Osallistuin tällä viikolla uutuuselokuvan kutsuvierasesitykseen, johon olin saanut kutsun blogini kautta. Finnkino Tennispalatsin yli 600-paikkainen iSense-sali oli lähes jokaista upottavaa penkkiä myöten täynnä. Kutsuvieraille elokuva näytettiin ilman mainoksia, mutta kesti siitä huolimatta yli kaksi ja puoli tuntia. Se on hyvin tyypillinen uudempien elokuvien pituus.
Ennen kuin valot salissa himmenivät ja lopulta sammuivat, kehotettiin kaikkia paikallaolijoita sulkemaan puhelimensa sinetöitävään muovipussiin. Pussi, jota ei kerran suljettuaan enää saisi rikkomatta auki, oli jaettu jokaiselle istuimelle. Elokuvan varsinainen ensi-ilta olisi vasta seuraavana päivänä, eikä mitään haluttu vuodettavan ulos ennen sitä.
Sujautin puhelimeni pussiin ja suljin tarranauhan. Puolisoni istui vieressäni ja teki saman omalle puhelimelleen. Mietin, olivatkohan kotiin jääneet lapsemme painaneet mieleensä, missä olimme. Emme nyt vastaisin heidän yhteydenottoihinsa seuraavaan kahteen ja puoleen tuntiin.
Kun olin sulkenut muovipussin, muistin, että automme parkkiaikaa pitäisi ehkä jossain kohtaa elokuvaa jatkaa. Jouduin saman tien repimään pussiin puhelimen mentävän aukon ja avaamaan parkkisovelluksen. Tämän tehtyäni laitoin puhelimeni takaisin pussiin, taittelin juuri auki repimäni muovipussin puhelimen ympärille ja sulloin paketin itseni ja penkin väliin.
Istuin seuraavat kaksi ja puoli tuntia lähes itseäni liikauttamatta. Olin potkaissut korkokengät jaloistani ja ottanut mukavan asennon. Muutaman kerran jouduin raapimaan avonaisen kaula-aukon paljastamaa niskaani, jota kutitteli joko auki olleet hiukseni tai kimallepaitani kultalangat. Pakonomaista tarvetta ottaa puhelinta käteeni ei minulle elokuvan aikana tullut. Huomasin, että pystyn keskittymään elokuvaan.
Onneksi muistan, millaista oli enää ilman älypuhelimia ja sosiaalista mediaa. Olen elänyt 1980- ja 1990-luvun sekä 2000-luvun alkuvuodet, jolloin auton parkkimaksut kuitattiin parkkimittariin pudotetuilla kolikoilla. Parkkimittareita tyhjensivät kaupungin työntekijät, jotka eivät aina pysyneet lain tällä puolella. Muistan tapauksen, jossa kolikoita päätyi runsain mitoin vääriin käsiin. Nyt väliin ovat tulleet sovelluksia kehittäneet yhtiöt, jotka palvelumaksujen muodossa keräävät autoilijoiden taskujen pohjalta viimeisetkin hilut.
Juuri alkaneelle viiden viikon mittaiselle kesälomalleni olen varannut sosiaalisesta mediasta vapaata tekemistä: villalankaa, kirjoja ja uuden muistivihon ja kynän. Villapaidasta on pian jo takakappale valmiina ja Juha Itkosen uutuuskirja lähes luettuna. Olen korkannut uuden kynän, jonka paperilla vaivatta rullaava kärki tuo suurta tyydytystä käyttäjälleen.
Puhelimen käyttö samaan aikaa kuin neuloo, lukee tai kirjoittaa, on lähes mahdotonta. Toki edellä mainitut toiminnot on helppo keskeyttää ja vilkaista muun tekemisen ohella puhelinta, ellei sitten ole laittanut puhelinta sinetöityyn muovipussiin. Kuten tiedätte, sen repiminen auki käy helposti. Kotioloissa käytössäni ovat toisenlaiset keinot: vien puhelimen toiseen huoneeseen tai ainakin käsieni ulottumattomiin, kun haluan keskittyä täysin johonkin muuhun tekemiseen.
Puolisoni ei ole somessa. Lapseni yksi toisensa jälkeen on ilmoittanut, että on poistanut TikTokin puhelimestaan. Sitten olen minä, joka päivittää Instagramin Tarinat-osiota useita kertoja päivässä, postailee kuvia Facebookiin ja latasi juuri Substack-sovelluksen puhelimeensa. TikTokista olen pysynyt kaukana, mutta se ei tee minusta parempaa ihmistä. Olen kieltämättä perheeni somekuningatar ja -kuningas yhdessä samassa ruumiillistumassa, enkä mitenkään ylpeä siitä. Sosiaalinen media on välillä yksi mätäpaise, eivätkä sen eri sovellukset ole pitkään aikaan olleet neutraaleja alustoja. Ne muokkaavat mielipiteitämme tuomalla silmiemme eteen sitä, mitä niiden omistajat haluavat.
Ajoittain pinnistelen ja yritän muistella, millaista oli omassa nuoruudessani ilman älypuhelimia. Mitä silloin tehtiin, kun ei ollut mitään tekemistä? En tarkoita kokonaisia päiviä, vaan hetkiä, jolloin nykyään helposti tartun puhelimeen. Katsoinko silloin vain vastapäiseen seinään tai ikkunasta ulos? Onneksi muistan edes osan, millä kaikella muulla kuin puhelimen käyttämisellä voi aikaansa kuluttaa. Opin virkkaamaan ennen kuin lukemaan. Kun osasin lukea, kahlasin läpi Neiti Etsivät, Tiina-kirjat ja Jalon kirjailijasisarusten hevostarinat.
Minun ei onneksi tarvitse kurottaa kuin noihin aikoihin. Käsilleni löytyy kyllä puhelimen sijaan paikka, jossa voin sotkea sormeni villalankoihin tai kynän musteeseen. Jos minua ei satu sosiaalisen median alustoilla tänä kesänä niin usein näkyvän, tiedätte, missä olen. Sovittelemassa päälleni villapaitaa tai asettelemassa eteeni kirjaa etäisyydelle, jolta ikänäön ensimerkkejä antavat silmäni tekstiä vielä näkevät lukea. Vaihtoehtoisesti raapustelen rullaavalla kynälläni muistiinpanoja uuteen muistikirjaani.
Olen saanut osallistua puhelimettomiin häihin ja illanistujaisiin, josta ei ole yhteisellä päätöksellä jaettu materiaalia someen. Miten hyvältä tuollaiset ovat tuntuneekaan! Viimeisimpänä kokemuksena alussa mainitsemani elokuvanäytös, jossa kenenkään kasvoilla ei loistanut puhelimen sinertävä valonkajo. Jos olisin malttanut hyvältä elokuvalta vilkuilla ympärilleni, olisin mahdollisesti nähnyt haltioituneita katseita, joita pieni ruutu ei ollut imaissut valtaansa vaan jotka keskittyivät isoon kuvaan.
LENKILLÄ 