Tällä kertaa en ole tehnyt perinteistä kirja-arvostelua kirjasta Running, Thinking, Writing, jonka on kirjoittanut yhdysvaltalainen Jackie Hoermann-Elliot. Kirja herätti minussa paljon ajatuksia ja ymmärsin jälleen hieman paremmin, miksi juokseminen on niin kivaa. Perinteisen juoksukirjan sijaan kyseessä on Hoermann-Elliotin tohtoriopintoihin liittyvä tutkielma ja oppikirja kirjoittamisen opettajille. Sen vuoksi en usko, että lukijani sankoin joukoin tahtovat tilata kirjan itselleen. Jos joku kiinnostuu, niin ainakin Adlibriksen kautta voi tilata.
Hoermann-Elliot opettaa kirjoittamista yliopisto-opiskelijoille ja juoksee. Oman kokemuksensa ja tutkijantyönsä ansiosta hän on vakuuttunut, että juoksemalla voi parantaa kirjoitustaitoa. Hänen havainnoistaan voivat hyötyä kirjoitusharrastajan tai -ammattilaisen lisäksi koronan vuoksi etätyöhön pakotetut tai elämän haasteita pohtivat tavalliset tallaajat. Sen vuoksi haluan kertoa kirjasta ja sen herättämistä ajatuksista myös teille blogini lukijat.
Kehon ja mielen yhteneväisyys tai erillisyys ovat mietityttäneet ihmisiä vähintään antiikin Kreikasta asti. Jo Platon totesi, että kehon ja mielen terveys ovat erottomasti yhteydessä. Hoermann-Elliotin kirjan alaotsikko ”Embodied Cognition in Composition” viittaa tieteenalaan, jonka mukaan tietoisuus edellyttää kehon. Keho on aina mukana kirjoittamisprosessissa, sillä sitä tarvitaan vähintään kirjoitetun tekstin tuottamiseen. Keho myös aistii koko ajan ympäröivää maailmaa ja välittää havainnoistaan tietoa aivoille. Kehon voi jättää huomioimatta, mutta ei koskaan täysin poistaa, kun ihminen kirjoittaa.
Miten juoksu tähän liittyy? Siten, että Hoermann-Elliot on empiiristen tutkimustensa perusteella tullut siihen tulokseen, että kirjoittajat pystyvät luovempaan työskentelyyn, kun he osaavat hyödyntää juoksemisen tuomat edut. Juoksu on motorisesti yksinkertaista ja monotoninen liike vapauttaa aivokapasiteettia ajattelulle. Ajattelu juoksun aikana voi karkeasti jaettuna olla joko tuottavaa (generative) tai vahvistavaa (restorative).
Ehkä tunnistat jommastakummasta itsesi. Lähdet lenkille, koska jokin ongelma tai asia vaivaa mieltäsi ja haluat siihen ratkaisun. Juostessa solmut saattavat aueta, ja palaat uuden idean kanssa kotiin. Toinen vaihtoehto on, että haluat miettiä lenkin aikana aivan jotain muuta kuin päivänpolttavia ongelmia. Mieluummin pakenet mieltä painavia asioita ja nautit lenkin tuomasta hyvästä olosta. Palaat lenkiltä pää tuulettuneena, hyvällä mielin ja valmiina kohtaamaan haasteet.
Hoermann-Elliot kuvaa, miten kirjoittaja voi hyödyntää näitä mahdollisuuksia. Juostessa voi saada uusia ideoita tai odottaa, että sekavat ajatukset loksahtavat kohdalleen. Hoermann-Elliot rinnastaa jälkimmäisen peliautomaattiin (slot machine). Kun ihminen lähtee lenkille, hän kuvainnollisesti painaa peliautomaatin nappia tai vetää vivusta ja odottaa, millainen rivi näyttöön ilmestyy. Juostessa voi myös hautoa ajatuksia, muokata tekstiä mielessään tai tehdä luonnoksia. Pitää tosin varautua siihen, että voi joutua pysähtymään, jotta saa parhaimmat ideat kirjattua ylös puhelimen muistiin.
Mikäli juokseminen toimii kirjoittajalla vahvistavana voimana, palaa lenkiltä keskittyneempi, rentoutuneempi ja innostuneempi kirjoittaja. Ajatus tuntuu kirkkaammalta ja pää selvemmältä, kun juostessa ei ole ajatellut kotona odottavia kirjoitustöitä. Juoksemisen vahvistava (restorative) luonne ylipäänsä parantaa Hoermann-Elliotin mukaan mielen kirkkautta ja yleistä kirjoituskykyä.
Hoermann-Elliot toteaa kirjassaan, että mitä tottuneempi kirjoittaja on, sitä todennäköisemmin tämä hyödyntää juoksemisen uutta luovaa ja tuottavaa luonnetta. Kun juoksemisen eduista on tietoinen, voi mieltään ulkoiluttaa kuin koiraa hihnassa. Lenkille voi lähteä mielessään ongelma, johon kaipaa vastauksen tai toivoa, että saa uuden juonenkäänteen kirjaan, joka on työn alla. Me, jotka enimmäkseen painimme arkisten pulmien kanssa, voimme käyttää samaa taktiikkaa.
Kirjan kiinnostavin osio käsittelee sitä, mikä on mielen ja havainnointikyvyn keskiössä, kun juoksemme. Hoermann-Elliot jakaa nämä sisäiseen ja ulkoiseen assosiaatioon sekä sisäiseen dissosiaatioon. Termeillä ja jaottelulla ei sinänsä ole merkitystä, enkä tiedä, olenko edes ymmärtänyt kaikki aivan oikein, mutta tärkeintä on se, miten nämä omassa juoksuharrastuksessani ilmenevät. Sain nimen tunteelle, jota ajoittain juostessa tunnen.
Sisäinen assosiaatio on kirjoittajan mukaan sitä, kun juoksijan huomio keskittyy juostessa askeltiheyteen, hengitysnopeuteen, sykkeeseen tai muuhun omassa kehossa tapahtuvaan. Tämä on keino viedä ajatuksia pois kivusta, juoksemisen tylsyydestä tai kärsimättömästä olosta. En varmasti ole ainoa, joka tylsyyttä kestääkseen hokee mielessään vasen-oikea-vasen-oikea tai antaa itselleen käskyjä nostaa polvea tai kuopaista maata. Tämä toimii esimerkiksi radalla juostessa, sillä siellä ei ole yleensä mitään mielenkiintoista katseltavaa.
Ulkoinen assosiaatio viittaa havaintoihin kehon ulkopuolella. Juoksijoilla on varmasti omia tapojaan saada lenkeillä aika paremmin kulumaan. Olen reilun puolen vuoden ajan kerännyt silloin tällöin pitkillä lenkeillä kertakäyttömaskeja. Usein myös lasken, miten monta olen löytänyt. Joku saattaa käsittää sen rehvasteluksi, kun ilmoitan lenkin jälkeen, miten monta maasta noukin. Tosiasiassa olen vain viihdyttänyt itseäni.
Voin vannoa, että lenkki sujuu nopeammin, kun etsii katseellaan aina uutta kertakäyttömaskia maasta. Olen tänä vuonna myös kerännyt maahan pudonneita hiuslenkkejä. Nämä jos mitkä ovat ulkoista assosiaatiota, joka vie ajatukset pois juoksun joskus puuduttavasta luonteesta.
Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä (ainakaan minulle) Hoermann-Elliot mainitsee sisäisen dissosiaation. Bingo! Tämä on sitä, kun pitkillä lenkeillä unohdan, mitä kehoni tekee ja elän vain ja ainoastaan päässäni. Välillä hätkähdän, kun huomaan edenneeni huomaamatta pitkiäkin matkoja. Tällöin mielessäni on ollut jokin syvällisempi ajatus tai olen ajautunut flow-tilaan märehtimättä mitään tiettyä. En ole keskittynyt juoksemisen motoriikkaan vaan keho on mennyt autopilotille. Se on antanut mahdollisuuden keskittää kaikki huomio ajatustyöhön.
Mitä ikinä juostessa miettiikin – ihmissuhteita, kauppalistaa, kolumnin kirjoittamista – flow-tilaan pääsemisestä kannattaa ottaa kaikki irti. Hoermann-Elliot kiinnittää huomionsa ammattikirjoittajiin ja kirjoittamisen opiskelijoihin, mutta sisäisestä dissosiaatiota voi nauttia kuka tahansa. Parhaimmillaan hyvinvointi lisääntyy, kun pystyy täysin keskittymään johonkin asiaan ilman häiriötekijöitä.
Kuten edellä tuli ilmi, juoksun monotoninen liike tekee siitä lähes ylivoimaisen liikkumistavan, jolla voi parantaa kirjoittamisprosessia. Kirjassa mainitaan myös kävely, mutta juoksemaan tottuneelle kävely voi olla tuskallisen hidas tapa edetä. Olkoonkin, että liian nopeatempoinen juoksu saattaa estää ajatustyötä. Olen huomannut, miten kisatilanteissa jopa yksinkertaisten laskutoimitusten tekeminen on haasteellista – puhumattakaan korkeammista älyllisistä tehtävänannoista.
Hoermann-Elliot teettää kirjoitusoppilaillaan myös joogaharjoituksia. Hän siirtää pöydät sivuun ja levittää luokkahuoneen lattialle joogamattoja. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että esimerkiksi kävely on parempi aivotyöskentelyn tehostaja kuin vastusharjoittelu tai venyttely. Myös ulkoilmassa liikkumisesta on havaittu olevan enemmän hyötyä kuin esimerkiksi juoksumatolla ”lenkkeilystä”.
Kirjassa puututaan myös asiaan, joka monikulttuurisessa USA:ssa on tutumpaa kuin meillä Suomessa. Ulkona liikkuminen ei ole kaikille yhtä turvallista esimerkiksi ihonvärin vuoksi. Naisena joudun miettimään, missä uskallan ajatuksiini uppoutuneena juosta. Kaupungissa ei ole vaikea löytää vilkkaita reittejä, joissa ei tarvitse olla yksin. Turvallisuus on kuitenkin asia, joka on otettava huomioon.
Myös sairaudet ja vammat ajavat ihmisiä eriarvoiseen asemaan. Hoermann-Elliot myöntää, että joutui miettimään oppitunneilla käyttämäänsä termistöä, kun luokkahuoneeseen rullasi ensimmäinen pyörätuolia käyttävä opiskelija. Tätä ei voinut kehottaa kävelemään yliopistokampuksella, jotta ajatus kulkisi kirkkaammin.
Juoksijoille voi tulla vammoja, jotka estävät lenkit pidemmäksi tai lyhyemmäksi aikaa. Mitä tekee tuolloin kirjoittaja, joka on tottunut käyttämään juoksemista ajatustyönsä tehostajana? Liikkuu sen, mitä pystyy. Hoermann-Elliot muistuttaa, että vastoinkäymiset juoksemisessa ja kirjoittamisessa ovat toisinaan samanlaisia: molemmissa voi törmätä kuvainnolliseen seinään. Vastoinkäymisistä oppii, eikä niitä kannata liikaa pelätä.
Juoksun ajatustyölle hyvää tekevä voima – oli se sitten uutta luovaa tai palauttavaa – vahvistaa uskoani siitä, että aamulenkit työpäivinä eivät ole työn pakoilua vaan tekevät minusta paremman työntekijän. Olen toki huomannut, miten ajatus kulkee paremmin, kun olen saanut aloittaa aamuni liikunnalla.
Kirjan luettuani ymmärrän myös entistä paremmin työn tauottamisen merkityksen. En ainoastaan paikoilleen jämähtäneen kehoni vuoksi vaan myös mielen kirkastumisen vuoksi. Tämän takia myöskään koululaisten ja opiskelijoiden ei tulisi vain istua paikoillaan. Oppimistulokset eivät parane sillä, että oppitunneilla istutaan enemmän ja kauemmin. Mieli ja keho kaipaavat välillä liikuntaa.
Hoermann-Elliotilla tuo myös esiin, että juoksu voi olla lepoa. Ilmeisesti se liittyy juoksun rentouttavaan vaikutukseen. Hän myös toteaa, että haastavaa työtä tekeville runsaskin liikunta voi olla tapa tasapainottaa elämää. Moni ei-juokseva ei välttämättä ymmärrä, miten liikunta voi tosiaan olla lepoa. Rajansa tietenkin kaikella.
Kirjassa Running, Writing, Thinking Hoermann-Elliot luokittelee ja pudottelee termejä liukuhihnalta, mutta muistuttaa samaan hengenvetoon, että olemme kaikki erilaisia. Eri ihmiset tarvitsevat erilaisia toimia tavoittaakseen paremman kirjoittajaminänsä. Juokseminen ja liikunta vaikuttavat eri ihmisillä eri tavoin tiedon käsittelyyn, mutta pääviesti on, että vaikutus on positiivinen.
Kirjan alkusivut kaikkine tieteellisine termeineen ja ajatuskuvioineen oli hieman kankeaa luettavaa, mutta vauhtiin päästyäni en voinut lopettaa. Kirja on englanninkielinen. Minulle, jolle psykologian opiskelu jäi lukiossa yhteen kurssiin, osa termeistä oli outoja. Juokseminen on sen sijaan tuttua. Pian kymmenen vuotta lajia harrastaneena olen ehtinyt kokea ja tuntea sen ansiosta kaikenlaista. Vielä löytyy uusia näkökulmia, minkä tämäkin kirja osoitti. Sen vuoksi voin suositella sitä kaikille, joita edellä tuomani ajatuskulut vähänkään kiinnostavat.
LENKILLÄ 