Mainos. Osallistuminen tapahtumaan saatu.
Mitä lähempänä puolimaratonin juokseminen Pääkaupunkijuoksussa oli, sitä varmemmaksi tulin, että juuri näin haluan sunnuntaipäiväni viettää: juosta 21,1 kilometriä Helsingin keskuspuistossa.
Tänä vuonna olen osallistunut kahteen kymmenen kilometrin juoksutapahtumaan, juossut kaksi puolimaratonia (joista toinen viime viikonloppuna juostu Pääkaupunkijuoksu) ja taivaltanut kymmenennen kerran elämässäni kokonaisen maratonin läpi. Jollekin se voi kuulostaa paljolta, mutta omalla mittapuullani siinä on vähän juoksutapahtumia yhdelle vuodelle.
Pidän juoksutapahtumista. Juoksua voi harrastaa ilman, että osallistuu koskaan yhteenkään juoksutapahtumaan. Niinä yli 13 vuotena, joina olen juossut, olen osallistunut lähes vuosittain erilaisiin ja eri mittaisiin juoksutapahtumiin. Pisimpänä edelleen maraton.
Juoksutapahtumat tuovat motivaatiota harjoitteluun ja keinon testata oma kunto, minkä lisäksi ne ovat paikka tavata muita juoksijoita. Juokseminen on yksinäistä, mutta yhtään isommassa juoksutapahtumassa viimeistään havaitsee, että meitä on muitakin.
45-vuotiaana huomaan, että hyvien tulosten saavuttaminen vaatii yhä enemmän työtä ja kehon kuuntelua herkällä korvalla. Mitä tarkemmin omaa olotilaansa tutkailee, sitä useammin saa kuulla pyynnön, että rauhoitu vähän.
Juoksin toukokuussa maratonin alle neljässä tunnissa. Sen jälkeen juoksuharjoitteluni on ollut enimmäkseen kuntoa ylläpitävää. Niinpä tavoite Pääkaupunkijuoksun puolimaratonille oli juosta se läpi pitkänä lenkkinä.
Juoksutapahtumaan voi osallistua myös harjoitusmielessä. Joku saattaa aivan oikeutetusti kysyä, miksi maksaa juoksemisesta, kun voi juosta ilmaiseksikin. Juoksutapahtumilla on kuitenkin muutakin annettavaa kuin valmiiksi mukiin kaadettu urheilujuoma huoltopisteellä tai maalissa kaulaan ojennettava mitali.
On piristävää juosta eri reiteillä kuin mitä tekee peruslenkeillään. Juoksutapahtumissa löytyy aina hieman lisää virtaa juoksuun, vaikka sinne ei ennätysmielessä lähtisikään. Juoksusta muutenkin saatava hyvä olo lisääntyy isolla kertoimella, kun osallistuu juoksutapahtumaan. Juoksutapahtumat ovat harrastuksen huipentumia.
Pääkaupunkijuoksun Facebook-sivuilla lukee seuraavaa: ”Pääkaupunkijuoksu on Viipurin Urheilijoiden järjestämä juoksutapahtuma. Tapahtumalla rahoitetaan seuran toimintaa, muun muassa VU-rahastoa, joka tukee lasten ja nuorten yleisurheiluharrastusta tilanteissa, missä kausimaksujen maksaminen perheen taloudellisen tilanteen takia ei ole mahdollista.” Osallistumalla Pääkaupunkijuoksuun voi siis lisäksi tukea hyvää asiaa.
Kisaviikolla olin tehnyt maanantaina vauhtikestävyysharjoituksena niin sanotun pyramidiharjoituksen, tiistaina pyöräillyt 30 kilometriä ja torstaina juossut kevyen alle tunnin mittaisen peruskestävyyslenkin.
Vaikka en ollut lähdössä juoksemaan kisailumielessä vaan tavallista pitkän lenkin vauhtia, valmistauduin tapahtumaan tutun kaavana mukaan: kevensin harjoittelua ja kiinnitin huomiota hiilihydraattien syömiseen ja riittävään juomiseen. Jännittynyt innostuneisuus lisääntyi sitä mukaa, kun h-hetki lähestyi.
Pääkaupunkijuoksun puolimaratonin lähtö oli yhdeltä. Kävin aamulla hakemassa juoksunumeroni ja paitani Pirkkolan urheilukentällä sijainneesta kisatoimistosta. Sen jälkeen menin vielä takaisin kotiin, jossa kokosin varusteet valmiiksi ja söin lounaaksi banaanin ja suklaapatukan. Lisäksi join puoli litraa urheilujuomaa.
Kehotan aina kaikkia olemaan ajoissa tapahtumapaikalla. Mikään ei ole ikävämpää kuin etsiä kiireessä varustesäilytystä, vessoja tai lähtöviivaa. Minulla oli lappu kiinni rinnassa eikä mitään varustesäilytykseen jätettävää, joten saavuin tapahtumapaikalle vasta puoli yhden jälkeen.
Tapasin juoksukaverini Mikun, jonka kanssa olimme sopineet juoksevamme yhdessä koko 21,1 kilometrin mittaisen matkan. Itselleni se olisi pisin matka sitten toukokuun maratonin.
Pääkaupunkijuoksussa mitattiin vain bruttoaikaa eli aikaa, joka juoksijalla kuluu lähtölaukauksesta maaliviivan ylittämiseen. Puolimaratonin lähtö tapahtui yhteislähtönä, ja nopeimmille oli varattu eturivin paikat. Koska tähtäsin noin 6:30 min/km -vauhtiin, jättäydyin taaemmaksi.
Kelloni piippasi ensimmäisen juostun kilometrin merkiksi jo ennen kuin yhden kilometrin kyltti tuli vastaan. Se johtui osaksi siitä, että olin laittanut kelloni päälle ennen kuin ylitin lähtöviivan. Kilometrikyltin kohdalla minulla ja Mikulla oli kulunut aikaa lähes tarkalleen 6:30 minuuttia. Olimme tavoitteessamme.
Kuvailisin Pääkaupunkijuoksua suureksi pieneksi tapahtumaksi, jossa ei tarvitse juosta yksin, mutta jossa ei ole ruuhkaa. Matkamme pitkin keskuspuiston hiekkapäällysteisiä ulkoilureittejä eteni pienessä porukassa.
Olin painanut mieleeni tasaisen taulukon lukemia siitä, millä kellonlyömällä pitäisi vauhdillamme olla viiden, kymmenen tai 15 kilometrin kohdalla. Sillä tavalla vauhtia oli helpompi seurata kuin vilkuilemalla jatkuvasti kelloon. Maisemia sen sijaan kelpasi katsella, sillä puolimaraton juostiin yhtenä lenkkinä. Eräällä keskuspuiston pellolla ruokaili neljä metsäkaurista.
Ennen ensimmäistä juomapistettä seitsemän kilometrin kohdalla otin ensimmäisen kolmesta geelistäni. Olimme ajallisesti tuossa vaiheessa juosseet noin 45 minuuttia. Juomapisteellä kävelin ja join rauhassa mukillisen vettä ja toisen mukillisen urheilujuomaa.
Ensimmäiset viisi kilometriä sykkeeni olivat pysyneet alle 130 lyönnissä/minuutti. Puoliväliin mennessä sykkeeni oli noussut noin 135 lyöntiin minuutissa. En ole moneen vuoteen mittauttanut sykerajojani, mutta tuntemus oli kevyestä peruskestävyysvauhdista. Tuntemusta vahvisti se, että pystyin koko ajan vaivatta puhumaan juoksukaverini Mikun kanssa.
Vaikka en ollut koko kesänä juossut puolimaratonin mittaista lenkkiä, on vauhti se, joka tappaa – ei matka. Toisen energiageelini otin ennen kuin saavuimme toiselle juomapisteelle 13 kilometriä juostuamme. Lisäksi otin kaksi mukillista juomaa.
Tasaisen vauhdin taulukon mukaan vauhdilla 6:30 min/km piti 15 kilometrin kohdalla aikaa olla kulunut 1:37:30 tuntia. Kun ohitimme 15 kilometrin kyltin, näytti kelloni 1:36 tuntia. Suunnitelmamme juosta lenkki kevyenä näytti toteutuvan.
Viimeisillä kilometreillä huomasin, miten jotkut lähtivät kiristämään tahtiaan. Eräs juoksija kysyi, onko loppumatkalla vielä paljon mäkiä. Pääkaupunkijuoksu ei toki ole aivan tasainen, mutta mäet ovat hyvin maltillisen kokoisia. Tosin iso osa niistä sijoittuu reitin loppupuolelle, mikä tekee niistä raskaampia nousta.
Ei ole kisa eikä mikään, ellei loppusuoralla vähän irrottele. Minulla ja kanssani juoksemassa olleella Mikulla vauhti alkoi noista viimeisten satojen metrien aikana. Se huipentui loppusuoran suoranaiseen kisaan ja ja alle 4 min/km -vauhtiin. Sykkeenikin nousi ensimmäisen ja (tässä tapahtumassa) viimeisen kerran 165 lyöntiin minuutissa.
Loppuaikamme oli 2 tuntia ja 12 minuuttia. Joku pujotti mitalin kaulaani. Join mukillisen tarjolla ollut urheilujuomaa ja toisen mukillisen vettä. Olin juonut hyvin juoksun aikana, enkä ollut hitaan vauhdin vuoksi ylen määrin hikoilut, minkä takia ei ollut niin kova jano kuin puolimaratonin jälkeen yleensä.
Olo oli riemukas. Olimmehan juuri Mikun kanssa juosseet yli 20 kilometriä. Sekin oli saavutus, että olimme malttaneet juosta suunnitelmamme mukaista rauhallista vauhtia. Sillä tavoin juoksusta sai hyvän kokemuksen ja miellyttävän muiston. Väheksyä ei sovi myöskään sitä, että olimme juosseet hyvän treenin, joka vei kohti seuraavia haasteita.
LENKILLÄ 