Yö teltassa Suomen luonnon päivänä Lopen Iso-Melkuttimella

Lähes mustan koiran tummat silmät katsoivat minua. Ilta ympärillämme oli niin pimeä, että sitä olisi voinut leikata. Mieheni viilsi lapinleukulla makkarapaketin auki ja asetteli iltapalamme punaisena hehkuvan hiilloksen päälle. Taisi leiripaikalle saapuneen naisen koirakin tuijotella makkarapakettia ennemmin kuin minua. Se sai minulta maistiaisen sijaan rapsutuksen.

Olin joitain tunteja aikaisemmin saapunut mieheni ja nuorimman lapsemme kanssa Lopelle Iso-Melkuttimen rantaan telttailemaan. Kotoamme Espoosta Iso-Melkuttimelle on reilun tunnin ajomatka. Järven ympäri kiertää noin viiden kilometrin mittainen ulkoilureitti, jonka varrella on kaksi yöpymispaikkaa laavuineen, ulkohuusseineen ja nuotiopaikkoineen. Kävelimme parkkipaikalta noin kolmen kilometrin matkan kauempana olleelle yöpymispaikalle.

Olin edellisenä iltana osallistunut Helsingissä espanjalaisten viinien lanseeraustilaisuuteen – saapunut taksilla, hankkiutunut seitinohueen (ilta)päiväkänniin, naureskellut suomalaisten humalahakuiselle juomiselle ja ihaillut Välimeren alueen ihmisten rentoa suhtautumista viineihin. Se on elintarvike, jota voi nauttia vähän kerrallaan, eikä puoliksi juotu pullo tarkoita sitä, että loput on kumottava alas, ettei vain mene hyvä aine hukkaan.

Jos suomalaisten suhdetta alkoholiin määrittävät nautinnon sijaan kiellot, rajoitukset ja ongelmakäyttö, on luontosuhteemme mutkattomampi. Tiedämme, että punainen kärpässieni on myrkyllinen, kantarelli herkullinen ja järvivesi tekee hiukset pehmeiksi. Sen sijaan, että olisimme tottuneet murskaamaan viinirypäleitä jaloillamme, tiedämme, miltä tuntuu havunneulasten peittämä polku jalkapohjiemme alla tai kun Suomen tuhansien järvien vesi soljuu varpaittemme välistä.

30.8.2025 oli Suomen luonnon päivä, ja samaan aikaan järjestettiin Nuku yö ulkona -tapahtuma. Rinkoissamme olimme kantaneet teltan, makuupussit- ja alustat, ruoat, vaihtovaatteet ja mitä kaikenlaista muuta yhden yön retkellä tarvitaan: vessapaperia, kolme litraa vettä ja uimapuvut. Vaikka sää oli sateinen, oli vielä kesäisen lämmintä. Painavan rinkan kantaminen teki tehtävänsä, ja perille päästyäni halusin uimaan. Joku oli virittänyt pyykkinarun kahden puun väliin. Laitoin pyyhkeeni ja uimapukuni narulle roikkumaan – niiden kuivuminen oli turha toivo, mutta siinä ne säilyisivät yön yli.

Yöpymispaikalla oli perheemme lisäksi kolme muuta seuruetta, mutta isolla niemellä riitti tilaa. Olimme vuosi sitten yöpyneet samoissa maisemissa. Koska telttapaikka mäen päällä ulkopöydän vieressä oli saapuessamme vapaa, pystytimme telttamme siihen. Teltan kokoamisen jälkeen laitoimme Trangialla jo perinteiseksi muodostunutta retkievästämme: valmisriisiä ja pakastekatkarapuja. Olkoonkin, että ulkona kaikki ruoka maistuu hyvältä, oli illallinen erinomainen.

Ilta pimeni ja sitä halkoivat vain mieheni otsalampun valokeila ja minun ja lapseni puhelimien taskulamppujen himmeämmät tuikut. Huomasin, miten minua alkoi väsyttää – paljon aiemmin kuin kotona, jossa iltaisin siihen aikaan istuin keinovalon loisteessa tv:tä katsellen tai kirjaa lukien. Miten paljon paremmin moni voisikaan, jos pystyisi elämään luonnon rytmissä? Näiden ajatuksien kanssa mieleni valtaa aina samanaikainen ihmetys siitä, miten Suomenniemellä on voitu asua ennen kuin oli pysyviä asumuksia puhumattakaan nykyaikaisista taloista, joissa on lattialämmitys ja kolminkertaiset ikkunat.

Nyt onnekseni elän aikaa, jossa susi on kesytetty porsaansuoleen tehtyä cheddarmakkaraa himoavaksi lemmikiksi ja hanhen untuva pesty ja puhdistettu ja sullottu makuupussin lämmikkeeksi. Sellaisessa minäkin nukuin yöni teltassa. Teltan kattoon tipahteli puista isoja vesipisaroita napakasti napsahdellen. Vesisade laskeutui kangasta vasten lempeämmin ja sai aikaan pehmeää tasaista rapinaa. Se oli luonnon oma ASMR-lähetys.

Olin kesähelteiden aikaan ollut telttailemassa Koloveden kansallispuistossa ja palellut aamuyöstä. Nyt minulla oli paksumpi makuupussi (kiitos ja anteeksi hanhet), ja nukkumisympäristö oli täydellinen. Lämpötila pysyi teltan ulkopuolellakin yli kymmenessä asteessa koko yön. Niinpä aamulla uiminen heti ensimmäisenä aktiviteettinä ei tuntunut lainkaan hullummalta ajatukselta. Se herätti, virkisti ja sai nesteet kiertämään kehossa. Jälleen kerran pohdin, pitäisikö aloittaa avantouinti.

Mieheni, joka tietää, miten tärkeä aamukahvini minulle on, oli valmis juoksemaan kuusi kilometriä, jos autosta olisi pitänyt hakea uusi kaasupullo Trangiaan. Onneksi mukana ollut kaasu riitti, ja saimme keitettyä järvivedestä vettä aamukahvia varten. Kahvi lämmitti aamuisen pulahduksen jälkeen ja maistui tietenkin taivaalliselta. Jos olisin sunnuntaiaamuna istunut omassa keittiössäni ja katsonut ikkunan läpi, kun joku juo vesisateessa kahvia ja penkki lainehtii vettä, olisin säälinyt poloista ihmisrukkaa. Mutta siellä minä onnellisena vedin huppua päähäni ja pyysin miestäni lämmittämään vielä hieman lisää vettä pikakahvia varten.

Aamupalan jälkeen oli vuorossa enää varusteiden kerääminen kokoon ja takaisin autolle kävely. Pakkasin rinkkaani vaatteita ja yritin sijoitella märän pyyhkeen siten, että se ei kastelisi kaikkea muuta, mitä rinkassani oli. Se oli turha toivo, sillä rinkasta itsestään lähtien kaikki oli hieman nihkeää. Nyt voin paljastaa, että olin kantanut mukanani jopa kovakantista kirjaa, muistivihkoa ja kuulakärkikynää. Hölmöimmät varusteet hölmöysjärjestyksessä turhanpäiväisimmästä alkaen. Onneksi olin sentään tajunnut kääriä arat varusteet muovipussiin.

Käyttämättä jäi myös hupullinen villapaita, jos ei lasketa sitä, että sen sisään oli helppo kääräistä muita vaatteita mytyksi, joka toimitti tyynyn virkaa. Pidemmällä retkellä sade olisi hankaloittanut matkaa enemmän, mutta nyt meillä riitti sopivasti kuivia varusteita, eikä mukana olleita varakenkiä edes tarvittu.

Paluumatkalla kävelin rinkka selässä neljä kilometriä. Laskeuduin kivikkoisia polkuja, nousin jyrkkiä juurikkoisia mäkiä ja juttelin kahdelle karvarouskulle. Yritin muistaa painopistettä muuttavan kantamuksen selässäni ja keski-ikäni, kun etsin metsikössä parasta kulku-uraa. Sade oli tehnyt poluista osin mutaisia, mutta ne olivat edelleen melko helposti kuljettavia.

Tuntia myöhemmin olin mieheni ja lapseni kanssa takaisin parkkipaikalla. Meillä oli ollut mukava Suomen luonnon päivä ja osallistuminen Nuku yö ulkona -tapahtumaan. Olkoonkin, että tein aamukahvini annospusseista, joissa oli mukana maitojauhetta, ja söin jälkiruoaksi Snickers-patukan, jonka kääreestä muun luettavan puutteessa tavasin, että sain 250 kilokaloria energiaa. Minua illan pimeydessä kiiluvin silmin katsonut eläin oli jonkun lemmikkikoira, jolle puettiin yöasu päälle ja levitettiin oma makuualusta laavuun.

Luontokokemuksen puhdasverisyys venyi kuin suklaapatukan välissä ollut kinuskitäyte, mutta retki luontoon oli antoisa. Huomasin, miten keinovalo on riesa ja välttämättömyys, miten kylmä järvivesi virkistää paremmin kuin kylpylän allasosasto ja miten pian unohdin ajatella, miltä näytän. Luontosuhteeni on edelleen kunnossa, mutta se kaipaa ajoittain painopisteen hakemista aivan kuten minä, kun keikun metsässä rinkka selässäni. Karvarouskut jätin kasvamaan. Minä palaan vielä.