Jos harrastan juoksua vielä 63-vuotiaana, olen juossut puolet elämästäni. Nyt olen 45-vuotias, joten siihen on vielä matkaa. Keväällä 2012, kun oli 31-vuotias kolmen alle kouluikäisen lapsen äiti, aloitin juoksuharrastuksen.
13:en vuoteen on mahtunut paljon. Olen koko ajan juossut, vaikka määrät ovat vaihdelleet. Pari pidempää taukoa on tullut sairastumisen tai rasitusvamman vuoksi, mutta nekään eivät ole paljon yli kahta kuukautta pidempään kestäneet.
Silloin, kun harjoittelen maratonille ja harjoituskausi on kiihkeimmillään, lyhyemmät noin 8-10 kilometrin mittaiset peruskestävyyslenkit eivät tunnu missään. Oikeasti. Hyvä, että huomaan käyneeni lenkillä.
Heti, kun lenkit harvenevat, yksittäisen lenkin aiheuttama rasitus kasvaa. Lenkillä joutuu tekemään töitä, ja alku voi olla tavallistakin tahmeampaa. Tämän vuoden toukokuun maratonin ja sitä seuranneen vähäisemmän juoksemisen kauden jälkeen olen taas tuossa tahmaisessa vaiheessa.
Onneksi juokseminen helpottuu juoksemalla. Jos ensimmäiset sadat metrit tuntuvat hankalilta, täytyy vain jatkaa. Samoin säännöllisyydestä on pidettävä kiinni, sillä muuten jää jaloistaan kiinni liisteriin.
Kunto, tapa, tottumus. Ne helpottavat säännöllisen juoksuharrastuksen ylläpitoa. Mitä parempi kunto juoksijalla on, sitä vaivattomammin ja kevyemmin jalka nousee.
Yhtä helposti kuin työpäivän jälkeen sohva houkuttelee pehmoiseen sylinsä, voi tarkkaan kuunnellessa havaita lenkkareiden kutsun. Juoksi sitten ulkona, radalla tai kuntosalin juoksumatolla, toistolla juoksusta tulee tapa, jonka huomaa tuovan paremman olon kuin paikoilleen jäämisen.
Tiedän yhtä ja toista siitä, kun oma aika on kortilla ja on kiire päiväkotiin, vanhempainiltaan tai palaveriin, johon saapuu viimeisenä ja vapaat tuolit ovat loppu. Lenkille lähtö ei ole minullakaan aina ollut viitsimisestä kiinni. Aivan viime vuosiin asti se on ollut ihan jostain muusta kiinni.
Olenkin yleensä päässyt lenkille sen sijaan, että minun olisi pitänyt mennä. Niinpä olen useammin mennyt kuin jättänyt menemättä ja juossut ensimmäisen 13 vuoden aikana kymmenen maratonia.
Tottumus on sitä, kun keho tietää, mitä pitää tehdä. Ei ihme, jos ihminen ei osaa juosta, jos on edellisen kerran kirmannut koulussa tai armeijassa. Kun olin pakon edessä joutunut pitämään juoksutaukoa, tuntui, että kaksi kuukautta riitti kadottamaan kosketuksen. Jalkani eivät tuntuneet enää tietävän, miten juostaan.
Juokseminen helpottuu juoksemalla, ja taito löytyy toistojen kautta. Kun juoksee kunnolleen sopivaa vauhtia ja jalat liikkuvat kuin itsestään, voi parhaimmillaan unohtaa oman fyysisen olemuksensa. Pidän tunteesta jopa enemmän kuin runner’s high’sta, joka on kehon erittämien kemikaalien aiheuttama ”päihtymystila”.
Jos se olisi helppoa, kaikki tekisivät sitä. Näin kuulee välillä jonkun juoksijan sanovan. Sanonnassa on totuuden siemen, sillä jotakuinkin yksi prosentti maailman ihmisistä on juossut maratonin juoksutapahtumassa.
Juoksija voi olla juoksematta ensimmäistäkään maratonia. Miettikää vaikka Usain Boltia. Tai sitä sukulaismiestänne, joka merkkasi lenkkinsä siniseen ruutuvihkoon ja keräsi kilometrejä taatusti enemmän kuin moni, joka juoksee pakoon keski-ikää muhkeissa lenkkareissa ja isoissa peililaseissa ja kuvaa kaiken sosiaaliseen mediaan iPhonella, jonka ruudulle kaiken suuruuden on mahduttava.
Olen myös kuullut sanottavan, että koska vain joka sadannes on juossut maratonin, on maratoonareiden velvollisuus jakaa ilosanomaansa heille, jotka eivät ole sitä tehneet. Siinäkin taitaa olla jotain perää.
En kuitenkaan juokse siksi, että saisin kertoa siitä muille. Kukaan muu ei tiedä, miltä minusta tuntuu, kun levoton mieleni ja kehoni pystyvät kerrankin vain olemaan, kun olen väsyttänyt itseni pitkällä lenkillä. Tai miten voimakkaaksi itseni tunnen, kun saan juostua viimeisen vedon vauhtitreenistä, enkä antanut periksi. Tai millaista on hengittää pakkasilmaa talviaamuna ja matkata omassa universumissaan taivaankappaleita katsellen.
En juokse, että kokisin edellä mainitun kaltaisen (terveen) dissosiaation, jossa tunnen mieleni erottuvan kehoni muista toiminnoista. On toki hauska huomata, että fyysinen tekeminen saa aikaan kaikkea, mistä ei osaisi etukäteen kuvitellakaan.
Juokseminen on parasta silloin, kun se on helppoa. Juoksemisesta tulee helppoa juoksemalla. Siksi olen taas kaivanut esiin puolimaratonin harjoitusohjelman, jotta kunto, tapa ja tottumus tulisivat luokseni.
Lue lisää: Juoksu vaikuttaa hyvinvointiin myös ajattelun kautta
LENKILLÄ 