kypärän alta, olin palmikoinut tiukalle letille. Pitkät hiukset sotkeutuvat itsepäiseen takkuun, jos niiden antaa valtoimenaan lepattaa kostean kuumassa kesäsäässä.
Pyöräilin sunnuntaiaamuna noin 50 kilometrin mittaisen lenkin Espoon, Vantaan ja Helsingin alueella. Lenkki ei ollut pisin koskaan pyöräilemäni lenkki, mutta yksi pisimmistä.
Pidän pyöräilystä, mutta minua pelottavat kuolema ja rengasrikko. Ensimmäiseltä ei välty kukaan – toiselta voi hyvällä tuurilla välttyä. Kun enemmän pyöräilee, tulee ajopelin kanssa väistämättä ongelmia.
Juoksuharrastajan ei tarvitse oman lajinsa puitteissa moisia pelätä. Lenkille on moni kuollut, mutta en koe juoksua niin vaarallisena lajina kuin pyöräilyä.
Asia on sama talvella hiihtäessä. Urheilukelloni mukaan laskettelen latuja alas kovimmillaan neljääkymppiä. Sunnuntain pyörälenkillä huippunopeuteni oli 41,3 kilometriä tunnissa. Jos sellaisessa vauhdissa tulee äkkipysähdys, on jälki rumaa.
Olin unohtanut kuolemanpelkoni siihen mennessä, kun amerikanrauta ajoi vastaani. Sen sijaan olin hullaantunut vauhdista ja maisemista. Jatkoin matkaani Kehä III:n vierustaa kohti itää ja lentokenttää.
Olin suunnitellut lenkin pääpiirteissään edellisenä iltana Suunto-urheilukelloni sovelluksen avulla. Heatmap auttaa reitin valinnassa, sillä siellä missä on pyöräilty eniten, on mitä todennäköisimmin parhaat pyörätiet.
Lentokentän kohdalla käännyin etelään ja ajoin Kehä I:lle. Kehätietä pitkin ajoin länttä kohti kotiini Espooseen. Matkaa kertyi kokonaisuudessaan 52,5 kilometriä ja aikaa kului noin 2,5 tuntia.
Juoksin kuukausi sitten kymmenennen maratonini. Sunnuntain kahden ja puolen tunnin liikuntasuoritus pyörän päällä ei suuremmin väsyttänyt, vaikka reisiäni alkoi hapottaa sitä enemmän, mitä lähempänä olin kotia.
Ajoin melko tasaisia asfalttipäällysteisiä reittejä, joita oli kevyt rullailla. Evääksi riitti polkupyörän juomatelineessä matkannut puolen litran pullo urheilujuomaa. Ajoin monen kaupan ja kioskin ohitse, joista olisi voinut tarvittaessa ostaa lisää juomista tai syömistä – kauppakeskus Jumbo näistä suurimpana.
Pyöräilyssä kestävyyskunnon vierelle – tai jopa sen ohitse – nousevat oikeanlaiset välineet. Ajan kymmenen vuotta vanhalla miesten fitness-pyörällä. Merkki on Specialized ja malli Sirrus Elite Disc.
Ostin ajopelini aikoinaan työmatkapyöräilyä varten, mutta koronapandemian myötä työmatkapyöräily suurimmaksi osaksi jäi. Käytän pyörääni nykyään asiointimatkoilla ja pyörälenkeillä.
Polkupyörän ohella tärkeitä ovat muut varusteet. Vaikka oma pyöräni on miesten mallia, on siihen vaihdettu naisten satula. Se jakaa painon tasaisesti ja miellyttävästi istuinluille.
Pidemmillä lenkeillä ajomukavuutta lisäävät pehmustetut pyöräilyhousut eli niin sanotut vaippahousut. Niihin on haaroväliin ommeltu pehmuste, joka saa pyöräilijän näyttämään siltä, että hänellä on Pampersit housuissaan.
Ei kannata naureskella, sillä sellaisten ansiosta pystyy lenkkiä seuraavana päivänä istumaan työtuoliin – tai uudestaan pyöränsatulaan.
Kun kymmenen vuotta sitten hankin nykyisen pyöräni, ostin samalla pyöräilykengät. Ne saa napsautettua kiinni pyörän polkimiin.
Pyöräilykenkien käyttö on minulla jäänyt vähemmälle. Pelkään yhä enemmän kuolemaa tai ainakin noloa kaatumista kengät polkimissa kiinni. Onneksi pyörässäni on kääntöpolkimet, joista toinen puoli on tasainen ja mahdollistaa pyöräilyn tavalliset kengät jalassa.
Olen päättänyt, että vuonna 2026 osallistun ensimmäiselle isolle kaupunkimaratonilleni Euroopassa. Sitä ennen suunnitelmani ovat vielä hieman hämärän peitossa.
En vielä tiedä, mihin syksyn juoksutapahtumaan osallistun, ja osallistunko mihinkään. Niitä miettiessäni olen päättänyt tehdä sitä, mitä milloinkin huvittaa. Tietenkin pidän juoksemisesta, mutta pidän myös pyöräilystä, uimisesta, salitreenistä…tällä viikolla olen sitonut valjaat lantiolleni ja kavunnut kiipeilykeskuksessa seinää pitkin kattoon asti.
Huomaan, miten juoksemalla hankittu kunto auttaa jaksamaan lajissa kuin lajissa. Tekniikkaa se ei korvaa, minkä olen myös saanut havaita.
Sen, että jotain ei osaa täydellisesti tai ei omista juuri oikeanlaisia vaatteita tai varusteita johonkin lajiin, ei saa antaa haitata.
Tärkeintä on antaa kesätuulen tuivertaa korvissa. Nutturaakaan ei kannata sitoa liian tiukalle, sillä joskus voi antaa ilmavirran sekoittaa hiukset ja pään suloiselle sykerölle.
LENKILLÄ 