Lippu Turun Kirjamessuille saatu markkinointitarkoituksessa.
Minun ei varmaan tarvitse teille kertoa, millainen kirja on. Että siinä on joko kovat tai pehmeät kannet, paperisia sivuja välissä ja tekstiä paperilla. Turun Kirjamessuilla kirjoja oli paljon. Oli kasapäin suosikkipokkareita, kiiltäväkantinen uutuuskirja arvokkaasti esillä ja nuhjuisempia moneen kertaan luettuja niteitä antikvaariosaston hyllyssä. Sieltä tein messujen ainoan kirjahankinnan.
Kirjojen lisäksi Turun Kirjamessuilla keskusteltiin kirjoista. Vierailin messuilla perjantaina. Vetävimmät kirjailijavierailut sijoittuivat lauantaille ja sunnuntaille, mutta ei perjantain messuohjelman tarvinnut kalveta viikonlopun ohjelman rinnalla. Messupaikkana toimineen Logomon eri tiloissa puhuttiin tiedosta, naisten teoista ja sanoista, tekoälystä, vihapuheesta ja sivistyksestä. Siitä, miten toisten ihmisten kovaääninen arvostelu on siirtynyt olohuoneista ja kahvipöytäkeskusteluista kaikkien näkyville ja kuuluville nettiin tai miten yllättäen ravitsemuksesta puhuminen on aihe, joka osuu joillakin herkkään kohtaan ja aiheuttaa vihapuhetta.
Tykkään havainnoida hiljaisia signaaleja. Sellaisia, kun huomaan useammalta suunnalta tulevan samanlaista viestiä. Toivon, että kirjailija Jenna Kostet oli väärässä, kun hän sanoi, että 1930-luvulla oli havaittavissa samanlaista tunnelmaa kuin tässä päivässä. Kostet on juuri julkaissut 1930-luvun Turkuun sijoittuvan romaanisarjansa toisen osan ja viettänyt taustatyötä tehdessään paljon aikaa arkistoissa. Sitä, mihin 1930-luku päättyi, en halua enää koskaan tapahtuvan. Samalla huomaan sen olevan lähempänä kuin koskaan elinaikanani. Olen syntynyt vuonna 1980.
Jälkikäteen on helppo yhdistellä pisteitä ja vetää johtopäätöksiä. Tulevaisuutta ei kukaan ole vielä osannut ennustaa. Kun istuin aamulla Turun junassa, oli matkalukemisenani Alexander Stubbista kertova kirja (olen saanut kirjan kustantajalta markkinointitarkoituksessa). Kuivakkaa politiikan kiemuroista kertovaa tekstiä elävöittivät listaukset Stubbin maratonajoista ja siitä, miten liikunnallisuus ärsytti osaa kollegoista ministeriössä.
Kun nyt vuonna 2025 olemme Naton jäseniä, eikä juuri kukaan kyseenalaista Venäjän uhkaa niin maailmassa kuin Suomessakaan, on mielenkiintoista lukea, mitä näistä asioista ajateltiin 20 ja kymmenen vuotta sitten. Kun maailmantilanne on nyt mikä on, on helppo sanoa, kuka oli ”oikeassa”. Sekin on suhteellista, sillä jos historia olisi kirjoittanut itsensä eri tavalla, voisivat ne, jotka olivat ”oikeassa”, ollakin niitä, jotka olivat ”väärässä”. Tämä maailmanaika tekee kirjasta mielenkiintoisen lukea.
Hiljainen signaali on väärä sana sille, kun haastateltavan pitää 22 minuutin ohjelma-aikana saada sanottua asiansa. Kuulin suoranaisia parahduksia siitä, miten systemaattisesti tuotettua tietoa kyseenalaistetaan heppoisella tietopohjalla. ”Näinä aikoina ei voi olla hiljaa”, totesi Noora Katilainen. Vieressä istunut Heikki Valkama toi esimerkkinä esiin Trumpin hallinnon vihjailun äidin raskaudenaikaisen parasetamolin ja lapsen autismin yhteydestä. Kaikki keskustelussa pitivät vaarallisena sitä, jos ylhäältä päin eli käytännössä valtiovallan taholta ohjaillaan sitä, millaista tutkimusta saa tehdä.
Paljon oli sanottavaa myös tekoälykeskusteluun osallistuneilla. Suhtautumiseni tekoälyyn on kaksijakoinen: kaipaan päivätyöhöni tekoälyä tekemään työvaiheet, jotka käyvät koneeltakin, mutta luovaan työhön, jota teen vapaa-ajallani, en sitä kaipaa. Olen jopa kirjoittanut kokonaisen blogikirjoituksen aiheesta. Kirjamessuilla keskityttiin tekoälyn käyttöön nimenomaan jotain uutta luovana. Olihan Turun Kirjamessujen 2025 teemana ”Aloita uusi tarina”.
Kun ääneen pääsivät kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen, kirjailija Kari Angeria ja runoilija Tapani Kinnunen, sai tekoäly huutia. Kinnunen peräänkuulutti alkuvoimaa, Hytönen oli huolissaan kirjailijoiden saamatta jääneistä korvauksista ja Angeria väläytti kansallisten tekoälyjen tarvetta. Seurasi synkkiä totuuksia. Tekoälyä on opetettu kirjailijoiden teksteillä ilman, että kirjailijoille on maksettu siitä korvausta. Rahat tuotoksista käärivät amerikkalaiset pörssiyhtiöt. Kun tekoäly on opetettu tietynlaisella sisällöllä, heijastelevat sen tuotokset arvomaailmaa, joka noihin teksteihin sisältyy.
Nyt tultiin kauas siitä, että on kirja, sen välissä sivuja ja sivuilla tekstiä. Mielipiteitämme ohjailevat sosiaalisen median algoritmit, sillä sovellukset kuten vaikkapa Facebook on helppo täyttää boteilla, jotka syytävät halutunlaista sisältöä. Kun omalle Facebook-sivulleni pongahtaa rasistista tai sovinistista sisältöä, ryhdyn lähes poikkeuksetta toimiin. Ilmoitan palautenapin kautta Facebookille, että ei kiinnosta, en halua nähdä tällaista enää, poistakaa loukkaava sisältö. Helpointa olisi lähteä lopullisesti sovelluksesta, mutta on Facebookissa omat hyvätkin puolensa. Joskus roskan seasta havaitsen kaukana asuvien sukulaisten kuulumisia tai kuvia vanhojen opiskelukavereiden nykyisestä elämästä.
Kirjoja on uusia, vanhoja, aikansa tuotteita, unohdettuja ja rakastettuja. Kirjailijat, jos jotkut, haluavat puolustaa pienen ihmisen asiaa ja tuoda aitoja mielipiteitä esille. Kun kuulen maailmalta uutisia, että Anne Frankin päiväkirja on kielletty Floridan koulujen kirjastoissa, kasvaa haluni lukea se ja ilmoittaa lukemastani yleisölleni. Kävi vain niin, että satuin ostamaan Anne Frankin päiväkirjan ennen kuin kuulin uutisen ja lähettää suomennetun teoksen Amsterdamissa asuvalle tyttärelleni. Anne Frank kirjoitti päiväkirjan piilopaikassaan Amsterdamissa. Vastaanotin hiljaisen signaalin ennen kuin se oli edes laitettu radioaaltojen kuljetettavaksi ja lähetin kirjan matkaan. Siitä, mikä halutaan vaientaa, on pidettävä ääntä.
Turun Kirjamessut ovat Suomen vanhimmat kirjamessut. Ne on ensimmäisen kerran järjestetty vuonna 1990, jolloin ne saivat heti tuhatpäisen yleisön. Kirjojen ympärille voi kerääntyä myös pienemmässä mittakaavassa. Olen mukana naapurustoni lukupiirissä, jonka kokoontuminen ajoittui sopivasti kirjamessuvierailuani seuraavaan päivään. Olin lukenut lukupiirin sen kertaisen kirjan Enkelten siemen heinäkuussa lomamatkallani Espanjassa ja unohtanut siitä jo osan, mutta pääni oli muuten sopivasti vielä osin lukuhuumassa messuvierailun jälkeen.
Enkelten siemen kirja julkaistiin 1990-luvulla salanimellä Emil Tode, jonka takana on virolaiskirjailija Tõnu Õnnepalu. Unenomainen kirja on kertomus homoseksuaalista nuoresta miehestä, joka pääsee rajojen auettua Virosta, jossa on ollut jakaa lähinnä niukkuutta, Pariisiin, joka on täynnä yltäkylläisyyttä. Kirja kuvaa ulkopuolisuuden tunnetta, kahden eri maailman räikeitä vastakohtaisuuksia ja kertojan päänsisäistä maailmaa. Kirjasta tuli ilmestyttyään kansainvälinen ilmiö, jonka nyt voi nähdä myös aikansa tuotteena. Vaikka elintasoerot ovat tasoittuneet eikä seksuaalinen suuntautuneisuus ole enää niin syvästi ihmistä leimaava, ei tuotakaan aikaa 1990-luvun alkupuolella saa unohtaa. Elämme taas aikaa, jolloin monenlaisia muureja halutaan pystyttää uudelleen.
Se, että länsimaissa voidaan 2020-luvulla kieltää jokin kirja, osoittaa niiden painoarvon. Kirja ei ole merkityksetön läjä paperia, joka on puristettu kahden kannen väliin ja jonka sivut on – kirjailija Jenna Kostetia lainatakseni – täytetty kärpäsenkakkakikkareista muodostuvilla mustilla merkinnöillä. Kirjat keräävät monenlaisia yleisöjä ympärilleen. Joku haluaa nähdä, kun kirja palaa roviolla ja joku toinen taas keskustella kirjoista kynttilänvalossa viinilasi kädessä. Jos jotkut mielipiteet on parempi pitää neljän seinän sisällä ja olla huutelematta niistä maailmalle, kirjoihin se ei päde. Mitä enemmän keskustelua, sen parempi.
LENKILLÄ 